keskiviikko, 13. maaliskuu 2024

Piispainkokouksen esitys kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta

Piispainkokouksen esitys kahden erilaisen avioliittokäsityksen hyväksymisestä kirkossa on herättänyt tänään kovasti huomiota. Asia tulee esille myös alkavalla kirkolliskokouskaudella. Rehellisesti sanoen olisin toivonut, että kansankirkollamme olisi vähitellen jo muuta käsiteltävää kuin tämä sama asia, joka on repinyt ja jakanut kirkkoamme ja leimannut myös kirkolliskokouksen työskentelyä ainakin ne 12 vuotta, mitä itse olen siellä toiminut. Niin monta mietintöä on asiasta kirjoitettu, mutta aina sama asia tuodaan – yleisen mielipiteen vaikutuksesta ja maallisen lainsäädännön sukupuolineutraalista avioliittolaista selkänojaa hakien.

Pohdin nykyistä tilannetta tässä lyhyesti, mutta sitä ennen toistan sen, minkä olen aiemminkin sanonut: oma vakaumukseni siitä, että avioliitto on Raamatussa ilmenevän kristillisen opin ja myös Jeesuksen selkeän opetuksen mukaisesti miehen ja naisen välinen liitto, ei tietenkään muutu miksikään. Tällä kirjoituksella tarkoitukseni ei ole mitenkään pehmentää tai pyöristellä tätä asiaa. Tulen äänestämään perinteisen kristillisen avioliittokäsityksen mukaisesti, tulipa siitä kuinka paljon arvostelua tai painostusta tahansa.

(Toin tämän korostetusti tässä esille, koska kotiseudullani aina silloin tällöin liikkuu väitteitä, että olisin jotekin muuttanut teologisia käsityksiäni liberaalimmaksi. Liberaalit ystäväni Etelä-Suomessa, jotka tuntevat minut paremmin, ovat kovin huvittuneita, kun kuulevat tällaisia väitteitä. En tiedä, kuka näitä levittää ja ehkä parempikin niin, koska olen kovin heikko kristitty enkä jaksa aina antaa kovin helposti anteeksi ja unohtaa perättömiä puheita.)

Mutta itse asiasta.

Kirkolliskokous on useita kertoja torjunut aloitteet avioliittokäsityksen muuttamisesta. Selkeästi on todettu Raamatun ja maailmanlaajuisen kristillisen yhteisön valtavan enemmistön käsitys – avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto.

Toisaalta ns. sukupuolineutraali avioliittokäsitys on ollut kirkossa todellisuutta jo pitkään. Eduskunnan hyväksymän lain ei pitänyt vaikuttaa mitenkään kirkkoon, no sen uskoi silloin joka sen tahtoi. Nyt meillä on pappeja, jotka vihkivät vastoin Raamatun opetusta ja kirkolliskokouksen linjausta avioliitosta eivätkä piispat siihen puutu.

Joku voi kysyä, eikö kirkon pitäisi vain todeta vallitseva asiantila. Tämän toteaminen esitetyllä tavalla merkitsisi avioliittokäsityksen muuttamista. Ja ne meistä, jotka uskomme Jumalan tahdon olevan, että avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto, emme voi toimia vastoin vakaumustamme.

Ja jos kyse olisi vain avioliitosta. Mutta kun ei ole. Kyse on, ainakin minä sen niin koen, liberaaliteologian vahvistuvasta otteesta kirkon linjaan. Ja on selvää, että jos tämä näin hyväksyttäisiin, alettaisiin perinteisellä avioliittokannalla olevia pappeja syyttää syrjinnästä, vaadittaisiin heidän erottamistaan tai ainakin, ettei tällaisia henkilöitä enää jatkossa vihittäisi papeiksi. Näin tämä on mennyt askel askeleelta tähänkin asti. Mediassahan myös harva se päivä tuodaan esiin erilaisia ”polyamoria” suhteita. Samoilla perusteilla, joiden nojalla vaaditaan sukupuolineutraalia avioliittoa, voisi vaatia myös lukumääräneutraalia avioliittoa. Kaltevan pinnan argumentaatiota? – Ehkäpä, mutta näin se on mennyt ennenkin.

Tuskinpa tämä piispainkokouksen esitys kirkolliskokouksessa hyväksytyksi kuitenkaan tulee, ellei sitten määräenemmistösäännöstä onnistuta jollakin konstilla puljaamaan ohi. (Tästäkin on kokemusta.) Mutta vääntö asiasta varmasti jatkuu ja haukkuminen, kuinka änkyrämaallikot estävät kaiken uudistamisen kirkossa. (Tästähän yhden piispan kannanotto antoi jo esimakua, kun valittu kirkolliskokous tuomittiin, vaikkei se ole kokoontunut vielä yhtäkään päivää.)

Ymmärrän hyvin, että moni perustelee asiaa tasa-arvon, rakkauden tms. käsitteiden perusteelta. Mutta yhä enenevässä määrin ovat kuitenkin lisääntyneet ne puheenvuorot, joissa viitataan maalliseen lainsäädäntöön ja yleiseen mielipiteeseen, ihmisten päätöksiin ja ihmisten tunteisiin. Vaikka meidän pitäisi kirkon päättäjinä etsiä ennen kaikkea Jumalan tahtoa Raamattua rukouksen kanssa lukien, ja siltä pohjalta tehdä päätöksiä opillisten linjausten suhteen.

