torstai, 12. syyskuu 2019

Keskustan puoluekokouksen jälkeen

puoluekokous.jpg

Keskustan puoluekokous käytiin lauantaina Kouvolassa. Keskustan 15. puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja, elinkeinoministeri Katri Kulmuni Torniosta. Katrilta vapaaksi jääneelle varapuheenjohtajan paikalle valittiin kansanedustaja Petri Honkonen Saarijärveltä.

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissa kirjoittanut, miksi kannatin Katrin valintaa Keskustan puheenjohtajaksi ja pitkästä yhteisestä historiastamme Keskusta-liikkeen parissa. Luonnollisesti lauantainen puoluekokous oli minulle tunnetasolla hyvin voimakas kokemus. En helposti liikutu, mutta silmät eivät pysyneet kuivina, kun ääntenlaskun tulos julkaistiin. En muista juuri mitään Katrin kiitospuheesta. Tuntui uskomattomalta – kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt olemme tässä! Väistämättä mieleen tulivat myös monet haukut ja vähättelyt, joita vuosien varrella on osaksemme tulleet. Kaikki se kannatti kestää.

Voin vakuuttaa, ettei elämäni ole koskaan ollut erityisen helppoa. Se on ollut usein ankaraa taistelua, varhaisista vuosistani lähtien. Mutta lauantai, 7.9.2019, jäi muistoihini yhtenä elämäni suurista juhlahetkistä.

Itse asiassa en ollut edes muiden lappilaisten riveissä istumassa, kun vaalitulos saatiin, vaan kokoussalin takaosan nousevassa katsomossa. Vetäydyin sinne odottamaan ääntenlaskentaa ja kohtasin siellä sattumalta eteläpohjalaisen ystäväni, joka rauhoitteli jännittynyttä oloani ja vakuutti, että hyvin tässä käy. Kymmenet ystävät onnittelivat ja halasivat minua, ja minä onnittelin heitä, jotka olivat myös olleet mukana. Lämpimimmin onnittelin Peräpohjolan Keskustanaisten puheenjohtaja Tuija Palosaarta, joka on luultavasti kaikkein painavimman työn tehnyt näiden kuluneiden vuosien aikana, mutta yhtään vähemmän emme saa muistaa niitä lukuisia talkoolaisia, jotka ovat antaneet ajastaan ja energiastaan niin paljon yhteiselle asiallemme.

Olin mukana Katrin kampanjassa ja jos minusta oli jotain hyötyä, niin olen siitä tietysti hyvin kiitollinen ja ylpeäkin. Tosin, vaikka en ole mitenkään vaatimaton persoonallisuus, on myönnettävä, ettei roolini ole suinkaan ollut niin keskeinen kuin joissakin julkisissa arvioissa vaalien jälkeen on esitetty. Mutta kieltämättä puoluekokousta edeltäneet viikot kuluivat pitkälti kampanjan merkeissä ja kaikki omat työt oli pistettävä sivuun.

Se, mitä tässä nyt kirjoitan analyysinäni kuluneen viikonlopun ja sitä edeltäneen viikon tapahtumista, on joka tapauksessa ainoastaan minun yksityistä ajatteluani eikä edusta Katrin tai Katrin virallisen kampanjaorganisaation näkemyksiä.

Puoluekokouksen jälkeen

Ensinnäkin on pakko myöntää, että vaikka viikonlopun onnistuminen oli toki suuri juhla ja yksi hienoimpia päiviä elämässäni, niin pidempään asian juhlistamiseen ei kuitenkaan ole syytä. Kuten Katrikin on julkisesti useita kertoja todennut, Keskusta on koko historiansa suurimman kriisin kourissa. Vaikka kampanjatyö päättyikin onnistuneeseen vaalitulokseen, niin tosi työ tästä vasta alkaa. Kun itse Santeri Alkio pohti aikoinaan mahdollisuutta oman itsenäisen agraaripuolueen perustamiseksi, hän suhtautui asiaan aluksi hyvin nihkeästi ja sanoi, että edessä olisi ”ääretön työ”. Ja samanlainen ääretön työ meillä on edessämme nytkin.

Keskustan aate on kuitenkin ainutlaatuinen, suomalaisuudesta siinnyt. Ja niin kauan kuin tämä kansa ja kulttuuri ovat olemassa, niin edustamallemme asialle on kyllä tilausta. Mutta voimme menestyä vain rakentamalla lujasti omalta ideologiselta perustaltamme. Uskon ja toivon, että Katri tämän ymmärtää. Mutta yksin Katri ei tätä puoluetta pelasta. Siihen tarvitaan koko Keskustan väen voimakasta työtä.

Keskustalaisessa perinteessä viitataan usein Johannes Virolaisen sanoihin: ”Kansanvalta on puhunut ja pulinat pois.” Nämä sanat hän lausui hävittyään vuonna 1980 Keskustan puoluekokouksessa puheenjohtajavaalin Paavo Väyryselle.

Sanoja on pidetty eräänlaisen miehekkään tappion symbolina. Että kun valinta on tehty, niin ei pidä märehtiä enää menneitä, vaan katse eteenpäin. Ja näinhän se oikein onkin.

Mutta kannattaa myös muistaa, että samaisessa puheenvuorossaan Johannes Virolainen kävi aika perusteellisesti läpi käytyä vaalia ja teki monenlaisia kriittisiä arvioita vastaehdokkaastaan ja tämän kampanjasta. Niinpä katson minullakin olevan oikeuden pohdiskella hieman, miten puoluekokouksen tulos syntyi

Monissa lehdissä on esitetty arvioita Keskustan puheenjohtajavaalin kulusta ja siitä, miksi äänestyksessä kävi niin kuin kävi. Osa arvioista on mielestäni osuvia ja osa vähän harhaan haipuneitakin.

Katri vs. Antti

Heti alkuun haluan sanoa, että minulla ei ole vaalikampanjan osalta mitään kielteistä sanottavaa Antti Kaikkosesta. Hän esiintyi paneeleissa herrasmiesmäisesti ja hoiti kampanjaa tyylikkäästi. Muutenkin hän on mielestäni aina ollut ystävällinen, kun olen hänet tavannut. Millään tässä kirjoittamallani en halua arvostella vähimmässäkään määrin Antti Kaikkosta, joka oli hyvä ehdokas Keskustan puheenjohtajaksi. Sitä paitsi jo puheenjohtajakisaan lähtemisellä palvelee demokratiaa ja antaa suuriarvoisen panoksen kansanliikkeemme hyväksi.

Kun puoluekokous oli ohi, kävin tervehtimässä Kaikkosen kampanjapäällikköä Hanna Markkasta, jonka olen oppinut tuntemaan täällä Rovaniemellä. Kysyin, että ”olemmehan edelleen ystäviä”, mihin hän vastasi myönteisesti, ja halasimme. Ja kun lähdin Kouvolasta kokouspaikalta Helsinkiin, niin sain kyydin Kaikkosen avustajana ministeriössä työskentelevältä ystävältäni. Elämä jatkuu, yhteistyötä voidaan tehdä ja ystäviä olla, vaikka joskus otetaan kovastikin yhteen.

Henkilövaalit nostavat tietysti helposti tunteet pintaan ja sisältävät monenlaisia latauksia. Usein innokkaat kannattajat voivat tehdä myös ylilyöntejä. Sellainen ei ole kuitenkaan ehdokkaan vika.

Pohjoinen vs. etelä?

