Armon vuosi 2024 on eletty. Kun muistelen elämää vuosi taaksepäin, niin odotin alkavasta vuodesta ehkä monin tavoin toisenlaista kuin siitä lopulta tuli. Mutta hyvä se on näinkin. Jälleen, kuten aiemminkin olen uudenvuoden aattona tehnyt, on mielestäni syytä lainata Urho Kekkosen sanoja: "Katso taaksepäin, kiitä. Katso eteenpäin, luota. Katso ylöspäin, usko. Katso ympärillesi ja rakasta."

Maailmalla tämäkin vuosi on ollut monien sotien ja levottomuuksien vuosi. Ihminen on kovin primitiivinen rotu, se käyttää resurssinsa ja teknologiansa kehittääkseen aina tehokkaampia välineitä lajitovereittensa tappamiseen. Kristittyjen toivo ei ole kuitenkaan tästä maailmasta, vaan saamme luottaa tulevaan maailmaan, jossa - kuten profeetta Miikan kirjaan perustuvassa virressä lauletaan - "Auroiksi miekat taotaan, rauha ei pääty milloinkaan."

Omassa elämässäni tänä vuonna oli jonkin verran muutoksia. Toimittuani useamman vuoden lakimiehenä yksityisyrittäjänä siirryin heinäkuussa Katri Kulmunin erityisavustajaksi Euroopan parlamenttiin. Parhaani yritän tukea häntä siinä työssä, johon äänestäjät hänet valtuuttivat puolustamaan suomalaista elämänmuotoa ja kansantaloutta. Osan ajasta voin työskennellä Suomesta, eduskunnan vanhasta työhuoneesta ja kotoakin käsin, mutta nyt alkavana vuonna aikaa menee varmasti enemmän myös Brysselin päässä. Työn alussa on saanut tutustua paljon keskieurooppalaiseen byrokratiaan, mikä on ollut turhauttavaa, mutta muutoin työ on mielenkiintoista ja koen etuoikeutena tämän mahdollisuuden palvella isänmaata tällä tavalla omalla vaatimattomalla panoksella.

Kuluneen vuoden olen toiminut myös Lapin hyvinvointialueen aluevaltuustossa sekä pelastus- ja valmiuslautakunnan varapuheenjohtajana. Aluevaltuusto on ollut raskas pesti. Sisäinen ristiveto on voimakasta, eikä valtiovaltakaan anna aitoa työrauhaa ja mahdollisuutta uuden järjestelmän kehittämiseen. Surullista tämä on. Kannustan kuitenkin ihmisiä vaaleihin. Demokratia on kallis asia, jokainen ehdokas tekee palvelusta demokratialle, ja etenkin pohjoinen tarvitsee puolustajansa.

Kirkollisella puolella olen toiminut tämän vuoden kotiseurakuntani Kemijärven kirkkovaltuuston puheenjohtajana. Parhaani olen yrittänyt. Vajavaiseksi se ihmisillä aina jää. Koen kuitenkin, että joskus on ollut raskaampiakin aikoja tuolla saralla kuin nyt. Toivon, että voimme palvella seurakuntaa ja saada evankeliumia yhä laajemmin tavoittamaan ihmisiä. Keväällä alkoi neljäs kauteni kirkolliskokouksen maallikkojäsenenä ja kirkon lakivaliokunnassa. Korkeana käyvät ajan aallot, Golgatan kallio kestää.