Tietysti kansankirkossa on ”seinät leveällä ja katto korkealla”. Meillä on erilaisia teologisia käsityksiä  ja jäseninä on myös paljon ihmisiä, jotka eivät ole kovin uskonnollisia. Heilläkin on oltava tilaa kirkossa, heidänkin on voitava uskaltaa tulla kirkkoon. Moni kuuluu kirkkoon vielä perinteen vuoksi tai halutessaan tukea kirkon tekemää hyvää työtä yhteiskunnassamme. Tällaisessa kirkossa ei voi vaatia kaikkien jäsenten yksimielisyyttä joka kysymyksessä. Mutta on sittenkin eri asia lähteä kirkolliskokouksena tekemään opillisia linjauksia kirkon avioliitto-opetuksesta vastoin sitä kantaa, mikä on ollut kirkkomme käsitys kristillisestä avioliitosta sen alusta saakka.

Piispainkokouksen esitys on monelle kirkossa toimivalle liberaalille (kuten tämän päivän somereaktioistakin käy ilmi) selvästi liian vähän. Mutta monille meistä se on liian paljon. Kristillinen avioliitto ei ole subjektiivinen oikeus. Se parisuhde, jonka Kristuksen kirkko on alusta saakka avioliitoksi siunannut, on yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Joku voi kysyä, eikö laajassa kansankirkossa voi tunnustaa ja hyväksyä, että kirkon sisällä on erilaisia mielipiteitä? Ja näinhän tehdäänkin, ei ketään olla erottamasta kirkosta. Onhan meillä ollut erimielisyyksiä paljon isommistakin asioista kuin avioliitto. Meillä on käsittääkseni (ainakin kyselyiden mukaan) liberaalipappeja, jotka eivät usko neitseestäsyntymiseen, eivät puhu synnistä, parannuksesta ja kadotuksesta, ja jotka pitävät syntiinlankeemusta vertauskuvana eivätkä historiallisena tapahtumana. Ja tietäähän kirkkohistoria kertoa konservatiivienkin puolelta kaikenlaista vähemmän ylevää, kuinka vaikkapa miten hyvin perinteisesti ajattelevat luterilaisen kirkon herätysliikkeet tai ainakin niiden kiihkeimmät edustajat ovat tuominneet toisiaan helvettiin, kun jostakin opillisesta yksityiskohdasta ei ole löytynyt yksimielisyyttä.

Tästä kaikesta luterilainen kansankirkko on kuitenkin selvinnyt, ainakin tähän asti ja jotenkuten.

En ole oppinut teologi, vaan maallikko. Rohkenen pohtia, kun sen vielä saa tehdä, että onko kristillinen avioliitto yleensäkään ihmisoikeuskysymys. Onko kaikilla siihen oikeus ja niin, että sen voi määritellä miten ihminen haluaa. Eivät kaikki ole päässeet/joutuneet siihen perinteiseen avioliittoonkaan. Oma heteroseksuaalinen identiteettini oli selvä viimeistään noin viisivuotiaana, kun näin aluesairaalan aulan tv:ssä mammografiatutkimusta esittelevän videon. Mutta elämä on kulkenut niin, etten ole naimisiin päätynyt enkä perhettä perustanut. Olisin ollut 20 v. sitten hyvin pahoillani, jos olisi tiennyt, miten moni asia on mennyt ja missä olen nyt lähes 40-vuotiaana. Vaan ei auta itku markkinoilla. Virren sanoin: ”Kiitä, kiitä, kiitä sittenkin…”

Joskus sanotaan, että kirkossa tai ainakin sen ympärillä puhutaan liikaa avioliitosta ja seksistä. Olen samaa mieltä. Minua ei kiinnosta, mitä aikuiset ihmiset tekevät keskenään. Tunnen monia eri vähemmistöihin kuuluvia ihmisiä. Myös sellaisia seksuaalivähemmistöihin kuuluvia, jotka omasta suuntautumisestaan huolimatta pitävät avioliittoa miehen ja naisen välisenä liittona. On paljon ihmisiä, jotka elävät muissa suhteissa kuin avioliitossa tai eivät elä missään suhteissa. Pitää heidänkin olla tervetulleita kirkkoon. Aina ei varmastikaan näin ole ollut. En kuitenkaan voi äänestää sellaisen esityksen puolesta, joka niin selvästi olisi vastoin sitä, mitä Kristuksen kirkko on aina oikeaksi käsittänyt.

Eräs, nyt jo edesmennyt ystäväni päätyi tässä toisenlaiselle kannalle sanoen, ”mikä minä olen ketään tuomitsemaan”. Ymmärsin hänen ajatteluaan, vaikken pitänyt johtopäätöksiä tässä suhteessa oikeina. Emme me ole tuomitsijoita, vaan Jumalan Sana, joka tuomitsee meistä jokaisen ja antaa ohjeet kristittynä elämiseen. Raamattu on uskon perusta, ja vaikka sitä voi tulkita monella tavalla, eivät kaikki tulkinnat ole yhtä uskottavia. Miehen ja naisen suhde on ainutlaatuinen. Vain siitä voi syntyä jälkeläisiä. Luonnonlakeja ei voi eduskuntakaan muuttaa. Sukupuolet luotiin, kun ihminen luotiin. Sukupuolikokemuksia voi ihmisyksilöillä olla monenlaisia, mutta sukupuolia luotiin vain kaksi. Tämä on myös avioliiton perusta.