Joissakin analyyseissa on puhuttu alueiden kostosta ja aluepolitiikan kunnianpalautuksesta. Kyllä siinä on vähän perääkin. Katri korosti aluepolitiikkaa ja desentralismin ideologiaa Keskusta-aatteen ytimenä huomattavasti enemmän kuin vastaehdokkaansa. Mutta tasapuolista aluekehitystä tarvitaan myös suurkaupunkien sisällä. Kyllä Helsingissäkin on sitä paitsi ihmisiä, joille monet ”maalaisliittolaiset” tavoitteet ovat tärkeitä – kuten se, että koko Suomea ei ahdeta asumaan muutamaan keskukseen, jossa infra menee tukkoon ja asumiskulut nousevat pilviin, tai että kaupunkien asukkaillekin on tarjolla hyvää, puhdasta, suomalaista ruokaa.

On siis oikein sanoa, että Katrin valinnan yksi syy oli se, että Keskustan kenttäväki haluaa vahvemman otteen aluepolitiikasta. Mutta on väärin väittää, että Katria kannatettiin vain maaseudulla ja pohjoisessa ja Anttia etelässä. Muutama päivä ennen puoluekokousta julkaistu gallup itse asiassa osoitti Katrin olevan pääkaupunkiseudulla suositumpi kuin vastaehdokkaansa. Ja Katrin julkisiin tukijoihin kuului itse asiassa mm. monia tunnettuja helsinkiläisiä keskustavaikuttajia.

Pidän muutenkin vähän epäreiluna sanoa, että Katri oli pohjoisen ja Antti etelän ehdokas. Molempien äänet menivät varmasti limittäin. Vaikka Katrin pitkäaikaisimmat ydintukijat ovatkin tietysti Lapista ja Peräpohjolasta – ovathan he olleet tukemassa Katria jo vuoden 2011 eduskuntavaaleissa – niin Katrilla oli tukijoita ympäri maata. Kuten varmasti Antillakin.

Itse asiassa Katrin tuki Lapista ei ollut mitenkään aukotonta. On tietysti mahtava asia Lapille, että saimme oman edustajamme Keskustan puheenjohtajaksi. Lappilainen jos kuka ymmärtää aluepolitiikan merkityksen ja yhteiskunnallisen keskittämisen turmiollisuuden. Mutta mainittakoon, että esim. Lapin toiset kansanedustajat eivät lähteneet julkisesti tukemaan Katria Keskustan puheenjohtajaksi, ja puoluekokouspaikalla monet rovaniemeläiset keskustalaiset kampanjoivat näkyvästi Antti Kaikkosen puolesta. (Entinen Lapin kansanedustaja, viime keväänä eduskunnasta pudonnut Eeva-Maria Maijala, kyllä tuki Katria ja kävi pitämässä puoluekokouksessa kannatuspuheenvuoronkin hänen puolestaan.)

Tietysti jokaisella on oikeus tukea sitä, kenet parhaaksi omista lähtökohdistaan tarkastellen katsoo. Mutta haluan tuoda ilmi, ettei mikään alue ollut 100 % vain toisen ehdokkaan takana.

Naiset vs. miehet

Molemmat puheenjohtajaehdokkaat saivat liudan nimekkäitä keskustapoliitikkoja tuekseen. Monet puolueemme pitkäaikaiset konkarit, aatteen syväkyntäjät, kuten entiset ministerit, Mauri Pekkarinen, Seppo Kääriäinen, Tapani Tölli, Sirkka-Liisa Anttila ja Tytti Isohookana-Asunmaa tulivat julkisesti Katrin tueksi. Tällä vanhemman kaartin nuorta naista kohtaan osoittamalla luottamuksella oli tietysti suuri merkitys.

Paljon enemmän julkisuutta ja huomiota sai kuitenkin muutama päivä ennen puoluekokousta julkisuuteen tuotu tunnettujen keskustalaisten naisvaikuttajien vetoomus Antti Kaikkosen valinnan puolesta. Ensin äitiyslomalle jäänyt ministeri Annika Saarikko ja hänen jälkeensä liuta Keskustan arvostettuja naisvaikuttajia, joukossa mm. Keskustanaisten entiset puheenjohtajat Anneli Jäätteenmäki ja Elsi Katainen, ilmoittautuivat näyttävästi Kaikkosen tukijoiksi.

Kyseiset tuenilmaukset herättivät voimakasta keskustelua ja sähköistivät puoluekokouksen tunnelmaa. Ehkä se oli hyväkin, olihan aiemmin sanottu, että puheenjohtajavaali on haalea ja väritön. Saamieni tietojen mukaan puoluekokouspaikan naistenvessassa nämä johtavien naisten kannanotot olivat suuren huomion ja ihmettelyn kohteena. Rohkenen arvioida, että tapa, jolla kannanotot toteutettiin eivät juurikaan auttaneet Kaikkosta, vaan lopulta pikemminkin pelasivat Katrin pussiin.

Ihmettelyä herätti, miksi johtavat keskustalaiset naistoimijat – vieläpä henkilöt, jotka ovat itse olleet puolueen naisjärjestöjen johtavilla paikoilla ja saaneet itse paljon tukea nimenomaan naisina – lähtevät tukemaan puolueen uudeksi puheenjohtajaksi taas miesehdokasta. Useinhan puhutaan siitä, että miehet verkostoituvat ja tukevat toisiaan, mutta naiset eivät verkostoidu, vaan tilaisuuden tullen kampittavat toisten naisten etenemistä urallaan.

Tietenkin naiset saavat tukea miehiä ja miehet naisia. Jokainen saa tukea ketä haluaa. Hölmöä olisikin tukea jotain henkilöä vain hänen sukupuolensa perusteella. Mutta silti olisi jokseenkin normaalielämälle vierasta kuvitella, etteikö tällainen herättäisi keskustelua. Maalaisliitto-Keskustalla on ennen Katria ollut 14 puheenjohtajaa, joista vain kaksi on ollut naisia ja joista kummankin puheenjohtajuus kesti vain vähän aikaa. (Kuluneiden 113 vuoden aikana Keskustalla on ollut naispuheenjohtaja vain reilut kolme vuotta.) Ja sitten kun tulee uskottava, varteenotettava naisehdokas, joka on vieläpä puolueen varapuheenjohtaja ja ministeri, niin puolueen johtavat naispoliitikot julkaisevat yhteisen kannanoton, jossa tuetaan miesehdokasta. – Korostan, ettei siinä ole mitään väärää, mutta on päivänselvää, että tällainen herättää keskustelua. Lisäksi pian monia Keskustan nuoria naisvaikuttajia lähti samoihin aikoihin Kaikkosen tueksi, mm. Keskustanuorten ja Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajat.

Etenkin nuorten keskustalaisnaisten poliittisen vaikuttamisverkoston eli Kerttu-verkoston perustaneen, puolueen entisen varapuheenjohtaja Annika Saarikon kannanotto herätti paljon keskustelua. Annikan asema Keskustan kentällä on hyvin arvostettu. Minäkin olen kahdesti tukenut häntä Keskustan varapuheenjohtajaksi (monista kielloista huolimatta). Vaikka olen monista asioista Annikan kanssa eri mieltä, niin arvostan hänen määrätietoista ja pitkäjänteistä työtään Keskustan eteen. Kun puolue kärsi kovan vaalitappion vuonna 2011, Annika lähti kiertämään Keskustan kentälle, kohtasi ihmisten palautteen, haukut, moitteet, itkut ja ahdistukset. Tällöin hänen ja Keskustan kentän välille syntyi ainutlaatuinen side. Puheenjohtajavaalissa hän olisi ollut vahvoilla. Mutta kun hän ei lähtenyt ehdokkaaksi, niin olisiko hänen kannattanut lähteä tässä asemassaan puuttumaan puheenjohtajavaaliin?