Vuosi 2024 oli ensimmäinen kokonainen vuosi ilman, että ukkini Heino oli enää joukossamme. Koska yhteydenpito ja elämä Lapissa on vielä aikuisiälläni ollut hyvin tiivistä, niin ukin poismeno on surutyön lisäksi merkinnyt uuden arjen opettelua. Toukokuussa Ranualla kuoli isoenoni Tauno Hiltula, jonka esikuva ja merkitys niin yhteiskunnallisessa toiminnassani kuin elämässä yleensä oli suuri. Marraskuussa hänen sisarensa, Maila-täti, sai kutsun kirkkauteen Ruotsissa. Marraskuussa lähtökutsu koitti myös äitipuoleni äidille ja veljieni mummolle Anna-Liisalle pitkän sairauden jälkeen. Monia muitakin sukulaisia, tuttavia ja yhteistyötovereita on lähtenyt rajan yli. Mainitsen tässä erityisesti Itä-Lapin kulttuurielämän keskeisen vaikuttajan Rauni Pulskan, joka näytteli pääosaa kolmessa kirjoittamassani näytelmässä. Hänen piti esiintyä myös syntymäpäivilläni.

Syksyn tapahtumiin kuului myös lähiomaisen vakava sairastuminen, ja siihen liittyvien monenlaisten asioiden hoitaminen. Kaiken kuoleman, vanhenemisen ja sairaustapauksien keskellä on ollut tulevaisuustoivoa antavaa saada seurata kummityttöni Viljan ja kolmen muun veljenlapseni kasvua ja kehitystä. On mukavaa, että molemmat veljeni jäivät asumaan Lappiin ja perustivat sinne myös perheen, niin seuraavakin sukupolvi saa kasvaa juuriltaan. 

Syksyllä täytin 40 vuotta. Pidin isot juhlat ja olen vieläkin kiitollinen ja hämmentynyt kaikesta siitä huomiosta, joka tuli osakseni. Myös juhlaohjelmasta rakentui hieno kokonaisuus. Summasin elettyä elämää syntymäpäivän alla. Tänäkin vuonna on monia hiekalle tehtyjä rakennelmia murrettu. Monella tavalla on Jumalan myllyissä ylpeyttäni jauhettu ja nöyryyttä opetettu. Koen, että minua on tänä vuonna muistutettu Johannes Kastajan sanoilla Jeesuksesta: "Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." 

Kiitos ystävät kaikesta myötäelämisestä ja tuesta myös kuluneen vuoden aikana. Rukoillaan, että Taivaan Isä siunaisi alkavan vuoden 2025 meistä jokaisen kohdalla.

Minulta on kysytty, milloin uusi kirjani taiteilija Juho Kustaa Kyyhkysestä (1875-1909) valmistuu. Teen parhaani, että se tulisi julki tulevan kevään aikana. Luvata en uskalla, sillä tehtäväni Katrin avustajana on nyt päätyöni. Mutta kyllä se valmistuu.

Ystävät keräsivät 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi eräitä kirjojani julkaisevalle yhdistykselle rahasumman, joka käytetään kirjan painatuskuluihin. - Tätä kirjaa en nimittäin tarjoa kaupallisille kustantajille, koska silloin altistaisin kirjan editoinnille. Ja tämä kirja, sukulaisteni ja kotikyläni tarinasta, on sellainen, jonka haluan kirjoittaa juuri oman tuntoni jälkeen. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, mutta se perustuu kuitenkin arkistolähteisiin, vanhoihin haastatteluihin ja kotikyläni perimätietoon. Erityisesti olen ajatellut kiitoksella taiteilijan veljenpoikien poikia, levärantalaisia isäntiä Jouko Kyyhkystä ja Timo Kyyhkystä, jotka kertoivat minulle paljon kirjan lähteenä olevia tarinoita, vaikka kiitokseni ei enää heitä tavoitakaan.

Kuvassa ovat kirjan kolme keskeistä henkilöä. Kuvat ovat kuvankäsittelyn värittämiä, mutta perustuvat alkuperäisiin kuviin, joten luultavasti suunnilleen tältä he myös ovat näyttäneet. Kun olen kirjoittanut kirjaa, olen koettanut pitää mielessä, että kyse on aidoista, todella eläneistä ihmisistä, joilla oli omat toiveensa ja odotuksensa siltä ajalta, kun he kävivät tämän planeetan pinnalla.

