keskiviikko, 24. toukokuu 2017

Manchesterin iskuista

Euroopassa tapahtuvat terrori-iskut ovat viimeisten parin vuoden aikana tulleet ilmeisesti säännöllisesti toistuviksi tapahtumiksi. Ison-Britannian Manchesterissä yli 20 henkeä vaatinut uusin isku lähinnä hätkähdytti sillä, että isku oli selkeästi kohdistettu lapsiin ja nuoriin. Mikään yllätys lienee kenellekään ei ollut se, että teko oli tälläkin kertaa radikaalin islamilaisen terrorismin inspiroimaa, vaikka monet tiedotusvälineet pyrkivätkin välttämään tämän asian korostamista.

Lehtitietojen mukaan tämä lasten ja nuorten murhaaja oli libyalaistaustainen muslimi, joka on huudellut islamilaisia rukouksia kadulla. Epäilemättä suurin osa muslimeista pitää hänen tekojaan yhtä kauheina kuin kuka tahansa. Tästä huolimatta meidän on vaadittava Euroopassa olevalta islamilaiselta yhteisöltä tiukempia toimia radikalisoitumista vastaan, kiellettävä vihasaarnaajien toiminta ja tehtävä kaikki terroristijärjestöihin yhteyksiä pitävät henkilöt vaarattomiksi. Kyse on kalliisti lunastetusta demokraattisen ja vapaan Euroopan turvallisuudesta, jota on puolustettava kaikin keinoin. Senkin uhalla, että esim. joudumme lisäämään valvontaa ja palauttamaan rajatarkastukset.

Jokaisen terrori-iskun jälkeen toistuvat puheet yksittäistapauksista ja "yksinäisistä susista" pitäisi nähdä myös oikeassa asiayhteydessä. Tulee mieleen Suomessa helmikuussa 1922 tapahtunut ministeri Heikki Ritavuoren murha. Hänet murhasi mielisairas aatelismies Ernst Tandefelt. Kyse oli monen mielestä yksittäistapauksesta. Kuitenkin tuon ajan äärioikeistolaiset piirit olivat levittäneet kirjoituksia, joissa vaadittiin Ritavuoren tappamista ja Tandefelt tuli niiden vaikuttamaksi. Ritavuorta syytettiin kommunistiksi ja Neuvosto-Venäjän kätyriksi, vaikka hän olikin porvari. Ilmeisesti myös eräät äärioikeistolaiset henkilöt olivat suoraan yllyttäneet Tandefeltia toimimaan ja väittäneet hänen olevan sankari, jos pistää Ritavuoren päiviltä. Nämä tahot olivat yhtä lailla vastuussa Ritavuoren murhasta, olipa laukauksen ampunut henkilö miten henkisesti epävakaa tahansa.

Poliitikot ympäri maailman ovat toistelleet samoja iskulauseita, joita on kuultu kaikkien iskujen jälkeen. Minun puolestani niitä samoja sanoja saa toki käyttää, jos haluaa, terroritekoja kommentoitaessa - mutta kovin moni tavallinen ihminen on kyllästynyt siihen, että sama kauhistelu ja samat "ei saa antaa pelolle valtaa" ilmaisut toistuvat jokaisen terrori-iskun jälkeen. Moni kokee, että itse tämän hirveän asian ehkäisemisen suhteen ei ole tehty tarpeeksi tai ehkäisykonsteina painotetaan liikaa toissijaisia asioita. Vieläpä samat ihmiset, jotka itse asuvat muurien ympäröiminä ja henkivartijoiden suojelemina, hurskastelevat, kuinka muureja ei saa rakentaa ja rajat auki.

Paljossa, paljossa Eurooppaa on itse tämän tilanteensa aiheuttanut sallimalla radikaalin islamin pesiä eurooppalaisessa maaperässä. Tärkeää on nyt antaa riittävät valtuudet poliiseille ja muille viranomaisille. ISIS-taistelijoiden paluu Eurooppaan elämään vapaina kansalaisina on voitava estää. Vihasaarnaajat on tehtävä vaarattomiksi. Tärkeää on myös yhteistyö islamilaisten yhteisöjen kanssa radikaalin aineksen kitkemiseksi.