Joka tapauksessa olen kiitollinen hyvästä yhteistyöstä Annikan kanssa ja toivon hänelle jatkossakin kaikkea hyvää ja voimia työssä Keskusta-liikkeen hyväksi.

Oli ajoittain hämmentävää seurata sitä ajatustenvaihtoa, mikä näiden johtavien keskustalaisten naisten kannanoton jälkeen seurasi. Sosiaalinen media täyttyi aggressiivisista purkauksista siitä, kuinka näitä naisten ulostuloja ei saisi mitenkään arvostella. Oltiin järkyttyneitä ja loukkaantuneita. Nykyään toki loukkaantumisesta on tullut yksi mielipidevaikuttamisen keino. Kun argumentit loppuvat, niin keskustelija kertoo mielipahastaan, minkä jälkeen vastakkaisten mielipiteiden esittäjät näyttäytyvät ilkeinä ihmisinä.

Keskustelevassa kansanliikkeessä on kuitenkin kaikilla mielipiteen vapaus. Myös vapaus arvioida toisten mielipiteitä kaikkinensa. Siinäkin tapauksessa, että kaverille tulee paha mieli. Koska tämä ei ole kaverikerho, tämä on kansanliike.

Kenttä vs. eliitti?

On sanottu, että Katrin valinta oli Keskustan kentän ”kunnianpalautus”. Että hän ei ollut puolueen keskeisimpien vallankäyttäjien suosikki, mutta nimenomaan tavallinen jäsenistö halusi nostaa hänet valtaan, koska hänet mielletään nimenomaan kenttäväen äänen käyttäjäksi. Eikä kyse ole vain mielikuvista. Onhan Katri mm. puolustanut kenttäväen oikeutta valita puoluesihteeri jatkossakin, kun melkein koko muu puoluejohto halusi viedä puoluekokousedustajilta tämän oikeuden.

Mutta tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Saihan Katrikin tukea eräiltä kansanedustajilta, joiden voi katsoa kuuluvan puolueen ”eliittiin”, ja epäilemättä moni teltoilla vuosikymmeniä kahvia keittänyt rivijäsen-keskustamummo äänesti Kaikkosta.

Silti uskallan arvioida, että Katri ei ollut Keskustassa eniten valtaa käyttäneiden piirien suosikki puheenjohtajaksi. Jos valinta olisi tehty siten, että äänioikeutettuja olisivat olleet esim. Keskustan kansanedustajat, ministereiden erityisavustajat ja puoluetoimiston työntekijät, niin siitä äänikasasta Kaikkonen olisi varmasti koonnut selkeästi suuremman potin. Tämäkin on merkityksellistä, kun äänestystulosta tarkastellaan.

Tulos oli ennen kaikkea ääni muutoksen puolesta. En sano, etteikö Kaikkonen olisi myös edustanut muutosta edellisiin vuosiin nähden. Mutta siinä, mitkä voimat asettautuivat Katrin taakse ja ketkä Kaikkosen taakse, on kuitenkin jotain pääteltävissä.

Jotkut sanovat, ettei saa puhua puolue-eliitistä tai tehdä yleensäkään mitään jakolinjoja puolueen rakennetta tarkasteltaessa. Etenkin Keskustan palkkatyöntekijöiden joukosta kuulee silloin tällöin tällaisia arvioita.

Sellaiset ihmiset, jotka sanovat, että keskustalaisia ei saa jakaa eri ryhmiin, eivät kuitenkaan ymmärrä tämän liikkeen perimmäisestä olemuksesta yhtään mitään. Tunnettu on Maalaisliiton historiassa tehty ideologinen nelikenttäjako: alkiolaiset, kalliolaiset, sunilalaiset ja pykäläläiset. Kun Keskustalla on leveä kärki ja avoin keskustelu mahdollinen, niin silloin me olemme menestyneet.

Mutta nämä erilaiset jaotukset eivät ole muuttumattomia, vaan pikemminkin suuntauksia, jotka elävät ja liikkuvat – ja sama henkilö voi ammentaa useista eri traditioista itselleen. Siksi esim. julkisuudessa mieluusti esitetty jako Keskustan konservatiiveihin ja liberaaleihin on keinotekoinen ja liian yksinkertaistava. Keskustassa ei ole pohjimmiltaan kyse konservatiivisuudesta tai liberalismista, ja sama henkilö voi sitä paitsi joissakin arvokysymyksissä olla enemmän konservatiivi ja joissakin toisissa taas enemmän liberaali.

Arvostan puolueemme työntekijöiden ja korkeimpien vastuunkantajien tekemää työtä suuresti. Mutta puheenjohtajavaalin viesti velvoittaa mielestäni meitä kaikkia pohtimaan, onko puolueen ydinväki liiaksi omassa kuplassaan ja katoaako kosketus perinteisten äänestäjiemme arkeen. Ja kun kannatus on pudonnut kautta maan, niin tuskin voi väittää, että arvioni olisi täysin perätöntä. Kansanliikkeessä kuitenkaan ei ole kyse pohjaltaan sen työntekijöiden ja johtavien avustajien mielipiteistä puolueen suunnasta, niin korvaamattoman tärkeitä ihmisiä kuin he meille ovatkin.

Kentän ei tarvitse nauttia puoluejohdon luottamusta, vaan puoluejohdon on nautittava kentän luottamusta.

Lopuksi

Uuden puheenjohtajan linjapuheessaan 12.9.2019 Keskustan puoluetoimistolta Katri toi esiin monia hyviä keskustalaisia tavoitteita. Niiden kirkastaminen on aa ja oo luottamuksen palauttamisessa. Puolueen sisäisestä keskustelukulttuurista hän linjasi: ”Tässä liikkeessä saa olla myös eri mieltä.” – Ja sellaista linjausta on puolueen johdosta todella jo pitkään odotettu!

Luulen, että tämä lämmitti, jopa liikutti, monien meidän mieltämme, meidän, jotka olemme koettaneet tuoda esiin meille niin rakkaan kansanliikkeen toiminnan epäkohtia ja äänestäjien horjunutta luottamusta jo ennen vaaleja, ja joita on leimattu huonommiksi keskustalaisiksi sen takia, ettemme ole voineet hyväksyä kaikkea sitä muutosta, mitä tässä puolueessa on koettu.

Keskusta ei ole tuntunut aina kodilta. Katrin puheen jälkeen se jälleen tuntui siltä.

Se, että kannatuksemme on koko sotienjälkeisen historiamme huonoimmalla tasolla ei nimittäin ole sattumaa. Paljossa olemme onnistuneet ja vaikeana aikana vastuun kantaminen ei ole helppoa. Mutta virheitäkin on tehty, ja niistä on voitava puhua ja ottaa opiksi.

Keskustan nousu ja selviäminen ei ole itsestäänselvyys. Uskon, että Katri Kulmunin johdolla puolueemme on kuitenkin menossa takaisin vaalivoittojen tielle ja kantamaan vahvemmin vastuuta isänmaamme asioista, kuten se on tehnyt jo yli sadan vuoden ajan – jos vain löydämme yhteisen sävelen Keskusta-aatteesta nousevien peruskysymyksien pohjalta.