Henkilöt ovat siis tietysti ensinnäkin taiteilija itse, ensimmäinen Ateneumin ja Pariisin koulut käynyt itälappilainen, mies joka halusi maalata Suomen Lapin maailmankartalle ja näyttää Helsingin herroille, mitä on tämän maakunnan karu maisema ja sen ihmisten sielunmaisema. Toinen henkilö on taiteilijan isä, levärantalainen maanviljelijä Matti Kyyhkynen, joka koetti piiskan voimalla kasvattaa äidistään orvoksi jääneestä haaveilijasta oikeaa työmiestä, kunnes myönsi, että ei tuosta ole turpeen puskijaksi, pakko siitä on herra tehdä. Suhde isään oli vaikea, mutta se säilyi kuitenkin melko läheisenä halki elämän. Vanha isä ajoi myös hevosreellä poikansa Kemijärven kirkkomaahan.

Ja kuvassa oleva nainen on Lapin mahtavimman miehen, Kemi-yhtiön metsäpäällikön, kauppaneuvos ja valtiopäivämies Hugo Richard Sandbergin eli "Iso-Samperin" tytär Alli, Kemi-yhtiön rahastonhoitaja ja insinööri Calamniuksen rouva. Kyyhkysen elämän suuri rakkaus ja "femme fatale". Kyyhkysen ja Allin traagista suhdetta on käsitelty eri kirjoituksessa ja näytelmissä jne., mutta usein siitä on jätetty olennaisia elementtejä pois. Sanotaan, että Rovaniemen kunnanlääkäri oli Kyyhkysen kanssa kilpakosija, mikä oli varmaan tottakin, mutta samalla unohdetaan, että kaiken ohella Alli meni naimisiin ja sai neljä lastakin aviomiehelleen.

Keskeneräisistä teoksista ei luovan työn kohdalla kannata puhua, mutta koska kirjan painatusta varten on "kolehtikin" kerätty, niin väliaikatiedote lienee paikallaan. Parhaani yritän, että työ valmistuu pian. Ajattelen, että Kyyhkysen tarinassa on jotain ajatonta, joka hänen elämänvaiheittensa muistelun lisäksi haastaa siihen tutustuvia pohtimaan omaa suhdettaan niin taiteeseen, kotiseutuun kuin erilaisiin elämän vaikeuksiin. Muiden tehtävä on sitten arvioida, miten tämän tarinan kuvaamisessa onnistun.

* * *

Hän juoksi takaisin rakennuksen sisään, nappasi porstuasta Allin mukaansa ja säntäsi isän perään kiskoen samalla Allia kädestä perässään.

– Isä, tämä on Alli!

Ransukan Matti kääntyi hieman hölmistynein ilmein, mutta sitten katse terävöityi. Isä vilkaisi Allia, he kättelivät, ja Alli sanoi niiauksen kera päivää Ransukan isännälle. 

– Kuinka se tällainen herrasväen neiti viihtyy näissä meidän karuissa oloissamme? Kairoja ja vaaroja vaan, Matti kysyi.

– Minä rakastan tätä pohjoista maata! Täällä on niin kaunista, ja käyn isäni kanssa metsästämässä siellä kairoilla ja vaaroissa.

– Alli on itse kaatanut jo karhunkin, poika mainosti.

– Niinhän tuota olet kertonut, isä kuittasi.

He keskustelivat muutamia lauseita, kunnes Alli pahoitteli joutuvansa lähtemään sisälle äidin avuksi jatkamaan siivousta, sillä huomiseksi odotettiin Kemi-yhtiön herroja vieraaksi. Ja sinnekin riittäisi kyllä Kyyhkysen ampumaa lintupaistia.

– Onko teillä aivan tulenpalava kiire Levärannalle, poika kysyi. – Tulen veneeseen, jos maltatte odottaa, että käyn tuolla Häckmannilla. Tilasin Helsingistä pari kirjaa, niin katson, jos ovat jo tulleet. Te ette varmaan huomannut kysyä…

– Poika, isä puhutteli vakavasti.