Toki voimme kaikesta kysyä, ”onko Jumala todella sanonut?” Siitä kysymyksestä alkoi myös ihmiskunnan korpivaellus. Voi meitä, Eevan karkotettuja lapsia, kuten katolilaiset Salve Regina -hymnissä laulavat…

Monet perinteisen avioliiton kannattajat ovat uhanneet erota kirkosta piispainkokouksen päätöksen takia. Ymmärrän heidän suuttumustaan, mutta vetoan silti – kuulukaa kirkkoon, vaikutetaan sisältäpäin. Kansankirkossamme on ennenkin tapahtunut kaikenlaista ja kun se on nukahdellut, niin erilaisia herätysliikkeitä on maassamme noussut, sekä luterilaisen kirkon riveissä että sen ulkopuolella. Niin kauan kuin näitä liikkeitä ei kirkosta ulos heitetä, niin eikö niin kauan kannata pysyä mukana ja taistella? Ja kirkko tekee myös paljon hyvää yhteiskunnallista työtä, auttaa hätää kärsiviä monin tavoin, ylläpitää hautausmaita ja kirkkorakennuksia. Kaikkea tätä me osaltamme horjutamme, jos kirkosta eroamme. Vaikka kirkon piispojen mielipiteet meitä surettaisivat, niin kirkon pyhyys ei ole meidän syntisten ihmisten, mitä me kaikki olemme, pyhyyttä, vaan Kristuksen pyhyyttä. Olen koettanut kohdaltani jaksaa ajatella, että niin kauan kuin parannussaarnaa saa vielä kirkon sisällä julistaa ja perinteiset lähetysjärjestöt saavat toimia kirkon yhteydessä, niin ainakin siihen asti konservatiivikin voi olla tässä mukana.

Lisäksi omana ajatuksenani lausun, että jos joku todella eroaa kirkosta sen takia, ettei pidä sitä enää tarpeeksi kristillisenä, niin jos tällainen ihminen on loogisesti rehellinen, niin hänellä tulisi olla joku paikka, johon liittyä. Toivon, että ne, jotka eivät enää vakaumuksellisista syistä katso voivansa kuulua luterilaiseen kirkkoon, löytävät uuden, itselleen sopivan kirkon tai seurakunnan. Minkään kirkon tai seurakunnan jäsenyys ei tietenkään pelasta. Viimeisellä rajalla on vain yksi ”maihinnousuraha”, Jeesuksen veriset haavat Golgatalla. Mutta kristitylle ihmiselle ei tee hyvää elää ilman seurakuntayhteyttä.

Porttien portilla ei kysytä, mitä ajattelemme avioliitosta. Siellä ratkaisee vain, olemmeko saaneet uskoa synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Kuka meistä silloin omassa voimassa kestää?

Mutta tässä ajassa eläessämme joudumme tekemään erilaisia tulkintoja opillisista kysymyksistä. Itse en voi yhtyä piispainkokouksen tulkintaan ja esitykseen avioliittokäsityksestä. Rukoilkaa kirkkomme ja sen kaikkien vastuunkantajien puolesta.

maanantai, 11. maaliskuu 2024

Eurovaalit

Katrin EU-vaalikampanja on käynnistynyt hyvin ja menee eteenpäin kovaa vauhtia. Vanha ystäväni Tuija Palosaari toimii jälleen Katrin kampanjapäällikkönä, kuten on tehnyt vuoden 2011 vaaleista lähtien. Eihän "hyvää hevosta" kannata vaihtaa kesken juoksun. Tukijoita on tullut ympäri maata, tukilistalta löytyy mm. entisten ministereiden Sirkka-Liisa Anttilan ja Tytti Isohookana-Asunmaan nimet ja runsaasti muitakin tuttuja nimiä, politiikan konkareita, jotka tietävät, mitä yhteisten asioiden hoitaminen vaatii ja minkälaista henkilöä Euroopan parlamenttiin kannattaa äänestää.
Tukilistalle saa ilmoittautua kuka tahansa äänestäjä, joten jos haluat vauhdittaa Katria Brysseliin, niin käy ilmoittamassa nimesi: https://katrikulmuni.fi/tukijoita/
Mediassa on ollut kovasti kirjoittelua, että "entinen viisikko karkaa nyt Suomesta" tms., mutta muistetaan, ettei Katri ollut siinä "viisikossa" kuin vuoden. Jos hän olisi saanut jatkaa ministerinä ja puolueen puheenjohtajana, niin tuskinpa hän nyt eurovaaleissa olisi. Moni muukin asia voisi olla toisin, mene ja tiedä. Nyt on kuitenkin katsottava eteenpäin ja millä paikalla itse kukakin voi olevissa oloissa isänmaata parhaiten palvella.
Kansanedustajan tehtävä on itsessään tietysti jo hyvin arvokas, suurimpia ja vastuullisimpia tehtäviä, mitä ihminen voi demokratiassa saada. Jotkut lappilaiset ovat jopa sanoneet kieltäytyvänsä tukemasta nyt Katria, koska eivät halua menettää omaa kansanedustajaa. Tämän asenteen ymmärrän, mutta toivon, että nämäkin henkilöt kypsyvät vielä ajatukseen Katrin EU-vaaliehdokkuudesta.
EU-pöydissä päätetään monista suomalaisten arkeen vaikuttavista asioista, ei vähiten alkutuotantomme ja kotimaisen vientimme osalta. Lapin kansanedustajana hän on tottunut puolustamaan syrjäseutuja, ja koko Suomi on syrjäseutua Brysselistä käsin. Katri tuntee arktisen ulottuvuuden merkityksen ja on valmis pitämään sitä esillä. Aiempi laaja kansainvälinen kokemus ja monipuolinen kielitaito sekä pohjoisen mullasta nouseva maalaisjärki ei sekään haitaksi ole. Toisin kuin eduskuntavaaleissa, nyt Katria saa äänestää koko maassa!
En ole ollut joka asiasta Katrin kanssa samaa mieltä, mutta niissä keskeisimmissä kysymyksissä, joita EU-parlamentissa käsitellään, meillä on samanlainen peruslinja. Voin siis hyvällä omallatunnolla suositella hänen äänestämistään ja nimen antamista tukilistaan ja tietysti muutakin kampanjointia. Ja voin yli 15 v. yhteistyön pohjalta myös vakuuttaa, ettei Katri ole menossa Brysseliin "jäähdyttelemään" tai simpukkapatojen ääreen, vaan tekemään tosissaan töitä.