Se, miten erilaisia ihmisiä Katrin kampanja yhdisti yhteisten tavoitteiden taakse ympäri maata, on joka tapauksessa toivoa antavaa.

Puoluekokouspuheessaan Katri lainasi isänmaan virren sanoja:

”Toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat.”

perjantai, 6. syyskuu 2019

Vielä Katri-muisteluita

hautakivi.jpg

Kun Keskustan puoluekokous käydään lauantaina, niin ajattelin nyt siihen saakka jakaa muutamia muistojani liittyen puheenjohtajaehdokas Katri Kulmuniin, kun luulen aiheesta jotain tietäväni. Monet kyselevät nyt, kuka on tämä Katri Kulmuni ja millaista hänen toimintansa on ollut. Me Keskusta-aktiivit toki hänet tunnemme, mutta suuri yleisö ei välttämättä yhtä hyvin.

 

Aloitin Katrin kanssa yhteistyön Lapin Keskustanuorissa, kun olimme molemmat parikymppisiä; tapasin hänen ensimmäisen kerran Kajaanissa syksyllä 2007. Matkan varrelle on mahtunut paljon. Olemme erilaisia ihmisiä ja olleet monesti asioista eri mieltä. Yhteen on otettu joskus kovastikin, mutta jatkettu silti yhteistyötä Keskusta-aatteen pohjalta. Kansanliike kokoaa erilaisia ihmisiä yhteisten tavoitteiden taakse.

 

Olen ottanut yllä olevan kuvan Katrista vanhalla kännykkäkameralla muistaakseni kesällä 2010, kun odotellessamme jotain tapahtumaa alkavaksi puoluetoimistolla kävimme joutessamme Kekkosen haudalla. Tunsin jo tuolloin suuren joukon nuoria keskustalaisia. Katri oli ainoa, joka koskaan lainasi minulta esim. Santeri Alkion teoksia, joista sitten keskustelimme. Myös Urho Kekkosen elämäntyö ja etenkin ulkopolitiikka kiinnosti häntä. Opiskelimme molemmat Rovaniemellä Lapin yliopistossa, Katri opiskeli kansainvälisiä suhteita ja puhui jo tuolloin viittä kieltä.

 

Aloitimme suunnilleen yhtä aikaa poliittisen uramme alkutaaperrusta. Ystävystyimme oikeastaan vasta vuosia myöhemmin, mutta järjestötoiminnan parissa teimme yhteistyötä jo tuolloin. Oli hauska havaita, miten otsa rypistyi ja todella aito suuttumus nousi Katrin naamalle monta kertaa hänen havaitessaan keskittämispoliitikkojen tekemiä linjauksia. Peräpohjolaisen maaseudun tyttönä maakuntien väheksyminen oli hänelle todella vastenmielistä. (Edelleenkään Katri ei ole oppinut teeskentelemään aina iloista, kuten monet poliitikot tekevät, vaan jos tympäsee, niin se näkyy kyllä hänestä.)

 

Sanotaan, että Keskusta on myötäillyt liikaa milloin Kokoomusta, milloin Vihreitä jne. ja siksi kannatus on pudonnut. – Toki osin kyse on vain mielikuvista, mutta kirkkaammalle aatteelliselle linjalle on silti varmasti tarvetta. Katrissa on todella ainesta tahtopoliitikoksi.

 

Keskustanuorissa minulla oli monia ystäviä, jotka olivat minulle ihmisinä ja ystävinä tuolloin paljon läheisempiä kuin Katri. Jotenkin kuitenkin vakuutuin, että Katrissa on ainesta. Esitin muutamien kavereitteni kanssa, että Katri pitää nostaa Suomen Keskustanuorten liittohallitukseen. Katri lähti kampanjoimaan tosissaan, kiersi kaikki nuorten piirijärjestöt, ja vakuutti valitsijat. Kalajoella lokakuussa 2009 pidetyssä liittokokouksessa – samassa, jossa Antti Kurvinen valittiin liiton puheenjohtajaksi – Katri sai ylivoimaisen äänten enemmistön liittohallituksen jäsenten vaalissa.

 

Kuulin, kun jotkut minulle tuntemattomat keskustanuoret olivat jutelleet keskenään: ”Äänestimme sitä sympaattista Lapin tyttöä.” Siitä alkoi Katrin laajempi toiminta ja tunnettavuus Keskusta-liikkeessä. Uskon, ettei Katrilla ollut tuolloin mitään määrätietoista haavetta poliitikon urasta eikä hän ollut lähdössä vuoden 2011 vaaleihin. Mutta tuon liittokokouksen tuoma suuri kannatus havahdutti monet meistä ymmärtämään, että Katrin persoona sekä korkea työmoraali ja ”turnauskestävyys” kampanjoissa voi vielä tulevaisuudessa kerätä laajalta äänestäjien joukolta kannatusta tärkeiden keskustalaisten yhteiskunnallisten tavoitteiden taakse.

 

Katrimainos2011.jpg

. Nämä kuvat on otettu Pelkosenniemen Suvannon kylässä vuonna 2010 Lapin Keskustanuorten tapahtumassa ja mainos on vanha lehtimainos vuoden 2011 eduskuntavaaleista. Kuvat muistuttavat minulle siitä, miten vaatimattomissa oloissa me kampanjaa kävimme. Ei ollut kalliita mainostoimistoja ja lehti-ilmoituksissakin oli minun satasen kameralla otettuja räpsyjä. Mutta kampanjassa oli mukana sydän ja aate.

 

Lokakuussa 2009 Katri oli valittu Suomen Keskustanuorten liittohallitukseen. Hän sai yli 80 %:n kokousedustajan kannatuksen ja oli ylivoimainen ääniharava vaalissa, vaikka oli entuudestaan vielä melko tuntematon oman piirinsä ulkopuolella. Tämä sai varmasti monet lappilaiset ajattelemaan, että Katrissa on ainesta isompiinkin vaaleihin.

 

Palatessamme liittokokouksesta isommalla lappilaisten keskustanuorten porukalla pysähdyimme jonnekin Pohjois-Pohjanmaalle huoltoaseman kahvilaan. Sanoin siinä Katrille – alapa harkita, että lähdet ehdokkaaksi eduskuntavaaleihin.

 

Omalta kohdaltani olin päättänyt, etten lähde ehdokkaaksi. Lopettelin opintojani Lapin yliopistossa enkä löytänyt itsestäni sisäistä paloa eduskuntavaaleihin. Ystäväni Susanna Junttila oli ollut ehdokkaana vuoden 2007 vaaleissa ja saanut noin 2000 ääntä, mutta hän lopulta kieltäytyi tavoittelemasta ehdokkuutta seuraaviin vaaleihin.

 

Kevät 2011 oli hyvin haastavaa aikaa. En ollut missään palkkatyössä, vaan elin käytännössä ainakin kaksi kuukautta täysin Katri Kulmunin ja Eeva-Maria Maijalan eduskuntavaalikampanjoille. Juuri millekään muulle ei elämässä jäänyt aikaa. Kumpaakaan ei pidetty aluksi potentiaalisena läpimenijänä. Eeva-Marian mies vitsaili: ”On se Jannella huonosti asiat, on kahden naisen loukussa – eikä kumpikaan ole edes oma!” Lopulta kävi kuitenkin niin, että Maijala sai Keskustan ehdokkaista eniten ääniä ja tuli valituksi ja Katrin läpimenokin jäi 270 äänen päähän.

