Ota 20 ilmaiskierrosta

Ei omaa rahaa, ei riskiä


lauantai, 28. marraskuu 2020

Puheeni Keskustan puoluevaltuustossa 28.11.2020

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät aatesisaret ja -veljet!
Terveisiä Lapista, Kemijärveltä!

Viime aikoina Keskustan sanoituksissa ja nyt myös kuntavaaliohjelmassa on korostunut termi monipaikkaisuus.

Kulunut koronavuosi on osoittanut monien keskustalaisten tavoitteiden oikeutuksen. Se, että meillä on edelleen asutusta, työtä, palveluita ja infraa ympäri maata, on ollut suuri siunaus tänä vuonna. Korona pakotti meidät monenlaisiin digiloikkiin ja myös asennemuutoksiin, jotka helpottavat esimerkiksi etätöiden tekemistä.

Kuitenkin monipaikkaisuus koskettaa edelleen aika harvoja. Edelleenkään kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta eikä haluakaan ylläpitää useampaa asuntoa eri puolilla maata. Ja Keskustan tulee olla ennen kaikkea köyhän ihmisen asialla.

Aluepolitiikka on pohjimmiltaan sitä, että jokaiselle ihmiselle taataan yhtäläiset mahdollisuudet lähipalveluihin, työhön ja yrittämiseen asuinpaikastaan riippumatta. Tietysti keskustalainen aluepolitiikka elää ajan mukana ja vastaa uusiin haasteisiin, mutta suurin huoli maakunnissamme lienee edelleen se, että edes siellä yhdellä näivettyvällä kotipaikkakunnalla ne palvelut toimisivat. Aluepolitiikka on Keskustan ruisleipä – ja monipaikkaisuus on siinä vain yksi osatekijä. Toivon, että puhe aluepolitiikasta on jatkossakin selkeää.

Tarkoitukseni oli ottaa vain tähän yhteen asiaan kantaa, mutta kun tässä keskustelussa viitattiin jälleen uskonnonopetukseen, niin todella toivon, että Keskustapuolue ei ole se puolue, joka lähtee ajamaan marxilaisten ikiaikaista tavoitetta, oman uskonnon opettamisen hävittämistä kouluista. Kiitos.

tiistai, 24. marraskuu 2020

Asko Oinas on poissa

DSCN1931.jpg

Kunnioitettu maaherra Asko Oinas on kuollut. Pitkä päivätyö Lapin hyväksi on päättynyt. En kuulunut hänen lähipiiriinsä, mutta tapasimme kuitenkin useita kertoja eri asioiden tiimoilta. Oinas toimi Lapin läänin maaherrana 1974-94. Hän käytti vahvasti asemaansa Lapin ja lappilaisten asioiden edistämiseksi, tunnetuimpana aikaansaannoksena lienee Lapin yliopiston perustaminen.

Otin tämän kuvan vuonna 2007. Kuvassa on itälappilaisista vaikuttajista koottu valtuuskunta, joka tuki "Lapin keisari" M. O. Lahtelan patsashanketta. Asko Oinaan pyynnöstä kokosin myös M. O. Lahtelan elämäkerran, jonka myyntitulot käytettiin patsaan hyväksi. Muistomerkki saatiin lopulta Kemijärvelle pystytettyä.

Kaikki kuvan henkilöt ovat nyt poissa. Mutta heidän muistonsa elää ja toivottavasti rohkaisee myös tulevien sukupolvia työhön kotiseudun hyväksi. Kuvassa: taloustirehtööri Erkki Ahola, kunnallisneuvos Mauno Jankkila, maaherra Asko Oinas, pankinjohtaja Matti Lahtela, toimitusjohtaja Hannu Kellokumpu, kaupunkineuvos Kaarlo E. Liimatainen ja kirjailija Paavo Hautala. 

lauantai, 21. marraskuu 2020

Tunnusten tärkeydestä

(kolumni Suomenmaa-lehteen 20.11.2020)

Valtioiden liput, vaakunat ja muut tunnukset ovat säilyttäneet historian juoksussa merkityksensä. Siniristilippu sykähdyttää mieliä juhlapäivinä ja esim. urheilukilpailujen palkintojenjaossa. Vaikka oman rahamme olemme menettäneet, niin kansallisissa eurokolikoissa näemme edelleen oman vaakunamme. Moni käyttää vaakunaa esittäviä kaulakoruja tai solmioneuloja.