Sinisilmäiset "rajat auki" huutelijat voivat myös miettiä omaa vastuutaan tästä tilanteessa, mihin Eurooppa on joutunut, ja siitä henkisestä ilmapiiristä, jolla rasistiksi leimautumisen pelossa karuista tosiasioista puhuminen on vaiennettu.

perjantai, 19. toukokuu 2017

Kemijärvi vuosina 1917-18

On kyselty, olemmeko minä ja Helena Poikolainen kirjoittamassa kirjaa Kemijärven tapahtumista itsenäistymisen ja vuoden 1918 sodan aikana? Sitähän on pitkään suunniteltu. Totuus Kemijärvellä tapahtuneista viiden punakaartilaisen teloituksesta ja sodan molempien osapuolten näkemykset asiaan kiinnostavat. Paikkakunnalla on tapahtuneesta edelleen traumoja ja katkeruutta, mutta myös vääriä tietoja esim. teloituksen olosuhteista, teloitettujen henkilöllisyydestä ja yleensä siitä, mitä noina kuukausina Kemijärvellä tapahtui.

Materiaalia on olemassa, mutta koska itse kustannamme kirjat, täytyy edelliset saada myydyksi. (Esim. Kemijärven veronmaksajien rahoista ei ole meidän kirjojemme painatuksia rahoitettu.) Vielä on n. 90 kpl myymättä Kaikuja 2 -kirjaa. Jos kaikki menee, niin sitten kirjoitetaan uusi kirja Suomen 100-vuotisjuhlan kunniaksi.

Hankkikaa siis tämä Kaikuja 2 -kirja kokoelmiinne, tai lahjaksi, ja samalla tuette kulttuurityön jatkumista Kirjaa saa tilata meiltä ja ostaa Kemijärveltä myös Palvelupiste Sortteerista, hinta 25 euroa.

Myös kirjaani valtiopäivämies Iisakki Hoikasta "Lapin ja isänmaan asialla" on edelleen myytävänä. Sitä voi tilata suoraan minulta, ja kirjaa on myytävänä myös Rovaniemellä Ilopysäkki -kirjakaupassa, osoite Rovakatu 24.

sunnuntai, 14. toukokuu 2017

Mauno Koivisto on poissa

Perjantai-iltana Suomen yli kiiri suruviesti. Presidentti Mauno Koivisto on kuollut. Rauha hänen muistolleen ja voimia omaisille. Jokainen meistä joutuu kerran astumaan tuon rajan ylitse.

Taloudellisesti köyhistä oloista elämäntaipaleelle lähtenyt ja puoliorvoksi 10-vuotiaana jäänyt Mauno Koivisto osoitti elämäntarinallaan, että Suomessa voi todella sosiaalisesta taustasta riippumatta nousta korkeimpiin mahdollisiin tehtäviin. Koivisto oli myös sotaveteraani, ja siis viimeisiä Suomen elossa olleita johtavia poliitikkoja, jotka olivat omakohtaisesti mukana viime sodissamme.

Minun lapsuuteni sankari oli tietysti presidentti Urho Kekkonen, hänestä minulle kerrottujen tarinoiden perusteella, vaikka en hänen presidenttiaikaansa elänytkään. Lapsuuteni ajan presidentti oli Mauno Koivisto. Minun lapsuusperheessäni tuskin äänestettiin häntä, mutta hänestä puhuttiin paljon ja noihin aikoihin presidenttiin suhtauduttiin vielä kunnioittavasti, tärkeänä isänmaallisena instituutiona. Opettelin piirtämään hänen kuvansa, tuuheine kulmakarvoineen, Kari Suomalaisen pilakuvien perusteella.

Viime päivinä Mauno Koiviston muistosanoissa on Suomessa korostettu laajasti sitä, että hän vahvisti parlamentaarista demokratiaa ja vei Suomen länteen. Näin omalla tavallaan onkin, mutta se on kuitenkin vain yksi näkökulma asiaan.

Sanotaan, että Koivisto jollakin tavalla vahvisti tai jopa palautti demokratian Urho Kekkosen itsevaltaisen presidenttikauden jälkeen. Ja vei meidän länteen ummehtuneelta neuvostoajalta. Kuitenkin Mauno Koivisto käytti presidentin valtaoikeuksia melko vahvasti, erityisesti vuoden 1987 hallitusratkaisun yhteydessä. Ulkopolitiikassa hän puolestaan jatkoi Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikkaa, kunnes olosuhteet muuttuivat. Koivisto johdatti Suomen toki EU-jäsenyyteen, mutta hän korosti sen jälkeenkin hyvien Venäjä-suhteiden merkitystä. Koivisto vastusti myös jyrkästi Suomen Nato-jäsenyyttä.