torstai, 7. maaliskuu 2024

Hyvinvointialueen rivivaltuutetun näkökulmasta

Ensimmäiset aluevaalit käytiin Suomessa 23.1.2022 ja aluevaltuustojen toimikausi alkoi 1.3.2022, siis kaksi vuotta sitten. Sosiaali- ja terveydenhuollon sekä pelastustoimen tehtävät siirtyivät kunnilta hyvinvointialueille 1.1.2023. Tätä vaalikautta on jäljellä vielä 15 kuukautta, seuraavat aluevaalit käydään 13.4.2025 yhtä aikaa kuntavaalien kanssa, ja uusien aluevaltuustojen työ alkaa 1.6.2025.

Mitä ajattelen nyt eletyistä kahdesta vuodesta? Se, mitä tässä kirjoitan, ei ole välttämättä lopullista totuutta, vaan pohdintaa yksinkertaisen rivivaltuutetun näkökulmasta. Vaaleissa minulla oli mainos, jossa luki: ”En ole sote-asiantuntija”. Monihan halusi valita edustajakseen sote-puolella työskentelevän ihmisen, ja se on ihan ymmärrettävää. Mutta itse halusin edustaa tavallisia lappilaisia, jotka itse ovat palveluiden käyttäjiä tai ainakin sellaisten omaisia.

Syksyllä 2022 kävin Eläkeliiton vieraana kotipitäjässäni kertomassa omia näkemyksiäni soteuudistuksesta. Ehkä jotkut yllättyivät, kun en ylistänyt uuden järjestelmän autuutta, kuten monet vaalipuheissaan tekivät. Aloitin (tarkistin muistiinpanoistani) esitykseni sanoilla: ”En ole täällä hyvinvointialueen matkasaarnaajana kertomassa, miten kaikki menee tulevaisuudessa paremmin, koska en ole itsekään siitä ollenkaan vakuuttunut.”

Haluan myös sanoa, että mitään todellista maakuntamallia, aluehallintoahan ei syntynyt, ei yleistä toimivaltaa, eikä valtion keskushallinnoista alueille siirrettäviä toimintoja, vaan pelkkä sote-uudistus, pitkälti kuntien sote-palveluiden ja sairaanhoitopiirien yhdistämisellä. Poliittinen voima ei riittänyt niin pitkälle kuin moni keskustalainen uskoakseni olisi halunnut.

Tietenkin jotain oli tehtävä pelkälle sotellekin. Kuntavetoisenakin homma oli tulossa tiensä päähän. Monelle pienelle kunnalle taakka alkoi käydä liian raskaaksi. Sote-sektorilla oli isoja ongelmia, jotka eivät johdu suinkaan nyt tehdystä uudistuksesta, mutta joita nyt mieluusti kuitataan, että ”Kepu teki soten, ei voi enää mitään.” Palkkaharmonisaatio, yleinen kustannuskehitys, koronaruuhkien jälkeisten hoitojonojen purkaminen – kaikki laitetaan soteuudistuksen syyksi, mutta nämä asiat olisivat olleet kuitenkin vastassa myös kuntapohjaisessa järjestelmässä. Samoin keskustelu viedään helposti siihen, kuinka perustettiin uusia himmeleitä ja ”kavereille töitä”, vaikka todellisuudessa meillä Lapin ja Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirit, Kolpeneen palvelukeskuksen kuntayhtymä, Lapin pelastuslaitos ym. liittyvät yhdeksi hyvinvointialueeksi, eli 21 kunnan organisaatiosta tehtävät siirtyvät yhden organisaation vastuulle. Tässä mielessä kyse oli himmelien purkamisesta. Toki nykyisen organisaation sisälle voi muodostua tarpeettomia rakenteita, ruokkiihan koneisto usein itseään, ja niiden suhteen on oltava tarkkana.

* * *

Monet tavalliset ihmiset eri puolilla Suomea, etenkin maakunnissa ja maaseudulla ovat varmasti seuranneet kauhistuneina viime viikkojen uutisointeja hurjista säästötavoitteista ja leikkauslistoista. Perustellusti moni kysyy, että tässäkö se palveluiden paraneminen on? Yksiköitä suljetaan, palveluita heikennetään?