Olen hyvien idänsuhteiden vankka kannattaja ja toivon Suomen ja Venäjän välille parempaa yhteisymmärrystä kuin mitä tällä hetkellä vallitsee. Mutta usein, kun olen palannut Venäjältä Suomeen, nousevat mieleeni myös viime sotien tapahtumat. Raja-asemalla liehuva Suomen lippu lämmittää tuntoa ja herättää ajatuksen – ilman uhria ei tuo lippu täällä liehuisi.

Alkujaan kulkueissa kannettavat liput kuuluivat sotajoukoille. Professori Matti Klinge kuvaa kirjassaan Suomen sinivalkoiset värit, että sotajoukkojen liput ”edustivat aatetta tai järjestelmää, johon lipun perässä marssiva joukko halusi samaistua … sotilaiden kunniana ja velvollisuutena oli seurata lippua kaikkialle, huolehtia sen kunniasta ja maineesta.”

Emme toki saa nostaa puolueiden lippuja ja tunnuskuvia siniristilipun ja leijonavaakunan rinnalle. Puolue on vain välinearvo, ase taistelussa paremman isänmaan ja maailman rakentamiseksi, ei päämäärä. Mutta poliittisten puolueiden tunnuksia ei kuitenkaan ole syytä vähätellä. Ne kertovat tarinaa ja lisäävät yhteenkuuluvuuden tunnetta. Muuttuvana aikana tarvitsemme pysyvyyttä, tietyt tunnukset yhdistävät puolueiden jäseniä sukupolvien ketjuun. Kyse ei ole värien tai symbolien palvomisesta. Kyse on siitä, että kyseisen liikkeen kannattajat muistavat kuvat nähdessään, mitä meille tärkeitä asioita ne edustavat.

Maalaisliiton/Keskustan perinteisenä värimaailmana on ollut vihreä, joskus myös kullankeltainen, kun kypsiä tähkäpäitä on kuvattu lipuissa vihreää kangasta vastan. Puolueen tunnuksena on ollut neliapila niin kauan kuin puolueella on ylipäätään ollut tunnuksia.

Apilaa on käytetty puolueen lipuissa ja tunnuksissa nähtävästi jo hyvin varhain, mutta puolueen tiedottamisessa ja vaalimainonnassa se yleistyi sotien jälkeen. Kommunistit nostivat näkyvästi päätään sotien jälkeen ja siihen piti vastata. Tosin kommunistit kätkeytyivät vaaleissa osaksi SKDL:n peiteorganisaation taakse eivätkä heilutelleet avoimesti sirppiä ja vasaraa. Maalaisliittolaiset puolestaan kantoivat avoimesti ja ylpeästi vihreitä apilalippujaan.

Apilatunnusta on muokattu monta kertaa, mutta kuva on kuitenkin pysynyt apilana. Minulle henkilökohtaisesti riittäisi edelleen vanha ja tuttu K-kirjaimella varustettu apilatunnus, jota olen puolueen graafista ilmettä uhmaten käyttänyt joskus omissa kampanjoissani. Pidän kuitenkin nykyisestä logosta ja etenkin siitä, että sen väri on kirkkaampi aiemman myrkynvihreän sijaan.

Uutta logoa esiteltäessä viime kesänä puolueen tuolloinen puheenjohtaja Katri Kulmuni muistutti, että vihreä väri kertoo maasta, maauskosta, suomalaisesta luonnosta ja luonnonvaroista. Hän viittasi myös siihen, että kirkossa vihreä on liturgisena värinä toivon, iankaikkisen elämän ja kasvun väri. Tämä oli väkevästi paalutettu.

