Kun suuri presidenttimme Urho Kekkonen valittiin viidennelle ja viimeiselle virkakaudelleen, oli hänen iskulauseensa: "Luottamus yli rajojen". Hän oli tuolloin kuuden eduskuntapuolueen sekä kahden pienpuolueen ehdokas. Jo vuonna 1968 oli SDP ja SKDL hyväksynyt hänet ehdokkaakseen ja tällä viimeisellä kerralla vihdoin myös Kokoomus, joskin hieman pitkin hampain.

Kansa luotti Kekkoseen, iskulauseen rehellisyyttä en voi epäillä. Hänen ulkopoliittinen linjansa oli niissä oloissa ehdottoman oikea.

Luottaako kansa sitten Haloseen? Presidentti ei ole enää kaikkivoipa Kekkonen. Tarja Halosen ulkopoliittisen linjan takana olen uskonut seisovan koko kansan ehkä äärimmäistä oikeistoa lukuunottamatta. En tarkoita tällä EU-linjaa, josta on voimakkaita näkemyseroja ainakin Keskustassa ja Vasemmistoliitossa, vaan sotilaallisen riippumattomuuden linjaa. Kokoomuksen ehdokkaan linja on tässä selkeän erilainen. Se tuntuu liian monilta ihmisiltä unohtuvan, kun juppikansa ja trendi-ihmiset vouhottavat.

Luottamus on tärkeä asia elämässä. Ystävyys perustuu luottamukseen ja eikö ystävyys juuri ole tärkeimpiä asioita maallisen vaelluksemme aikana. Presidentinvaalissa pitää valita se, keneen parhaiten luottaa. Se peruste, että "onhan se Halonen hoitanut hommansa hyvin, mutta vaihdetaanpa nyt huvin vuoksi ja näytetään", voi koitua kohtalokkaaksi.

Toimittaja Timo Harakka oli perustellut siirtymistään Halosen kannattajaksi mielestäni aika hyvin:

"Olen ilmoittautunut Tarja Halosen tukijoukkoihin tasa-arvosyistä. Vastaehdokkaan kannattajat syytävät nettiin niin pöyristyttävää naisvihaa, että itseään kunnioittavan äijän kutsumus on kannattaa naista – ja naisia – sekä tietysti myös parempaa ehdokasta."

Timo Harakka, toimittaja