Poika säpsähti tämän katsetta. Isän silmät olivat kuin tuijottaisi kiväärin piippuun. Isä näki poikansa sisimpään. Sitä tapahtui harvoin, mutta nyt heidän tuntonsa kohtasivat. Isän elämässä oli ollut vain yksi suuri rakkaus. Olivatko he tässä samaa maata?

– Älä polta siipiäsi, isä sanoi hiljaa.

– Mitä isä tarkoittaa?

– Tiedät sanomattakin. Jos lentää liian lähelle aurinkoa, voivat siivet kärventyä.

– Tämä kyyhkynen lentää minne tahtoo ja laskeutuu vaikka auringon päälle jos haluaa!

– Siinä palaa pyrstö. Tekisi mieli sanoa tästä enemmänkin. Sitä kun ei meikäläisten pidä tavoitella mahdotonta… Mutta jokaisenpa se on oma kärsimyksensä valittava, isä huokaisi. Se tuli kummallisella matalalla äänellä, jollaista isä oli poikansa kuullen käyttänyt vain harvoin. Sitten isä jatkoi entiseen tapaansa:

– Jos sulla tarttee käydä Häckmannilla, niin käy. Menen Konttiseen kahville ja katsomaan, vieläkö Anna-Liisa osaa torttuja leipoa. Tule sinne ja lähdetään sitten soutamaan Ransukkaa kohti. Jätin veneen Kiviniemen rantaan.

– Soutamaan! poika älähti. – Yksinkö te tulitte tänne?

– Ei mulla ole varaa renkejä irrottaa muista töistä soutajaksi joka kirkonkylän-reissulle. Joko luulet herra olevasi, poika parka, isä hymähti ja kasvoissa välähti ivan ilme.

Eilen uutiset kertoivat, että Intian edellinen pääministeri, tohtori Manmohan Singh, oli saanut sydänkohtauksen kotonaan Delhissä ja kuollut muutamaa tuntia myöhemmin sairaalassa. Tämä vaatimaton, harmaa virkamiestyyppi, joka avasi Intian talouden maailmalle ja pyrki vaalimaan maansa yhtenäisyyttä, jätti syvällisen henkisen perinnön Intian politiikkaan. Aikana, jolloin hindunationalistinen ääriajattelu on Intiassa entistä suositumpaa, tarvittaisiin maltillisia, tasapainottavia poliittisia voimia.

Manmohan Singhin elämä on monen muun suurmiehen elämäntarinan tapaan kertomus siitä, miten ihminen voi omalla työllään nousta korkealle. Manmohan Singh oli savimajassa kasvanut, suuren perheen pienenä orvoksi jäänyt poika, joka valmistui lopulta Oxfordin yliopistosta taloustieteen tohtoriksi. Hän teki pitkän uran valtion virkamiehenä, mm. hallituksen talouspoliittisena neuvonantajana ja keskuspankin johtajana. Hänen vaimonsa on arvostettu historian professori ja heidän tyttärensä ovat tehneet myös mittavat kirjalliset urat. Oman poliittisen uran Manmohan Singh aloitti vasta 59-vuotiaana, jolloin hänet valittiin parlamentin ylähuoneeseen ja Raon hallituksen valtiovarainministeriksi. Luotettuja voimia tarvittiin, kun Kongressipuolue oli voittanut vaalit, mutta puolueen johtaja Rajiv Gandhi oli murhattu vaalikampanjan viimeisenä päivänä.