Nykyisessä poliittisessa ilmastossa vihreä väri on toki haastava, koska maassamme on puolue, joka on ottanut nimensä vihreän värin mukaan. Tosin tämä vihreä ei ole sammalen tai koivunlehden vihreä, vaan asfalttivihreä ja punavihreä. Ideologisesti Keskustan ei tule olla tietenkään tässä mielessä vihreä, vaan sinivalkoinen. Puolueen tunnusväriä ei tämän takia kuitenkaan pidä muuttaa. Keskustan vihreys on realistisesta luontosuhteesta kumpuavaa ja toivottavasti niin tulee myös aina olemaan.

Muutama sana vielä apilalogojen näkymisestä. Muistan, kun eräs nyt jo edesmennyt kunnallispoliitikko kertoi minulle, kuinka hän oli nuorena miehenä vuoden 1984 kuntavaaleissa laittanut paikallislehteen pienen vaalimainoksen, josta oli apilalogo jäänyt pois (synnyin muuten samana päivänä, kun nuo vaalit käytiin). Tuolloinen paikallinen junttamies oli haukkunut tämän nuoren miehen, ettei hän ole oikea keskustalainen, kun ei ole laittanut apilaa mainokseensa.

Luultavasti kyseinen nuori mies ei ollut tullut edes ajatelleeksi, että tunnuksen jättäminen pois olisi jotenkin paheksuttavaa. Ja olkoon jokaisella oikeus laittaa sellaisia mainoksia kuin haluaa. Mutta – vaikka itsekin vuosikymmeniä myöhemmin jouduin tuon saman junttamiehen haukkumaksi – niin tunnistan itsekin ajattelevani hieman samalla tavoin. Puoluepoliittisissa vaaleissa ei tule unohtaa ja piilottaa sitä listaa, jonka ehdokkaaksi on asettunut. Jotkut tekevät sitä vähän huvittavillakin tavoilla.

Mutta etenkään alueilla ja aikana, jossa Keskusta ei ole suosittu, ei vaaleihin pidä tietenkään mennä apila edellä. Moni hyvä kuntavaaliehdokas on menettänyt paljon ääniä paukuttamalla keskustavihamielisellä alueella puolueen vaaliohjelmaa, kun olisi tullut keskittyä paikallisiin kysymyksiin. Jos joku äänestää keskustalaista ehdokasta ”siitä huolimatta”, että hän on keskustalainen, eikä ”sen takia”, niin se ääni on aivan yhtä arvokas.

tiistai, 3. marraskuu 2020

Rovaniemen kirkkoherranvaalista

Koillissanomat julkaisi 2.11. artikkelin liittyen Rovaniemen kirkkoherranvaaliin. Jutun mukaan vaalissa on "kysymys linjavaaleista lestadiolais- ja ei-lestadiolaisliikkeen välillä".
Toimittajan tulkinta ei mielestäni vastaa todellisuutta Rovaniemellä, vaikka kampanjoinnissa onkin vaalitaktisista pyritty nostamaan keskiöön ehdokkaana olevan Ilari Kinnusen herätysliiketausta.
Ilari Kinnusen tukijoissa on laaja joukko Rovaniemen seurakuntalaisia yli herätysliike-, puolue- ym. rajojen. Ilarin julkisia tukijoita ovat mm. entinen kirkkoherra Vesa-Pekka Koivuranta, kirkkovaltuuston puheenjohtaja Pekka Lehto, viime seurakuntavaalien ääniharava Terttu Lehtola, kunnallisneuvos Maarit Airaksinen ym. tunnetut rovaniemeläiset, jotka eivät ole lestadiolaisia. Enkä ole lestadiolainen minäkään.
Janne Kaisanlahti
Oulun hiippakunnan kirkolliskokousedustaja,
Rovaniemen kirkkovaltuuston entinen pj.

maanantai, 2. marraskuu 2020

Yhdysvaltain presidentinvaaleista

20200909_105538.jpg

Kerjään taas verta nenästäni ottamalla kantaa USA:n presidentinvaaleihin millään muulla tavalla kuin Trumpia haukkumalla. Mutta koska sananvapautta ei ole vielä Suomestakaan viety ja koska en ole koskaan isommin perustanut, mitä minusta ajatellaan, niin kirjoitan julki muutaman ajatukseni.