Presidenttikautensa jälkeen Koivisto oli hyvin huolissaan EU:n kehityksestä. Joskus tuli mieleen hänen lausuntojaan lukiessaan, että katuikohan hän toimintaansa Suomen liittämiseksi EU:hun?

Historian lahjomaton vaaka punnitsee myös Mauno Koiviston elämäntyön arvon. Oma käsitykseni on se, että hän oli karismaattinen valtiomies ja vilpitön isänmaanystävä, vaikka en kannatakaan kaikkia niitä toimia, joita hän presidenttinä teki ja joista hän kantaa vastuun. Hänen kannatuksensa kansan parissa oli kuitenkin hyvin suurta, ns. Manu-ilmiö oli erittäin taitavan poliittisen pelin tulosta. Yksityiskohtana mainittakoon, että myös Vennamon SMP tuki kaksissa presidentinvaaleissa hänen valintaansa - olkoonkin, että motiivina taisi olla enemmänkin Keskustan ehdokkaan vastustaminen.

Meille suomalaisille presidentti on yhtä tärkeä instituutio. Kaipaamme vahvaa johtajaa, "isäntää taloon". Presidentin kuolema on suuri tapaus maassamme. Myös presidentin puolisoilla on tärkeä merkitys. Hyvin monilla suomalaisilla on mielipide Tellervo Koivistosta. Eläkepäivinään rouva Koivisto on tehnyt arvokasta mielenterveystyötä puhumalla rohkeasti masennuksestaan. Avioliitto, jota mitkään skandaalit eivät varjostaneet, kesti 65 vuotta.

Mauno Koiviston mittava elämäntyö jää suomalaiseen historiaan. Nyt hän kuitenkin on astunut sen rajan ylitse, jolla omat ansiot eivät auta. Koivisto oli uskova kristitty ja vaikka hän ei poliitikkona tuonut uskonasioita laajemmin esiin, tunnusti hän kysyttäessä avoimesti uskonsa Jumalaan ja kertoi vastustavansa ateisteja. Hyvää iäisyysmatkaa Suomen yhdeksännelle presidentille.

keskiviikko, 3. toukokuu 2017

Puheeni Utsjoen seurakunnan tilanteesta

kirkolliskokous.jpg

Minä en ole saamelainen, vaikka suonissani vähän sitäkin verta on, mutta edustan täällä laajaa Lapinmaata, ja siinä roolissa haluan tuoda muutaman näkökohdan pohdittavaksi. Toivon myötämielistä käsittelyä ja laajaa ymmärrystä tälle edustaja-aloitteelle. Kyse on ainoasta saamelaisenemmistöisestä seurakunnasta maassa, ja näen sen olemassaololla erityistä merkitystä – ei vain utsjokilaisille tai edes nykyiselle viralliselle saamelaisalueelle – vaan laajemminkin niin Lapille kuin koko Suomelle.

Kyse on mielestäni myös kirkon kunniavelan maksamisesta. Lapin historia koostuu vuosisatojen ajan erilaisista toimista saamelaisen kielen ja kulttuurin hävittämiseksi. Siihen, että Suomessa on nykyään vain yksi saamelaisenemmistöinen seurakunta, kantavat kirkkomme menneet sukupolvet raskaan vastuun. Kun Lappia lähdettiin käännyttämään kristinuskoon – mikä tietysti oli sinällään oikein – yhdistettiin alueen alkuperäisen väestön kieli ja kulttuuri liian helposti pakanalliseen uskontoon. Oli pappeja ja katekeettoja, jotka opettivat ja saarnasivat lapinkielellä, mutta oli myös heitä, jotka yhdistivät alkuperäiskansan kielen ja kulttuurin sellaisenaan shamanismiin. Nämä asenteet levisivät vähitellen myös kansan pariin, joka osin alkoi vieroksua omia juuriaan.

Esimerkkinä mainitsen, kuinka kuulu Lapin pappi Jakob Fellman on kirjannut muistitietona tapauksen 1760-luvulta. Kemin kirkkoherra Zimmerman oli ollut tarkastusmatkalla Sodankylässä. Hän oli yöpynyt paikallisessa talossa ja herättyään kuullut, kuinka talon isäntä puhui lapsilleen lapin kieltä antaessaan ohjeita joissakin arkisissa asioissa. Kirkkoherra oli tuolloin hypännyt kiivastuneena sängystään ylös, siepannut halon lattialta ja uhannut lyödä isäntää halolla, jos tämä puhuisi ”pirunkieltä” ja vielä opettaisi sitä lapsilleenkin.