Hallituksen nyt edellyttämällä soten säästötahdilla välttämättömät peruspalvelut ovat uhattuna, toimintoja keskitetään ja alueiden elinvoima näivetetään. Nykyisellään hyvinvointialueille ei aidosti anneta edes mahdollisuutta parantaa palveluita. Valtava suuri historiallinen uudistus ei tapahdu hetkessä. Sosiaali- ja terveysministeriö julkaisi tammikuussa virkamiestyöryhmän esityksen, jossa mm. laajan palveluiden keskussairaaloiden määrä tippuisi kolmannekseen. Tällaiset kaavailut tuskin helpottavat tilannetta alueilla. Siellä on ollut vasta vähän aikaa palveluiden ja kulurakenteen kehittämiseen. Nyt tarvittaisiin työrauha uuden järjestelmän alkuun saattamiseen. Tällaisen muutoksen johtaminen ja mahdollisesti taloudellisempien toimintatapojen löytäminen vaatii varmasti monen vuoden aikaa eikä jatkuvia muutoksia ja epävarmuutta.

Mutta samalla on jokaisen vuorollaan hallituksessa olleen puolueen myönnettävä oma vastuunsa. Uudistus siirtyi vaalikaudelta toiselle ja kaatui monta kertaa poliittisiin erimielisyyksiin. Ja jos laissa havaitaan virheitä, ne on korjattava – ja sitä kiireemmin, jos kyse on perustavanlaatuisista valuvioista. Kun lakeja tehtiin, ei hyvinvointialueita vielä ollut eikä kukaan voinut valvoa niiden etua. Nyt tilanne on toinen ja käytännön elämä osoittaa usein puutteet, joita teoria ei havaitse. Nykyiset vallanpitäjät eivät voi mennä edellisten hallitusten selän taakse. Toivoisin, että ainakin isoimmista ongelmista voitaisiin käydä hallitus-oppositiorajat ylittävää yhteistyötä. Soten epäonnistuminen horjuttaisi pahasti ihmisten luottamusta pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan perusteisiin, eikä näinä aikoina tarvittaisi yhtään enempää kahtiajakoa.

Toivoisin, että aluevaltuustoissa joka tapauksessa korostuisivat oman hyvinvointialueen intressit. Arvoja ja tavoitteita on tietysti erilaisia, koska ideologiat ovat erilaiset. Silti liian paljon ainakin omissa kokouksissamme keskustelu on mennyt mielestäni tarpeettomaan puoluepoliittiseen nokitteluun. Aluevaltuusto ei ole kuitenkaan eduskunnan täysistunto. Itsekin toki politikoin ja arvostelen eri puolueita. Mutta aluevaltuuston päättäjä ei ensi sijassa edusta hallitusta tai oppositiota, vaan lappilaisia. (Ja oma kokemukseni eduskunnasta on, että Lappi on siellä aina oppositiossa, oli kuka tahansa hallituksessa.)

Näillä näkymin edessä on vaikeita päätöksiä. Pahinta on, jos ne esitetään ilman vaihtoehtoja ja ilman vaikutusarvioita ja riittäviä kustannusarvioita. Mietin, olisiko laissa pitänyt taata edes joku minimitaso jokaiseen kuntaan? Entä miten epärealistiset säästötavoitteet suhtautuvat niihin oikeuksiin, jotka perustuslaki meille takaa. Ja jos uhkana on, että alue yhdistetään Pohjois-Pohjanmaahan, niin jääkö senkään vertaa? Kaikkia esillä olleita säästöjä ei voine toteuttaa ilman, että palvelut tosiasiallisesti rapautuvat. Palveluverkkomme on nyt jo niin harva, että kuinka paljon sitä enää voisi vähentää? Mitä ratkaisuja edessä onkaan, niin lähtökohta pitää olla kuitenkin aidon sotepalvelukeskuksen (ei kylmäaseman) pitäminen joka kunnassa sekä kahden sairaalan säilyttäminen. Tämänhän vaaleissa ihmisille lupasimme.

Alijäämä on suuri, joskaan se ei ole yksin Lapin ongelma, vaan kaikkialla Suomessa. Ratkaisuna on esitetty perusterveydenhuollon ja ennaltaehkäisyn tehostamista. Kaunis tavoite on sekin, ettei suljeta yksiköitä, vaan lisätään niiden kustannustehokkuutta – mutta helpommin sanottu kuin tehty. Palvelustrategian pitäisi lähteä kuitenkin palveluntarpeista käsin. Ja silloin myös päätöksenteon valmistelun pitäisi olla, ei vain infotilaisuuksia, vaan aitoa vuorovaikutusta luottamushenkilöiden ja virkamiesten kesken.

Lappi on monella tavalla erityinen alue. Tämä täytyy myös palveluittemme rahoituksessa huomioida. Matkailijatkin on hoidettava, vaikka asuisivat muualla, mutta turismin lisäksi raskas teollisuus ja kaivokset sekä lisääntyvä Nato-yhteistyö vaikuttavat siihen, miten paljo porukkaa täällä liikkuu ja mitä voi tapahtua; onko nämä otettu riittävästi valtion rahoituksessa huomioon?

Tuoko keskittäminen säästöjä tai parempia palveluita? Osoittaako joku, että isommat sairaalat ovat pieniä parempia – ja jos näin on (mitä logiikkaa kuulee joskus Länskää vastustettaessa esitettävän), niin eikö sillä logiikalla ole sitten siirrettävä mahdollisimman paljon myös lappilaisten toimintoja Ouluun? Toivottavasti näin ei kuitenkaan tehdä.