Muutama päivä sitten jaoin Facebook-seinälläni Seurakuntalainen-verkkolehden kirjoituksen, jossa kerrottiin Trumpin toiminnasta arabimaiden ja Israelin kansainvälisten suhteiden parantamiseksi. En ottanut päivityksessä muuten kantaa presidentinvaaleihin, ainoastaan jaoin tämän artikkelin.

Eräs luterilaisen kirkon työntekijä, jo vanhempi pappisnainen, kävi kommentoimassa päivitykseeni: ”Trump on hullu ja sinä vielä... Voi hyvä Jumala sentään!”

Ilmaus kuvastaa hyvin sitä henkistä ilmapiiriä, missä Amerikan presidentinvaaleista on mahdollista Suomessakaan keskustella.

Neljä vuotta sitten lähes kaikki vähänkään merkittävämpi media julisti, että Hillary Clintonin valinta on päivänselvä, niin meillä kuin Amerikassa. Järkytyksestä selvittyään uutisointi jatkui Trumpia kohtaan äärimmäisen vihamielisenä ja jatkuu edelleen. Myös Suomessa valtamedian uutisointi USA:n vaaleista on asenteellista ja puolueellista.

Toki niin kauan kuin jaksan muistaa, niin Suomessa on maalattu kuvaa, kuinka republikaanit ovat pahoja, vanhoillisia ja ääriuskonnollisia asehulluja tai ainakin ökymiljonäärejä, joiden ratkaisu terveydenhuollon ongelmiin on, että antaa köyhien kuolla. Demokraatit esitetään puolestaan edistyksellisinä, kaikkien kivojen ja mukavien asioiden edistäjänä, tarinan sankareina. Suomen ja Euroopan valtamedia palvoi Obamaa ennen kuin häntä oli edes valittu presidentiksi. Nobel-komitea intoutui antamaan vielä rauhanpalkinnon käytännössä ilman mitään merkittäviä maailmanpoliittisia saavutuksia.

Trumpin presidenttiyden – jonka valtamedia niin meillä kuin Atlantin tuolla puolen julisti etukäteen täysin mahdottomaksi asiaksi – myötä uutisointi on kuitenkin entisestäänkin yksipuolistunut. Trumpin kannattajien öyhäämistä paheksutaan, mutta äärivasemmiston väkivaltainen mellakointi kuvaillaan ”mielenosoituksina” ja ”ihmisoikeustaisteluna”. Mieluusti muistutetaan Trumpin puhumista törkeyksistä, mutta myös Joe Bidenin poliittinen historia on täynnä möläytyksiä, kyseenalaisia kommelluksia – eikä se, joka joutui taannoin pyytämään anteeksi naisten käpälöintiä, ollut suinkaan Trump. Kun senaattori John McCain ja entinen presidentti George Bush kuolivat, niin valtamedia – joka oli aiemmin suhtautunut heihin todella nuivasti – toi nyt ihailevaan sävyyn esille, kuinka he olivat Trumpin vastustajia. (Ikään kuin molempien suurten valtiomiesten elämän keskeinen ansio olisi ollut, että he viimeisinä vanhuusvuosinaan ajautuivat sanaharkkaan Trumpin kanssa.)

Itse en väitäkään olevani puolueeton. Olen seurannut Yhdysvaltain presidentinvaaleja vuodesta 1992 lähtien, USA:ssa asuvien omaisteni kautta. Muistan lapsuudestani, kuinka puhelimessa puhuttiin Clintonin ja Bushin kamppailusta. Edesmennyt setäni, jota muistan aina suurella lämmöllä ja kiitollisuudella, oli kova republikaani. Sukulaisteni ja heidän ystäviensä kautta minulle on auennut näköala Amerikkaan, joka on kovin toisennäköinen kuin mitä Suomessa Ylen tai iltapäivälehtien kautta tarjotaan. Molempien puolueiden kannattajissa on miljoonia kunnollisia, perhettään ja isänmaataan rakastavia ihmisiä. Ajattelen näin siitä huolimatta, että viime vuosina molemmissa puolueissa kehitys on kulkenut poliittisen kentän laitoja kohti.