 

Kun nyt tällä järjellä ajattelen, niin kyllähän kampanjamme oli melkoista höseltämistä. Suurin virhe tehtiin siinä, että tukiverkostoa olisi pitänyt alkaa rakentaa aikaisemmin ja Peräpohjolan piirin jäsenvaalissa olisi täytynyt kampanjoida vahvemmin. Se olisi tuonut Katrille laajemman pohjan itse eduskuntavaaleihin. Kun Tuija Palosaari saatiin alkutalvesta kampanjapäälliköksi, niin sitten kyllä alkoi tapahtua. Luulen, että jos vaalikampanjointi olisi kestänyt pari viikkoa kauemmin, niin Katri olisi tullut valituksi.

 

Katrin vahvoja Keskusta-arvoja ja aatteellisuutta korostaneet vaaliteemat herättivät luottamusta ihmisissä. Tietysti nuori ikä arvelutti. Katri oli tuolloin vasta 23-vuotias. Hän sanoi TV-mainoksessa: ”Kyllä nuorikin voi tulla valituksi eduskuntaan – kun vain saa riittävästi ääniä.” Oli ihmisiä, jotka nauroivat vaaliteltoilla avoimesti: ”Mene tyttö kotiin kasvamaan” ja heittivät vaalimainoksen maahan naaman edessä. Mutta sellaiseen pitää tottua. Katri sai huomattavaa julkisuutta, kun hän sai työpaikan ulkoministeriöstä silloisen ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Paavo Väyrysen lehdistöavustajana. Tuolloin Paavo vaikutti vielä vahvasti Keskustan riveissä. On surullista, miten asiat ovat sittemmin menneet.

 

Jotkut ovat ylikorostaneet rooliani ”kuningattarentekijänä” Katrin ensimmäisissä eduskuntavaaleissa. Se ei pidä paikkaansa. Minä olin kyllä ensimmäinen, joka teki esityksen Katrin ehdokkuudesta ja aloin herättää keskusteluja asiasta. Mutta ilman Tuijaa ja merilappilaisten ydinporukkaa, joka lähti kampanjaan mukaan, ei hommasta olisi tullut mitään. Se into ja tarmo, millä he omistautuivat asialle, oli todella ihailtavaa. Seuraavissa eduskuntavaaleissa olikin sitten jo laaja verkosto ympäri Lappia.

 

Uskon, että eduskuntavaalit 2011 olivat Katrille varmasti hyvin kasvattava kokemus ihmisenä. Hän lähtikin vaalien jälkeen sitten jatkamaan opintojaan Pietariin ja hankki lisää työkokemusta myös politiikan ulkopuolelta. Vuoden 2012 kunnallisvaaleissa hänestä tuli kotikaupunkinsa Tornion ääniharava ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja. Seuraavissa eduskuntavaaleissa hän olikin jo koko Lapin ääniharava ja sai Keskustan ehdokkaista oman vaalipiirinsä äänistä suhteellisesti toiseksi eniten ääniä, heti Juha Sipilän jälkeen. Mutta tuo vuoden 2015 vaalitulos ei olisi onnistunut ilman vuoden 2011 vaaleissa kerättyä pohjaa.

 

Katri2007.jpg

Tässä on kaksi valokuvaa elämäni varrelta. Ensimmäinen on otettu 26.10.2007. Tapasin tuolloin ensimmäisen kerran elämässäni torniolaisen keskustanuorten Katri Kulmunin, Kajaanissa Keskustanuorten liittokokouksessa. Joku otti meistä kuvan ruokapöydässä, kun lappilaiset hioivat strategiaansa kokousvalintoihin. Toinen kuva on otettu 4.7.2019, jolloin tapasin Katrin työvoima- ja elinkeinoministerinä, ministeriön virkahuoneessa.

 

Olemme me vähän muuttuneet! Niin ulkoa kuin varmasti sisältäkin!

 

Tähän väliin on mahtunut paljon. Olen aikaisemmin kertonut varhemmasta yhteistyöstämme. Vuosina 2015-19 olimme kuitenkin tiiviimmin tekemisissä, kun päädyimme samaan työpaikkaan, Suomen eduskuntaan. En ollut Katrin avustaja (en ole koskaan ollut, vaikka monesti niin luullaan), vaan olin koko aikani eduskunnassa lappilaisen Eeva-Maria Maijalan eduskunta-avustajana.

 

Monesti saman vaalipiirin kansanedustajien kesken syntyy kilpailuasetelmia ja jännitteitä, mikä on sinällään luonnollista, mutta Eeva-Marian ja Katrin yhteistyö toimi hyvin ja perustui luottamukseen. Eeva-Maria valitettavasti putosi eduskunnasta viime keväänä, mutta hän on silti mukana tukemassa nyt Katria Keskustan puheenjohtajaksi. Jo aikaisemmin hän tuki Katria julkisesti ja näkyvästi Keskustan varapuheenjohtajakisassa. Moni kansanedustaja olisi vastaavassa tilanteessa voinut asettua vastahankaan pelätäkseen, että nyt tuosta toisesta tulee sitten vaalipiirin ykkösedustaja ja oma asema kärsii. Mutta todellinen kansan ja aatteen edustaja katsoo pidemmälle kuin omaa hetkellistä etuaan.

 

Minulla ja Katrilla oli työhuoneet samassa rakennuksessa ja samassa kerroksessa. Kävimme usein, jos aikataulut sallivat, keskusteluja ajankohtaisista kysymyksistä. Arvostan sitä, että Katri ei kuvittele olevansa kaikkitietävä, vaan kysyy mielipiteitä ja neuvoja ympärillään olevilta ihmisiltä. Katri on tunnollinen ja haluaa perehtyä asioihin huolella ja eri näkökulmista. Voin vakuuttaa, että annoin hänelle joskus palautetta hyvinkin rapsakasti. Joskus varmasti kuului käytävälle asti…

 

Kun Katri tuli valituksi Keskustan varapuheenjohtajaksi vuonna 2016, hänen aikataulunsa muuttui tietysti melkoisesti. Katri lupasi kiertää ympäri Suomea, keskustalaisen kenttäväen parissa, ja sitä hän on tehnyt. Melkein joka viikonloppu hän oli jossakin päin maata pitämässä tupailtoja tai käymässä piirikokouksissa. Kuluneiden neljän vuoden aikana yli 600 yleisötilaisuutta! Sen sovittaminen ei ollut aina helppoa, kun oma vaalipiirikin piti hoitaa. Tämä kuitenkin loi pohjaa tulevaan ministerin ja – toivottavasti – puolueen puheenjohtajan tehtävän velvoitteiden täyttämiseen.

 

Tietenkin yhteistyöhömme ja ystävyyteemme mahtuu paljon luottamuksellisesti käsiteltyjä asioita, jotka kerron korkeintaan joskus vanhana muistelmissani, jos elän, tai ehken silloinkaan. Voin sanoa, ettei Katri aina päästä lähipiiriään helpolla. Luulen, että järjestökoneemme johtoon sellainen nainen tarvitaankin. Joka pistää puoluetoimiston ja puoluekoneiston lujasti töihin.