* * *

Nyt päätöstään lähestyvä vaalikausi oli Lapin hyvinvointialueen ensimmäinen. Organisaatiorakenne ja toimivaltasäädökset hyvä tarkastella huolella ja tarvittaessa selkeyttää. Onko valtaa keskittynyt liikaa esim. aluehallitukselle, jolla hyvin paljon työtä erittäin suuria asioita käsiteltävänä, ja hyvinvointijohtajalle ja muille ylimmille johtajile. Lautakunnilla tehtäviä on taas melko vähän. – On tarkasti havainnoitava "siirtymävaiheen" ongelmat ja puutteet, jotka on korjattava - organisaatiossa lappilaisten valitsemien edustajien on voitava vaikuttaa, ei vain lausunnonantajana. Lautakunnille olisi esim. annettava itsenäinen toimivalta tehdä esityksiä hallitukselle. Vaikutusmahdollisuuksia on tietysti tarkasteltava ennen kaikkea asiakkaiden näkökulmasta, mikä on isoin asia – Ryhmäpuheenjohtajamme Pekka Pelttari sanoi muistaakseni jossakin puheenvuorossaan, että muutos on tehtävä alhaaltapäin. Mitkä ovat ongelmat lappilaisten ihmisten näkökulmasta?

Laajassa Lapinmaassa hyvinvointialueen jakautuminen palvelualueisiin on varmasti ollut tarpeen, yhtenä tavoitteena estää johtamisen siiloutuminen. Ettei ole vain keskitetyn hallinnon malli, vaam toimialojen toiminta ohjattaisiin alueilta käsin eikä ylhäältä keskushallinnosta. Mm. aluevaltuutettumme Esko Tavia on ollut aktiivinen palvelualuemallia koskevassa keskustelussa ja tuonut julki painavia puheenvuoroja tästä asiasta. Itsekin mietin, että keskushallinnosta operatiivisen johtamisen hoitaminen voi olla vaikeaa. Tuntui, että homma lähti väärälle raiteelle heti alusta, kun osa ei halunnut ollenkaan palvelualueita. Toimivallan siirtäminen palvelualueille on otettava vakavammin huomioon. Sellaistakin palautetta on kuulunut, että minkä ennen on voinut hoitaa asiat helposti, niin nyt pitää pyytää Rovaniemeltä lupa, byrokratia on lisääntynyt, työnteko hankaloitunut. Työntekijöiden kuulemisen toimivuudesta tai toimimattomuudesta on myös tullut palautetta. Ja työhyvinvoinnin merkitys korostuu, kun muistaa sen ison haasteen, mikä on työntekijöiden eläköityminen tulevina vuosina. Kun parisenkymmentä organisaatiota on yhdistetty, niin joissakin on ollut toimivat systeemit, joiden koetaan nyt muuttuneen.

Tällaiset viestit on otettava vakavasti. Samoin pohdintaa ovat herättäneet esim. hankintapäätökset – onko hankintatoiminta liian keskitettyä ja pysyvätkö pienet palveluntuottajat mukana? Paljon hyviä tavoitteita on kuultu myös johtamistyön kehittämisestä, työssä viihtymisestä, osallistavasta työhyvinvoinnista jne. – miten todellisuudessa kauniista sanoista tulee todellista elävää elämää?

* * *

Kuulun aluevaltuuston lisäksi pelastus- ja valmiuslautakuntaan. Sen toiminnan kautta minulle on korostunut ensihoidon ja pelastuspalveluiden merkitys, samoin VPK-yhteistyön tärkeys etenkin pitkien välimatkojen alueella.

Lapissa pelastuslaitoksen asiat ovat verrattain hyvin, työpaikkoihin on paljon hakijoita, työhyvinvointi valtakunnallisesti verrattuna korkealla tasolla ja sairaspoissaoloja vähän.
Ylimääräistä ei toki täälläkään juuri ole. Väliporrasta on karsittu jo ennen tätä uudistusta ja hallinto on kevyt, joten säästöt alkavat olla pian mahdottomia ilman, että perustuslaillinen oikeus elintärkeisiin palveluihin vaarantuu. Mitä säästöt voisivat olla? Paloasemien sulkemista? VPK-sopimusten irtisanomista? Eikö tämä vaarantaisi jo ne elämää turvaavat välttämättömät palvelut, jotka jo perustuslaki takaa, ja joita jopa ns. yövartijavaltion kannattajat pitävät julkisten palveluiden ytimenä? Joka tapauksessa kun priorisointeja tehdään, niin kyllähän se niin on, että jos olet jumissa palavassa talossa tai moottorisaha on osunut polveen tai on tulppa päässä, niin silloin minuutit ratkaisevat. Ja se juuri korostaa pelastustoimen tärkeyttä etenkin Lapin olosuhteissa.

Harva palveluverkko ei ole olemassa vain vähäväkiselle seudullemme, vaan myös täällä käyville matkailijoille. Viime lautakunnan kokouksessa meille kerrottiin, että tehtävämäärissä on ollut kasvua esim. viime vuoteen verrattuna. Huomattava osa tehtävistä liittyy matkailuun, mikä on tietysti Lapille tärkeää, mutta tämäkin on resurssien jaossa otettava huomioon. Hyvinvointialueen tavoitteena on vähentää pelastuspuolen tehtäviä, mutta käytännössä hyvinvointialueen mahdollisuudet tämän tavoitteen toteuttamiseksi ovat sangen rajalliset – yleistä valistusta ja esim. paloturvallisuuteen liittyvää koulutusta lukuun ottamatta – ovat sangen rajalliset. Säätila auttoi viime kesänä, kun metsäpaloja tuli vähän, mutta ”säät ja ilmat säätää” joku meitä korkeampi.