Jos katsotaan myös sitä, mistä kumpikin puolue saa ääniä, niin republikaanien vahvimpia alueita ovat juuri harvaan asutut, maaseutuvaltaiset alueet. Demokraatit saavat taas vahvinta kannatustaan suurkaupunkien kalliiden neliöiden alueilta. Republikaanien perusideologia on ollut vallan hajauttaminen pääkaupungista, kun demokraatit ovat korostaneet liittovaltion merkitystä. Nämä asiat luonnollisesti saavat minut myös pitämään republikaanista puoluetta itselleni läheisempänä. Unohtamatta republikaanisen puolueen kunniakasta historiaa. Se on kuitenkin suuren Abraham Lincolnin puolue – se on orjuuden lopettajien ja Yhdysvaltain sisällissodan raunioilta rakentaneiden ihmisten puolue. Ja puolue, joka kunnioittaa maan kristillistä arvoperintöä ja jonka presidentti uskaltaa toivottaa ”Merry Christmas” sen sijaan, että höpisee ”Happy Holidays”, jottei hyvänjouluntoivotus vain loukkaisi ateisteja.

Tottakai demokraattien voi nähdä olevan lähempänä vahvan valtion takaamaa hyvinvointiyhteiskunnan ideologiaa, jonka meillä Pohjoismaissa lähes kaikki puolueet tunnustavat. Epäilemättä myös monissa koulutukseen ja ympäristöön liittyvissä kysymyksissä tunnistan useiden demokraattipoliitikkojen ajattelua lähemmäksi omaani. Enkä minä Amerikan mallia ja yhteiskuntaa meille haluaisi. Mutta jokainen kansakunta on muodostunut sellaiseksi kuin se on oman historiallisen kehityksensä tuloksena. Se, mikä ei sovi meille, voi sopia jollekin toiselle.

Monissa keskusteluissa Trumpia syytetään erilaisista Yhdysvaltain sosiaalisista epäoikeudenmukaisuuksista ja epäinhimillisyyksistä. Puheenvuoroissa ohitetaan yleensä se, että samat ongelmat olivat olemassa jo silloin, kun Obama ja Biden johtivat maata. Ennen koronaa Yhdysvaltain talous ja työllisyys olivat huippulukemissa. Työ on parasta sosiaalipolitiikkaa ja Trumpin hallinnon toimenpiteillä työntekoa ja yrittäjyyttä on edistetty kiistattomasti.

Ei Trump toki ole presidenttinä kaikilta osin onnistunut. Presidenttinä hän ei ole onnistunut nousemaan kansakuntaa yhdistäväksi ja kokoavaksi voimaksi, eikä ilmeisesti ole sellaista yrittänytkään. Hänen esiintymisensä ja käytöksensä niin julkisissa tilaisuuksissa kuin sosiaalisessa mediassa on ollut usein hämmentävää ja poukkoilevaa. Impulsiivisen luonteensa mukaisesti hän sanoo epäkorrekteja ajatuksiaan ääneen. Mutta tämä ei tee hänestä hullua – korkeintaan se on typerää ja tahditonta. Trump on selkeästi keskittynyt ennen kaikkea miellyttämään omia kannattajiaan ja täyttämään heille antamiaan lupauksia. Onko tämä taktiikka ollut kannattava, se nähdään pian vaalituloksen myötä.

Toinen Trumpin suuri kompastuskivi on ollut koronakriisi. Epidemiaa ei otettu alussa riittävän vakavasti ja maskikieltoa ja muita rajoituksia tarkastellaan edelleen liiaksi yksilönvapauksien näkökulmasta. Moni kokee tämän edelleen taudin vaaran vähättelynä. Toki – jos katsoo vaikka suomalaisten poliitikkojen kommentteja muutama viikko ennen epidemian rantautumista antamia lausuntoja, niin aika vähätteleviä nekin olivat. Ei meistä kukaan ollut riittävästi varautunut. Mutta ihmisten on vaikea myöntää virheitään ja tämä pätee tietysti myös Yhdysvaltain presidenttiin. Luulen, että Trumpin uudelleenvalinta olisi ollut helppo juttu ilman koronaa. Nyt hän voi hyvinkin jäädä yhden kauden presidentiksi.