 

Joskus minulta kysytään, että millainen Katri on oikein ihmisenä. Mitäpä siihen sanoisin? Vaikka olemme monesti riidelleet ja kokeneet koviakin asioita, niin eteenpäin on menty. Olen poliittisen toimintani aikana auttanut monia ihmisiä ja kampanjoita, aikaani ja voimiani säästämättä. Lapsena mummi toisteli minulle usein lausetta: ”Kiittämättömyys on maailman palkka.” Ja kieltämättä, silloin kun itse olisi tarvinnut apua tai edes jonkinlaista henkistä tukea, niin nämä ihmiset ovat usein pysyneet kaukana, tai sitten muuttuvat sellaisiksi, etteivät kestä enää muuta kuin ylistystä ympärillään. Ei tietenkään politiikassa ihmisiä auteta vastapalvelusten toivossa, vaan tuettava sitä henkilöä, joka kuhunkin tehtävään on sillä hetkellä paras.

 

Mutta Katri on kuitenkin pitänyt yhteyttä myös niinä huonoina päivinä eikä ole unohtanut ystäviään, valitsijoitaan, juuriaan. Se kertoo hänestä ihmisenä. Kun hänet oli valittu lähes 10.000 äänellä eduskuntaan keväällä 2015, niin juhlahumu Lapissa oli valtava ja lehtiotsikot nostivat Kulmunin nimeä. Kun Katri soitti minulle ensi kerran valintansa jälkeen, sanoin hänelle: ”Nyt ne huutavat nimeäsi iltapäivälehtien lööppejä myöten, mutta muista, että minulle olet aina vain se sama pyöreäpäinen tyttö Alatornion Kyläjoelta.” Hän nauroi ja sanoi, että näin se on hyvä.

maanantai, 26. elokuu 2019

Miksi tuen Katria Keskustan puheenjohtajaksi?

Keskustan puoluekokous käydään tällä kertaa Kouvolassa, lauantaina, 7.9.2019. Kokous on ylimääräinen puoluekokous, jollaisia pidetään melko harvoin. Itse muistan vain kaksi ylimääräistä puoluekokousta oman puoluejäsenyyteni ajalta. Vuonna 2003 ylimääräinen puoluekokous pidettiin, kun Anneli Jäätteenmäki erosi kesken kautensa ja uudeksi puheenjohtajaksi valittiin Matti Vanhanen. Vuonna 2011 ylimääräinen puoluekokous pidettiin presidentinvaalien takia, ja tuolloin Paavo Väyrynen valittiin Keskustan presidenttiehdokkaaksi.

Ylimääräinen puoluekokous pidetään tälläkin kertaa puheenjohtajavalinnan vuoksi. Sotkamon puoluekokouksessa viime kesänä neljännelle kaksivuotiskaudelleen puheenjohtajana valittu Juha Sipilä erosi kesken kauden, eduskuntavaalien murskatappion jälkeen. Uusi puheenjohtaja valitaan nyt päättyvän kauden loppuajaksi, mutta on paljon mahdollista, ainakin jos uusi puheenjohtaja onnistuu tehtävässään, että hänet tullaan valitsemaan uudelleen myös seuraavassa varsinaisessa puoluekokouksessa. Valinta on siis nyt äärimmäisen tärkeä.

Keskustan tilanne on nyt äärimmäisen vaikea. En ala tässä analysoimaan sitä tässä syvemmin kuin toteamalla, että keväällä 2018 kirjoittamani kirjan sisältö on entistäkin ajankohtaisempi. Tämä kirja Taisteluun desentralismin puolesta on luettavissa ilmaiseksi kotisivuiltani. Kotisivujeni etusivulta löytyy linkki kirjaani: https://www.jannekaisanlahti.com/

Vaisu puheenjohtajavaali?

On syytetty, että keskustelu on vaisua ja puheenjohtajavaali ei innosta ihmisiä. Tämä on varmaan totta. Historiamme kertoo esim. Virolaisen ja Väyrysen verisestä taistelusta Kepun puheenjohtajuudesta vuonna 1980. Presidentti Kekkonenkin hämmensi soppaa taustalla. Tuolloin väki lähti liikkeelle. Koettiin, että sillä on merkitystä, kuka Keskustaa johtaa.

Jos puheenjohtajakisaa syytetään nyt vaisuksi ja värittömäksi, niin se ei ole niinkään ehdolla olevien vika, vaan kertoo laajemminkin kansanliikkeemme kriisistä. Katri Kulmuni ja Antti Kaikkonen ovat kyllä kiertäneet uutterasti ympäri maata ja heidän kannattajansa ovat parhaansa mukaan "puhvanneet" ehdokastaan.

On hämmentävää, jos sanotaan, että vaalin vaisuus johtuu siitä, että puheenjohtajaehdokkaat ovat niin samanlaisia. Eivät he kyllä ole. Molemmat ovat toki keskustalaisen kansanliikkeen kasvattamia poliitikkoja, joiden yhteiskunnallinen taival on alkanut Keskustanuorten tehtävistä. Mutta muutoin he ovat persoonina hyvin erilaisia ja jos katsotaan niitä asioita, joihin he ovat ottaneet kantaa poliittisella urallaan ja jotka ovat heidän yhteiskunnallisen toimintansa ydintä, niin kyllä sieltäkin eroja löytyy.

Minulla ei ole mitään Antti Kaikkosta vastaan henkilökohtaisesti. Hän on aina ollut minulle ystävällinen, kun olemme tavanneet. (Mainittakoon, että kun olin eduskunnassa töissä, niin hän tervehti minua aina tavatessamme, samoin kuin Juha Rehula - kaikki keskustapoliitikot eivät totisesti suoneet tätä kunniaa...) Kaikkosella on pitkä ura keskustalaisessa kansanliikkeessä takanaan.

Miksi Katri?

Aloitin Katrin kanssa tiiviimmän yhteistyön suunnilleen vuonna 2009, jolloin valitsimme Katrin Suomen Keskustanuorten liittohallitukseen. Olen ollut mukana monissa hänen kampanjoissaan ja taisinpa olla vuoden 2011 eduskuntavaalien osalta ensimmäinen henkilö, joka lähti nostamaan Katria ehdokkaaksi vaaliin. Tiivis yhteistyö on sisältänyt monenlaisia vaiheita, joskus tiukkojakin tilanteita. Näinpä voin myös sanoa, ettei minulla ole illuusioita Katrista. Olen luultavasti riidellyt hänen kanssaan enemmän kuin yksikään toinen keskustalainen.

En kannata Katria siksi, että olemme molemmat syntyjämme lappilaisia. Tunnen monta lappilaista poliitikkoa, joita en kannattaisi vastaavassa tilanteessa.

En kannata Katria siksi, että hän on ystäväni. Luultavasti jos ajattelisin asiaa vain ystävänä, niin olisi alun perin kannustanut valitsemaan toisen elämänuran. Kyllä tämä niin raakaa leikkiä on.

Keskeisin syy siihen, miksi tuen Katria, on se, että hänen poliittisen toimintansa keskiössä ovat ne Keskusta-arvot ja tavoitteet, jotka ovat myös puolueemme alkiolaisen ja kekkoslaisen aatteen ydintä: vahva aluepolitiikka ja keskittämispolitiikan vastustaminen, köyhän asia eli sosiaalinen oikeudenmukaisuus sekä puolueen näkeminen ei vain vaaliorganisaationa, vaan sivistysliikkeenä.