Minunkin kotiseudullani Itä-Lapissa dokumenttien mukaan eli vielä reilu vuosisata sitten kyläyhteisöjä, joissa puhuttiin muinaista keminsaamen kieltä. Muutamat henkilöt hallitsivat kieltä vielä sotien jälkeen. Yleiset asenteet kielen käyttöä kohtaan olivat kuitenkin edelleen kielteiset.  Tiedän mm. tapauksen, jossa 1950-luvulla savukoskelaisen perheen mummo koetti opettaa keminsaamen sanoja lapsenlapsilleen, mutta perheen uskovainen äiti kielsi tämän sanoen, ettei lapsille saa opettaa pakanoiden kieltä. Nyt kielen jäänteitä löytynee kotiseudullani lähinnä enää porotalouden sanastossa ja joissakin paikannimissä.

Minkälainen ratkaisu tähän Utsjoen seurakunnan tilanteeseen luodaan, vaatii varmasti pohtimista. mitään automaattia yhden seurakunnan ylläpitämiseksi voi olla vaikea synnyttää, mutta ymmärtääkseni Utsjoen seurakunnan nykyisten talousvaikeuksien taustalla ovat osittain Karigasniemen kappelihankkeen aiheuttamat poikkeukselliset ongelmat. Tämä kappeli ei kuitenkaan palvele ainoastaan yhden seurakunnan tarpeita, vaan sillä on Norjan-rajalla myös kansainvälinen yhteys. Saamelaisuus ylittää pohjoisessa valtakunnan rajat ja Utsjoen seurakunnan toimintapiiri ulottuu myös Norjan valtakunnan puolelle.

Tulevaisuudessa on huomioitava laajemminkin rajaseututyön ja pitkien välimatkojen alueiden toiminnan kustantamisen perusteet.

Valtiovallan puolella olen kohdannut usein asenteita, että pääkaupunkiseudulle sijoitettavia varoja kutsutaan valtakunnallisiksi hankkeiksi, mutta pohjoisen hankkeita nimitellään aluepolitiikaksi. Toivon, että täällä voimme nähdä saamelaiskulttuurin edistämiseen tähtäävät toimenpiteet koko kirkkomme ja jäsenistömme etuna. Saamelainen kulttuuri ei kosketa ainoastaan Suomen saamelaisia, vaan se on ainutlaatuinen jatkumo ja näköala koko kansamme yhteisiin juuriin.

tiistai, 2. toukokuu 2017

Puheeni avioliittoa koskevan aloitteen johdosta

Kirkolliskokoukselle on jätetty aloite kirkon avioliittokäsityksen muuttamisesta maallisen ns. sukupuolineutraalin avioliittolain mukaisesti. Oma kantani on luonnollisesti perinteisen avioliittokäsityksen mukainen. Käytin asiasta alla seuraavan puheenvuoron:

* * *

Arvoisa puheenjohtaja! Hyvä kokousväki!

Kun tieto tämän aloitteen olemassaolosta levisi, niin olen joissakin yhteyksissä kuullut viitattavan tähän aloitteeseen kompromissina, jonka ansiosta tästä vaikeasta tilanteesta voitaisiin päästä eteenpäin. Minulle ei kuitenkaan aukea, mikä on se myönnytys, jonka kristillisten avioliittokäsityksen muuttamista kannattavat tässä tekisivät. Sekö, että perinteisen avioliittokäsityksen kannattajat saavat vielä toimia kirkossa? Sekö, ettei pappeja pakotettaisi vihkimään

Tätä asiaa käsiteltäessä on helppo argumentoida tunnepitoisesti, että ketä me olemme kieltämään keneltäkään siunausta ja rukousta. Ja emmehän me olekaan. Jokaisen ihminen, joka pyytää rukousta ja siunausta, kuuluu se saada. Jokaiselle, joka tahtoo sielunhoidollisia kohtaamisia seurakunnasta, on ne seurakunnan järjestettävä. Mutta eihän niitä olla keneltäkään kieltämässä. Armo kuuluu kaikille.

Tässä on kysymys nyt kirkon opista avioliittoon, ja riippumatta maallisesta avioliittolaista, uskonnonvapaus takaa kirkolle oikeuden omaan oppiinsa. Raamatun ja yleismaailmallisen kristillisen yhteisön valtaenemmistön selkeä kanta avioliitosta on – yhden miehen ja yhden naisen välinen liitto.