Edellä kuvaamani eivät poista hänen hallituksensa aikaansaannoksia. Kun Trump valittiin presidentiksi, monet ystäväni sanoivat, että ”se hullu aloittaa maailmansodan”, mutta todellisuudessa hänen ensimmäinen presidenttikautensa on ollut kovasta retoriikasta huolimatta maailmanpolitiikassa enemmän rauhanrakentamista kuin sodanlietsontaa.

Korean niemimaalle tehtiin vuosikymmenten jälkeen rauhansopimus ja kolme arabivaltiota on solminut normaalit suhteet Israeliin. Serbia ja Kosovo saatiin neuvottelupöytään. Tämä kaikki on tapahtunut Trumpin kätilöimänä. Trumpilla oli myös ryhtiä siirtää Yhdysvaltain Israelin-suurlähetystö Jerusalemiin, joka on maan oikea pääkaupunki. Tämän oli moni aiempikin presidentti luvannut tehdä, mutta rohkeus ei palestiinalaisterroristien pelossa riittänyt.

Mainittakoon vielä jotain presidentin rouvasta. Olen aivan varma, että jos rouva Trump olisi demokraattipoliitikon vaimo, hänen hyväntekeväisyystyönsä lasten ja koululaisten parissa saisi suurta huomiota ja ihailua osakseen. Naistenlehdet tekisivät juttuja hänen pukeutumisestaan ja tyylistään kuin Jackie Kennedystä aikoinaan! Sen sijaan häneen liittyvistä myönteisistä asioista vaietaan lähes kokonaan ja jos jonkun poliitikon puolisoa halutaan hehkuttaa, niin media kaivaa Michelle Obaman esiin. Koomikot kyllä pilkkaavat hänen esiintymistään ja puhetapaansa, josta kuultaa läpi vahva vieraskielinen aksentti. (Miettikääpä, jos jonkun liberaalipoliitikon maahanmuuttajapuolison kielitaitoa pilkattaisiin? Kyllä rasismisyytökset lentelisivät!)

Trumpilla on paljon kiihkeitä kannattajia, joiden reaktioita mahdollisen vaalitappion tullessa pelätään. Neljä vuotta sitten kaduilla mellastivat kyllä aivan toiset henkilöt. Toivon, että Yhdysvaltain demokratia kestää tämän vaalin, olipa tulos mikä tahansa.

Historia antakoon aikanaan tuomionsa, mutta oma käsitykseni on, että presidentti Trump jää aikakirjoihin monien ansioiden miehenä. Hän ei ole sellainen Washingtonin ja Lincolnin kaltainen jättiläinen tai pyhimys, jollaiseksi hänen fanaattisimmat kannattajansa häntä maalaavat. Mutta hän ei ole myöskään sellainen hirviö, jollaisena itseään mieluusti suvaitsevaisina ja avarakatseisina itseään pitävät ihmiset nyt hänet haluavat esittää.

Trumpin valinta vuonna 2016 oli tietyn yhteiskunnallisen kehityksen tulosta. Se kumpusi siitä pelosta, mitä moni amerikkalainen koki oman turvallisuutensa, työllisyytensä ja perinteisten kristillisten ja isänmaallisten arvojen horjumisen suhteen. Historian lahjomaton vaaka aikanaan punnitkoon, oliko Trumpin valinta oikea vastaus näihin huoliin. Mutta jos Obama ja Biden olisivat hoitaneet hommansa hyvin, ei tavallinen, kunnollinen, kovaa työtä tekevä amerikkalainen olisi ikinä Trumpin kaltaista ehdokasta edes päätynyt äänestämään.

p.s. Valittiinpa kumpi tahansa, niin raittiusmies voittaa aina. Sekä presidentti Trump että vastaehdokas, entinen varapresidentti Biden ovat molemmat olleet nuoruudestaan saakka ehdottoman raittiuden miehiä.