Jos Keskustan poliittisten tavoitteiden ytimenä ovat keskustalaisesta aatteesta nousevat pääkysymykset, niin silloin puolue kestää paremmin myös sisäiset erimielisyydet. Meillä täytyy olla selkeä, yhdessä määritelty tavoite hyvästä yhteiskunnasta ja keinot, miten sinne päästään. On myös ymmärrettävä puolueen luonne kansanliikkeenä. Keskusta-aatteeseen kasvetaan, se ei rakennu ihmiseen hetkessä.

Luonnollisesti on monia muita hyviä syitä tukea Katria. Yksi näistä on se, että hän on suomalaisen maaseudun, vuosisatoja vanhan peräpohjolaisen sukutilan kasvatti ja pienyrittäjän tytär, jonka persoonassa vahvaan maaseututaustaan yhdistyy kansainvälinen kiinnostus ja kokemus. Viittä kieltä puhuva Katri on opiskellut niin Ruotsissa kuin Venäjällä ja hän on ollut mukana monenlaisessa kansainvälisessä toiminnassa, mm. Pohjoismaiden Neuvostossa, Suomen YK-Liiton puheenjohtajana, Pohjola-Nordenin puheenjohtajana, Suomi-Venäjä-Seuran puheenjohtajana jne. sekä toiminut arktisen yhteistyön parissa kansanedustajana.

Urho Kekkosen puolueella täytyy olla vahva kansainvälinen painotus. Keskustan tulee olla Suomen ulkopolitiikan johtava puolue, ei Kokoomuksen, kuten se viime vuosina on ollut.

Pitää myös muistaa, että Katri on kerännyt vaaleissa vahvaa kannatusta - silloinkin, kun Keskustalla on mennyt heikosti. Hän ollut mm. kahdesti oman vaalipiirinsä ääniharava eduskuntavaaleissa. Tätä kampanjaosaamista tarvitsemme nyt koko puolueena.

Ja jos joku väittää, että Katri on liian kokematon puheenjohtajaksi, niin hänelle sanon, että hän on kyllä paljon kokeneempi politiikasta ja Keskustan toiminnasta kuin vaikka Juha Sipilä tullessaan Keskustan puheenjohtajaksi. Keskusta on ennenkin sitä paitsi valinnut kolmekymppisiä puheenjohtajia, ainakin Otto Karhin, Kyösti Kallion, Paavo Väyrysen ja Esko Ahon.

Lisäksi Katrilla on hyvä "turnauskestävyys". Hän ollut mukana tai järjestänyt itse kuluneiden neljän vuoden kansanedustajuuden aikana yli 400 puhetilaisuutta. Hän haluaa tavata Keskustan kenttää ja ottaa sieltä palautetta, ei vain sanella ylhäältä päin. Keskustan varapuheenjohtajana Katri on puolustanut kenttäväen vaikutusmahdollisuuksia, mm. vastustamalla puoluehallituksen enemmistön huonoa esitystä viedä puoluesihteerin valinta puoluekokousväeltä pienelle piirille. Katrin edustama demokraattinen linja saikin Sotkamon puoluekokouksessa ylivoimaisen tuen taakseen.

Tiedän, että jotkut sanovat: Katrihan on ollut kansanedustajana ja puolueen puheenjohtajana ajamassa Keskustaa kohti vaalitappiota. Kritiikki on perusteltua. Niin Katri puolueen varapuheenjohtajana kuin Antti Kaikkonen Keskustan eduskuntaryhmän viime kauden puheenjohtajana kantavat omalta osaltaan vastuun viime kauden päätöksistä. Mutta ylintä valtaa ei kumpikaan käyttänyt. En malta olla toteamatta, että esim. tätä Keskustan vaalitappion symboliksi noussutta taksilakia Katri koetti alun perin vastustaa, kuten mm. tuolloisista lehtihaastatteluista käy ilmi, ja puolustaa Keskustan puoluekokouskantaa, mutta valitettavasti puolueen sisäisessä väännössä tämä kanta ei päässyt voitolle.

Millä perusteella valinta tehdään?

Puheenjohtajavaaliin voidaan ajatella liittyvän monia muitakin kysymyksiä. Esimerkiksi voidaan ajatella, että jos puheenjohtaja siirtyy jossain vaiheessa Kepun ykkösministeriksi eli valtiovarainministeriksi, niin tuolloin vapautuu jollekin ministerin paikka. Olen kuullut sanottava, että Antti Kaikkosta tulisi äänestää sen takia, että häneltä vapautuu puolustusministerin paikka Mikko Savolalle. Ja toisaalta, että Kaikkonen valituksi tultuaan jatkaisikin puolustusministerinä ja näin Mika Lintila pysyisi valtiovarainministerinä.

Kävisipä asiassa kummin tahansa, niin toivon, ettei kukaan tee valintojaan tällaisilla taktillisilla perusteilla. Keskustan kannatus on surkein sitten viime sotien. Keskustan selviäminen ei ole itsestäänselvyys.

Valintaa ei tule myöskään tehdä sillä perusteella, kumpi olisi heikompi vastus Annika Saarikolle, jos hän joskus lähtee ehdokkaaksi puheenjohtajakisaan. Tiedän, että Saarikolla on keskustaväen parissa paljon kannatusta, ja olen itsekin äänestänyt häntä Keskustan varapuheenjohtajaksi, mutta Saarikko ei ole tässä kisassa mukana. Nyt ei valita Vara-Annikaa. Nyt valitaan mahtavan, itsenäisen Keskusta-liikkeen johtajaa.

Niinpä valinta on tehtävä yksinomaan sillä perusteella, kenen johdolla uskoo Keskustan parhaiten palaavan vaalivoittojen tielle. Kenen johdolla kirjoitetaan uusi luku Maalaisliitto-Keskustan mahtavaan tarinaan? Kenen johdolla palautetaan ihmisten luottamus puolueeseemme? Vain tämä ja yksin tämä vaali saa olla valintamme motiivina.

Sen olemme kansanliikkeelle, sen mahtavalle historialle ja isänmaalle tehdylle korvaamattomalle sukupolvien työlle sekä puolueemme upealle kenttäväelle velkaa.

* * *

Yksin puheenjohtaja ei tietenkään puoluetta pelasta. Tällaista typerää ajattelua meille on pesiytynyt, että puheenjohtaja on joku ihmeidentekijä, joka ratkaisee kaikki puolueen ongelmat ja johon saa suhtautua vain ylistäen. Se ei sovi keskustalaisen kansanliikkeen perinteeseen. Me kaikki olemme vain ihmisiä. Mutta puheenjohtajan rooli on silti, etenkin nykyisen kaltaisen nopean tiedonkulun aikana, erittäin merkittävä.

Viime kesällä käytiin keskustelua siitä, tarvitsisiko puheenjohtajakisaan myös arvokonservatiivin, kun Kaikkonen ja Kulmuni ovat molemmat enemmän tai vähemmän arvoliberaaleja.

Minä olen konservatiivi ja edustan Keskusta-liikkeessä pitkälti samanlaista arvomaailmaa kuin esim. opetusneuvos Kerttu Saalasti aikanaan. Soisin sille olevan paljon enemmän tilaa kuin sillä nyt on. Perinteiset arvot, koti, kristillinen usko ja isänmaa, ovat edelleen Suomen kansan ja myös tämän kansanliikkeen murtumaton perusta.