Puolueen luottomiehenä tohtori Singh tunnettiin myöhemminkin. Muistan hyvin vuoden 2004 vaalit. Olin käynyt Intiassa samana vuonna. Oikeistolaisen kansanpuolueen ja Atal Behari Vajpayeen voittoa pidettiin lehdistössä varmana, olihan talous alkanut kasvaa ja teknologinen vallankumous eteni. Mutta siinä hötäkässä moni koki, että Intian köyhät ja laaja maaseutu unohtui. Intia on monista suurista ongelmistaan huolimatta toimiva demokratia ja demokratia näytti voimansa. Kuolleeksi julistettu Kongressipuolue palasi valtaan.

Hindunationalistit nostivat kuitenkin valtavan metelin ja mielenosoitukset Kongressipuolueen puheenjohtajaa, Sonia Gandhia vastaan. Eurooppalaistaustaista, kristittyä naista ei voitu hyväksyä Intian johtajaksi. Kaukana oltiin Mahatman mielenmaisemasta. Sonia Gandhi teki kuitenkin nerokkaan peliliikkeen, ilmoitti vetäytyvänsä ja tarjoavansa pääministeriksi tohtori Manmohan Singhiä, harmaata, rehellistä taustavaikuttajaa, jonka intialaisuutta ei kukaan voinut kyseenalaistaa. Ne, jotka väittivät Kongressipuolueen politiikan perustuvan vain rouva Gandhin vallanhimoon, joutuivat häpeään.

Manmohan Singhin valinta pääministeriksi oli symbolisesti suuri teko kahdessakin mielessä. Ensinnäkin uskonnoltaan sikhivähemmistöön kuuluvana hän oli ensimmäinen ei-hindu Intian pääministerinä. (Nehru ei kaiketi ottanut uskontoa kovin vakavasti, mutta virallisesti hänetkin luettiin hinduksi.) Toiseksi Indira Gandhi oli murhattu radikaalien sikhien toimesta, kun hän oli kukistanut äärisikhien väkivaltaisen kapinan Amritsarin temppelissä. Kostoksi Gandhin kannattajat lahtasivat seuraavina päivinä tuhansia sikhejä ympäri Intiaa. Myös Manmohan Singhiä vastaan hyökättiin tuolloin, vaikka hän oli tietenkin täysin syytön Indiran murhaan. Se, että Indiran miniä Sonia Gandhi luopui pääministerin paikasta nyt sikhejä edustavan miehen hyväksi, oli historiallinen sovinto.

Pääministerinä Manmohan Singh toimi kaksi täyttä vaalikautta, vuodet 2004-14. Hänen suurimpana ansionaan pidetään kaiketi Intian laajoja talousreformeja. Valtionjohtoisuudesta siirryttiin kohti markkinavetoista järjestelmää, joka houkutteli Intiaan sijoituksia ulkomailta. Historiallisesti merkittävää on se, että prosessia toteutti puolue, joka oli aikanaan pitänyt sosialismia yhtenä periaatteenaan. Itse näen tämän kuitenkin täysin loogisena. Siinä nälänhädän ja kurjuuden maailmassa, jonka keskeltä Intian itsenäisyys rakennettiin, oli välttämätöntä mennä suunnitelmatalouden ja kolhoosien kautta, että kaikki pysyivät mukana. Indira Gandhin aikana vihreä vallankumous, maatalouden koneellistaminen ja väkilannoitteiden käyttöönotto teki Nehrun unelmasta totta - nälkä väistyi. Tohtori Singhin aikana Intia oli valmis ottamaan seuraavan askeleen. Mutta se pyrittiin tekemään inhimillisellä tavalla.

Kongressipuolueen hävittyä vaalit vuonna 2014 Manmohan Singh nöyrän ja demokratiaa kunnioittavan luonteensa mukaisesti ei jättänyt kaikkea sikseen, kuten moni muu pääministeri on kautensa jälkeen luopunut politiikasta. Hän jatkoi työtä parlamentin riviedustajana kansan antamalla mandaatilla yhden ja vielä toisenkin kauden. Vasta viime keväänä, 91 vuoden iässä, hän vetäytyi politiikasta täysin palvelleena.