Pelastuslaitoksessa työhyvinvointi on kyselyjen mukaan parantunut ja sairaspoissaoloja on keskimääräistä vähemmän. Uskoakseni tämä kertoo myös hyvästä työilmapiiristä. Toki pelastuslaitoksella on ollut jo valmiina oma organisaatio, kun hyvinvointialueelle siirryttiin, eikä se ole joutunut samanlaiseen myllerrykseen kuin kuntapuolelta uuteen systeemiin joutunut sosiaali- ja terveystoimi.

Julkisuudessa on esitetty joskus kannanottoja, että pelastustoimi siirrettäisiin valtiolle. Jokainen ymmärtänee, mihin tämä johtaisi harvaan asuttujen palveluiden osalta, kun päätökset tehtäisiin siinäkin viime kädessä Helsingissä. Paikallisuus on jo monessa asiassa heikentynyt ja niin kävisi tässäkin.

* * *

Lopuksi vielä joitakin huomioita pienemmistä asioista.

Meillä Keskustassa päätettiin, että kaikki lautakuntien nykyiset jäsenemme jatkavat kauden loppuun eikä vaihdeta puolivälissä. Jokainen ryhmä tietenkin tekee, kuten hyväksi kokee, mutta mielestäni lautakuntien kausi saisi olla kyllä koko vaalikauden mittainen. Valitaanhan kunnissakin lautakunnat kerralla neljäksi vuodeksi. Juuri kun tehtäviin alkaa oppia, niin kausi jo vaihtuisi. Joskushan henkilöitä vaihdetaan kesken kaiken, jotta kaikki halukkaat pääsevät vähän aikaa olemaan, mutta onko tällainen menettely aina tarkoituksenmukaista?

Meidän ryhmässämme ainoa muutos vuodenvaihteessa oli aluevaltuuston varapuheenjohtajuus. Syynä tähän oli alueellinen tasapuolisuus. Kun valtuustokauden alussa vastuuhenkilöitä valittiin, osa äänestyksen jälkeen, niin kävi niin, että Itä-Lappi jäi ns. mopen osalle. Aluehallituksen pöydän ympärillä istui kolme ylälappilaista eikä yhtään itälappilaista. Tuolloin sovittiin, että aluevaltuuston I vpj:na toimii kauden alkupuolen ylälappilainen ja jälkipuolen itälappilainen. Meitä itälappilaisia on Keskustan ryhmässä kolme ja sovimme keskenämme, että Petteri Salmijärvi tulisi meistä kyseiseen tehtävään, ja piirikokous tämän hyväksyi. (Esim. minulla on riittävästi tehtävää jo nykyisissä luottamustoimissani – tehtäviä ei pidä liikaa keskittää samoille henkilöille.)

Korona-ajan myötä etäkokoukset yleistyivät ja meilläkin voi osallistua aluevaltuuston ja lautakuntien kokouksiin etänä. Itse olen pyrkinyt kuitenkin osallistumaan aina paikan päälle, jos mahdollista. Verkostoituminen ja vuorovaikutus on silloin tehokkaampaa. Sitä paitsi olen kulkenut kokouksiin yleensä naapurikunnasta tulevan edustajan kyydillä, niin siitä ei ole tarvinnut maksaa minulle edes kilometripalkkioita.

Tästäpä sitten vielä aasinsilta niihin meidän palkkioihimme. Julkisuudessa on käyty keskustelua kokouspalkkioista ja ns. ryhmärahoista, joiden tasoa on jo kertaalleen pienennetty. Jotkut luulevat, että ryhmärahaa maksetaan meille, siis luottamushenkilöille. Joku kysyi minulta, ilmeisesti ihan vilpittömästi, että vieläkö teen (yrittäjän) töitä, kun ”olet siellä aluevaltuustossa?” Ei meille valtuuston rivijäsenille mitään vuosipalkkioita makseta, vain kokouspalkkio kokouksista, ja sillä ei kyllä tuntipalkoille pääse, eikä tietysti tarvitsekaan. Sama pätee lautakuntiin ja aluehallituksen tavalliset jäsenet pitkät kokoukset ja asioiden valmisteluaika huomioiden eivät hekään taida kummoista tuntitaksaa nauttia.

Tottakai esimerkillä johdetaan ja jos yhdessä katsotaan, että aluevaltuustojen ryhmien toimintaa ei tarvitse tukea, niin ei se minusta kiinni jää. Mutta sellainen populistinen mellastus kokonaisuuden kannalta mitättömistä summista, samalla kun hallituksen toimilla vaarannetaan koko sote-palveluiden asema maakunnissa, tuntuu hämmentävältä. (Eikö Kepu juuri siksi äänestetty pois vallasta, kun maakunnissa koettiin, ettei se tehnyt tarpeeksi vahvaa aluepolitiikkaa? Ja syystäkin meitä välillä kurmootettiin – mutta tuliko parempaa tilalle, aika näyttäköön.)

Ryhmien toiminnalla kuitenkin annetaan mahdollisuudet tuoda tavallisten ihmisten ääntä paremmin esille, niillä poliittisilla painotuksilla, joille kansalaiset, palveluiden käyttäjät, ovat luottamuksensa antaneet. Ryhmän puitteissa voidaan hankkia myös tietoa päättäjille, jotka tekevät tätä luottamushenkilöpohjalta, eivät päivätyönään. Ryhmärahaa on käytetty meillä mm. jokaisen Lapin kunnan kattaneeseen kiertueeseen ja muihinkin tilaisuuksiin. Tästä on viitsitty mm. valehdella, että se on käytetty vaalityöhön. Luulenpa, että monelle meistä luottamushenkilöistä olisi hyväksi käydä tutustumassa eri puolille Lappia, miten ihmiset kokevat sote-palvelut omassa pitäjässään, mikä on hyvin ja mikä huonosti – sen sijaan, että tunnetaan vain oman kotikunnan tilanne. Ainahan voi muualtakin oppia ottaa.