Kuitenkaan ei kannata ylikorostaa arvokysymysten merkitystä puheenjohtajavaalissa. Meillä on nyt ollut puheenjohtajana hyvin perinteiseen herätysliikkeeseen kuuluva uskovainen mies. Hänen aikanaan keskustajohtoinen hallitus on kuitenkin hyväksynyt monia hyvin liberaaleja lakiesityksiä ja torjunut kristilliseltä pohjalta tehtyjä kansalaisaloitteita ilman, että puolueen puheenjohtaja olisi mitenkään käyttänyt auktoriteettiaan edistääkseen konservatiivisia linjoja arvokysymyksissä tai pitänyt edes sellaisia puheenvuoroja yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niin että tuskinpa tässä asiassa isoja muutoksia on odotettavissa.

Sitä paitsi Katri on puolustanut tiukempaa rikoslakia ja kansanedustajana tehnyt työtä ankarampien rangaistusten puolesta. Hän on myös useissa yhteyksissä kertonut vastustavansa esityksiä aktiivisen eutanasian hyväksymiseksi. Eivät nämä ainakaan kovin liberaaleja esityksiä ole.

Siispä ystävät, lähdetään nyt Kouvolaan ja tehdään hyvä valinta. Olisiko Suomi parempi ilman Keskustaa? Oikeasti? Nyt lyövät kohtalon hetket.

vaalit.jpg


sunnuntai, 11. elokuu 2019

Hääpuhe

h%C3%A4%C3%A4t1.jpg
 
Nuorin veljeni vihittiin avioliittoon eilen Rovaniemen kirkossa. Ilari Kinnunen oli vihkipappina. Häät olivat sotilashäät. Veljeni on kadettikoulun käynyt hävittäjälentäjä, isämme on kapteeni evp. ja veljeni morsiamen isä on kenraalimajuri evp ja ilmavoimien entinen komentaja. Paikalla oli runsaasti myös muita upseereita. Saimme kuulla siis monien korkea-arvoisten sotilashenkilöiden puheita, mutta minäkin reservin korpraalina koetin jotain sanoa. Pieni puheeni seuraa alla:
 
Veljeni Jukka ja veljeni vaimo Iina! Hyvä hääväki!
 
Tämän avioliiton myötä sukumme saa uuden jäsenen. Niinpä on luonnollista, että tämä päivä saa ajatukseni viivähtämään myös sukumme menneissä vaiheissa.
 
Olen tänään muistanut etenkin isomummiamme Huldaa, aikanaan Lotta Svärdiin kuulunutta talonpoikaisnaista, joka piti elämässä hyvin tärkeänä asiana hyvän aviopuolison löytämistä. Hän kantoi palavissa rukouksissaan tätä asiaa, että jälkeläiset onnistuisivat puolison valinnassaan ja saisivat hyvän, onnellisen perhe-elämän.
 
Olen siinä käsityksessä, että mummi kantoi erityistä huolta tämän asian suhteen minun ja Jussi-setämme osalta. Ja jos mummi jostain pilven reunalta on seurannut maailman menoa poismenonsa jälkeen, niin hän on joutunut toteamaan, ettei hänen huolensa ollut täysin aiheeton!
 
Mutta uskon, että tänään solmittuun avioliittoonne, Jukka ja Iina, mummi olisi ollut tyytyväinen.
 
Suvussamme ei ole ollut tapana liiaksi kiitosta ja sokerilla kuorrutettuja sanoja jakaa. Mutta tässä asiassa mieluusti annan Sinulle, Jukka, tunnustuksen, ja totean – hyvä pikkuveli – että huonomminkin olisit voinut valita!
 
Arvostan nimittäin suuresti sitä, että Sinä, Iina, ensimmäisestä tapaamisestamme lähtien olet osoittanut minua kohtaan ystävällistä, avointa, lämmintä ja vilpitöntä asennetta. Uskon, että kaikki muutkin Sinuun tutustuneet sukulaiseni ovat valmiita yhtymään tähän arvioon omalta kohdaltaan.
 
Avioliiton kautta Sinä Iina, tulet sidotuksi tähän vanhaan ja väkevään Kiherin-Kaisamatin sukuun, joka on vuosisatojen ajan työllään ja uhrauksillaan rakentanut tätä pohjoista maata ja jonka juuret ovat syvällä Lapin tuntureiden ja jänkien alla lepäävässä järkkymättömässä kallioperässä.
 
Sukumme vaiheista kertovaan kirjaan riimittelin aikanaan pientä runontapaista, jonka yhdessä säkeessä lausuttiin:
 
Luoja kun loi sukuamme / lujaa antoi luonnetta
Vaatimattomuus ja nöyryys / – niit’ ei yhtä paljoa
 
Emme ole helppoja ihmisiä. Mutta ei meidän kanssamme tylsääkään ole!
 
Toivon, että teidän yhteytenne sukumme vanhaan kotikylään Kemijärven Levärannalla tulevat muodostumaan tiiviiksi.
 
Toivon ja uskon, että hyvät perinteiset, suomalaiset ja isänmaalliset arvot pysyvät kodissanne kunniassa, ja rukoilen, että elävän Jumalan läsnäolo saa siunata teidän perhe-elämänne. Avioliitto on suuri lahja, jonka itse Jumala on jo luomisessa antanut lahjaksi miehelle ja naiselle. ”Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.”
 
Ja vielä lopuksi haluan omasta puolestani henkilökohtaisesti todeta, että kun tuo meidän isämme ei ole saanut kuin poikia laitetuksi maailmaan, niin ole Sinä, Iina, tästä päivästä lähtien myös minun sisareni. Kiitos.

keskiviikko, 7. elokuu 2019

Akseli-sedän muistolle

Akseli-set%C3%A4.jpg

 

Setäni Akseli Kaisanlahti nukkui pois tänä aamuna Kemijärvellä pitkän ja vaikean sairauden jälkeen. Kuluneet pari viikkoa omaiset vuorottelivat aamusta iltaan sedän sairasvuoteen äärellä. Menetys on tietysti suuri, mutta on lohdullista, että sairaudet ja tuskat ovat nyt takanapäin.

 

Akseli syntyi 12.12.1929 Kemijärven Alakylässä, Rovalan porotilalle 14-lapsiseen perheeseen. Akseli teki elämäntyönsä poromiehenä, maanviljelijänä ja liikemiehenä. Hän osti 1950-luvun alussa kotipaikkansa Sammaleen setänsä kuolinpesältä, läheltä omaa lapsuuskotiaan. Elämäntoverinsa ja tulevan vaimonsa Ailan hän tapasi jo kansakoulussa. Yhteistä matkaa kuljettiin yli 80 vuotta! Heille syntyi kolme lasta. Vanhin tytär Raili kuoli vuonna 2011 suureksi suruksi vanhemmilleen ja meille kaikille sukulaisille.

 

Muistan Akseli-sedän ystävällisenä, kannustavana, hienokäytöksisenä, mutta myös suorapuheisena Lapin miehenä. Kova työnteko oli hänen elämänsä pääsisältö, myös suuri voiman ja ilon lähde.

 

Olen kiitollinen, että näinä viimeisinä raskaina viikkoina sain olla mukana saattelemassa häntä rajalle. Viimeisinä päivinä myös iäisyysasiat tulivat kirkkaaksi, ja lauantaina sain vakuuttaa hänelle, että Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä on pelastusvarmuus. Akseli-setä odotti jo kovasti taivasmatkaa ja omaistensa tapaamista. Eräänä viimeisistä sanoistaan hän katsoi huoneensa ovelle ja huusi neljästi: ”Äiti!” – Nyt äiti on saanut poikansa kotiin.