Minä en ole syntynyt avioliitossa oleville vanhemmille. Silti vanhempani olivat tervetulleita kirkkoon ja seurakunnan tapahtumiin, sikäli kun halusivat. Minut kastettiin ja sain käydä seurakunnan kerhoa. Tuskin vanhemmillani kävi edes mielessä, että he pyytäisivät pappia siunaamaan parisuhteensa, joka ei täyttänyt kristillisen avioliiton määritelmää, kun se oli ns. avoliitto, vaikka he kirkkoon kuuluivatkin.

Aloite sisältää paljon kauniita ilmaisuja, mutta siitä paistaa voimakkaasti läpi jyrkät liberaaliteologian painotukset. On mielenkiintoista, että jo aloitetekstin ensimmäisessä kappaleessa kuvaillaan kirkossa olevan huomattava määrä ihmisiä, jotka ”kristillisen vakaumuksensa mukaisesti toivovat” avioliittokäsityksen muuttamista. Sitten todetaan, että on paljon niitäkin, jotka eivät halua käsitystä muutettavaksi. – Haluttiinko tällä siis sanoa, että silloin toimii kristillisen vakaumuksen mukaisesti, jos kannattaa tämän maallisen uuden avioliittolain ulottamista kirkkoon, mutta silloin ei, jos uskoo, kuten Kristuksen kirkko on aina uskonut?

Aloitteen teologisissa perusteluissa kristinuskon ydinsanomaa tiivistetään Raamatun lauseeseen: ”Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Tärkeä asia onkin lähimmäisenrakkaus ja kristittyjen keskinäinen rakkaus. Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Raamatun oppeja voisi muutella milloin mitenkin, kunhan se vain voidaan rakkauden käsitteellä perustella.

Edelleen teologisissa perusteissa annetaan ymmärtää, että luterilaiset tunnustuskirjat ja jopa Raamattu ovat vanhentuneita avioliittokäsitystämme määriteltäessä, ja esitetään: [suora sitaatti] ”Kristittyinä meidän on luettava perinnettämme yhä uudelleen ja ymmärrettävä se, että uudet ajat ovat aina vaatineet kirkkoa muuttumaan ja kehittämään ajatteluaan.”

Tietysti kirkon on vastattava kunkin ajan haasteisiin ja sopeutettava toimintatapojaan yhteiskunnallisten rakenteiden ja teknillisen toimintaympäristön kehitykseen. Kuitenkin Raamatun voima on juuri siinä, miten Jumalan Sana puhuttelee ihmiskuntaa aikakaudesta toiseen. Ihmisen perusolemus ei muutu. Samanlaiset ongelmat, joiden kanssa Raamatun henkilöt painiskelevat, kohtaavat myös meitä. Raamattua lukiessaan moni on varmasti tämän havainnut.

Sukupuolisuus on asetettu jo luomisessa – ”Ja Jumala loi ihmisen kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi, mieheksi ja naiseksi hän loi heidät”. – Tämä ei ole muuttunut. Kirkko voi kyllä lähteä mukautumaan tämän ajan menoon, jos se niin haluaa. Kysyn kuitenkin, miten alkukirkko menetteli? Sekin joutui elämään toimintaympäristössä, jossa silloisen maallisen valtiovallan ja ympäröivien kulttuureiden useat arvokysymykset, myös sukupuolimoraalin alalla, poikkesivat suuresti kristittyjen käsityksistä. Pitikö alkukirkko oman oppinsa esim. avioliitosta perustellen sitä Raamatulla, vai lähtikö se muuttamaan oppejaan maallisten vallanpitäjien ja yleisen ilmapiirin painostuksesta? Ja jos se olisi näin tehnyt, niin olisikohan kristillistä maailmaa koskaan syntynytkään?

Raamatun alkulehdillä esitetään kysymys: ”Onko Jumala todella sanonut?” Myös me muodostaessamme kantaamme tähän aloitteeseen, pohjimmiltamme vastaamme kysymykseen: ”Onko Jumala todella sanonut?” Meidät on asetettu tähän toimielimeen vaalimaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opin puhtautta. Toivon, että ymmärrämme, miten suuren vastuun kannamme niin Suomen kansan, historian kuin kerran Jumalan edessä, kun tämän aloitteen pohjalta kerran äänestämme.