* * *

Sote-lain 1 §:n 1 momentissa lukee: ”Tämän lain tarkoituksena on edistää ja ylläpitää väestön hyvinvointia ja terveyttä sekä varmistaa yhdenvertaiset, yhteentoimivat ja kustannusvaikuttavat sosiaali- ja terveydenhuollon palvelut koko maassa.” – Tämä tavoite pysyköön mielissämme ja toivottavasti kaikilla puolueilla on valmiutta myös lain muuttamiseen ja päätösten uudelleen tarkasteluun sikäli, kun tavoite ei näytä toteutuvan.

tiistai, 20. helmikuu 2024

Kirkolliskokouksen vaalituloksessa muutoksia

Kirkolliskokousvaalien tulokseen tuli muutoksia Oulun hiippakunnan osalta, kun ääntenlaskussa oli virheitä. (Valitettavasti näin on tässä hiippakunnassa käynyt ennenkin.) Nyt äänet on tarkistettu ja kävi ilmi, että keskustalainen ehdokaslista on saanut enemmän ääniä kuin alun perin ilmoitettiin. Oma henkilökohtainen äänimääräni ei muuttunut.
Näin ollen listamme ei siis menettänytkään paikkaa, vaan piti entiset kaksi paikkaa. Kova vaalityö kannatti. Kirkolliskokouksessa siis jatkaa minun lisäkseni Arja Heikkinen Tervolasta. 1. varajäsen on Ritva Lampela (Keminmaa) ja 2. varajäsen on Sirpa Alapalosaari (Kemi).
Hiippakuntavaltuuston osalta vaalitulos ei muuttunut, eli sinne listaltamme valittiin Ritva Lampela ja Arja Heikkinen. 1. varajäsen on Pekka Lehto (Rovaniemi) ja 2. varajäsen on Sirpa Alapalosaari (Kemi).
Iloisena otin vastaan tiedon, että myös vanha ystäväni Eeva Pouke Oulusta nousi nyt kirkolliskokoukseen. Viime kaudella hän osallistui yhdelle kokousviikolle varajäsenenä. Hän työskentelee lestadiolaisen uusheräyksen, joka on myös oman kotiseutuni perinteinen herätysliike, toiminnanjohtajana.

maanantai, 19. helmikuu 2024

Puhe aluevaltuuston kokouksessa 19.2.2024

Nämä valtiovallan tasolta asetetut säästötavoitteet ovat hurjan kovia näin nopealla aikataululla. Ja meidän oman päätöksentekomme osalta on pakko sanoa, vaikka syyt siihen ovat ymmärrettävät, että näin lyhyt aikataulu, mitä nyt kuluniden viikkojen aikana on nähty, on asioiden perehtymiseen ja poliittiseen vaikuttamiseen aivan liian lyhyt ja demokratian näkökulmasta sangen ongelmallinen. Mutta paljon suurempi ongelma on se, että johtaako tämä prosessi sotepalveluiden rapautumiseen ja koko palvelujärjestelmän romahtamiseen Lapissa. Milloin tosiasiallisesti alitetaan se taso, jonka perustuslaki kuitenkin jokaiselle suomalaiselle takaa?

Suurin osa näistä kysymyksistä ei tietenkään ratkea tässä kokoussalissa, vaan ne riippuvat valtakunnantason päätöksistä. Toivon, että jokainen, jolla sinnepäin on mahdollisuutta vaikuttaa, myös sen tekisi. Ja jos systeemissä kokonaisuutena on valuvikoja, niin ne pitää korjata.

Lapin osalta pitkät välimatkat luovat vielä oman haasteensa. Yksiköiden lopettamisen vastapuolena on ambulassi- ja kelataksiralli, joka ei sekään tule yhteiskunnalle edulliseksi. Palveluverkon keskittäminen ei lisää myöskään työhyvinvointia ja tuskin lisää Laphan vetovoimaisuutta työnantajanakaan.

Täällä päättäjät ovat tietysti nyt hyvin ahtaassa raossa näitä päätöksiä tekemässä. Toivon kuitenkin, että viimeiseen saakka voimme etsiä sellaisia ratkaisuja, jotka mahdollistavat kahden laajasti palveluita tarjoavan sairaalan säilymisen Lapissa ja oikean sotekeskuksen, ei kylmäaseman, säilymisen jokaisessa Lapin kunnassa. Ja että tämä säästöohjelma voidaan toteuttaa tämän periaatteen puitteissa.

Olen kantanut huolta, että sairaanhoitopiirin ajalta Lapha saa perinnöksi jännitteen LKS vs. Länskä, Rovaniemi vs. Meri-Lappi, ja muu Lappi jää taistelun jalkoihin.

Kokonaisuuden ja päätöksenteon johdonmukaisuuden kannalta yhdyn tuohon, mitä mm. Kulmuni, Pelttari, Lepojärvi ja Keinänen, ja muutkin puhuivat.

Ja jos tuossa esityksessä samat säästöt edelleenkin esitetään etsittäväksi erikoissairaanhoidon sisältä, niin haluan pienen kunnan edustajana sanoa, että sellainen argumentti, joilla pienten kuntien edustajia aina silloin tällöin on haluttu pelotella, että vastakkain on Länskä tai pienten kuntien terveyskeskukset, ei ainakaan tässä ole uskottava.