maanantai, 14. tammikuu 2019

Viime päivien keskustelusta

Viime päivien rikostapahtumat herättävät vilkasta ja tunteisiin käyvää keskustelua. Joitakin puheenvuoroja esim. täällä somessa tai twitterissä on vaikea ymmärtää. Ymmärrän toki, että moni haluaa korostaa, etteivät kaikki ulkomaalaiset tai arabitaustaiset miehet tee rikoksia tai halveksu naisia jne. Luultavasti hyvin harvat tällä tavalla edes ajattelevat. Ja moni pelkää, että viha ja ns. lynkkausmieliala kaikkia ulkomaalaisia kohtaan nousee, kun ihmiset ovat suuttuneet näistä hirveistä rikoksista. Sellaisestakin on eri maiden historiassa esimerkkejä, kun kansanryhmiä leimataan, ja huoli on sinällään ymmärrettävä.
 
Mutta kokonaan toinen asia on, että miten ihmeellisiä ajatusrakenteita näillä, jotka ovat uskoneet monikulttuurisuuden olevan aina yksinomaan ihana ja autaaksi tekevä asia, ja jotka pitävät isänmaallisuudesta puhumista vanhanaikaisena, viime päivinä on ilmennyt.
 
Törkeitä rikoksia on vähätelty, sanotaan, että ei niitä ole nyt niin paljon tehty tai että kyllä suomalaisetkin raiskaavat ja että suomalaisissa on pedofiilejä jne. - Poistaako tämä jotenkin nyt tekoja tehneiden vastuita tai sitä tosiasiaa, että kyse ei ole yksittäistapauksesta, vaan ilmiöstä, joka liittyy kulttuuripiireihin, joissa naisella ei ole mitään arvoa ja jossa hyvinkin nuoria tyttöjä voidaan vihkiä vanhojen miesten vaimoiksi?
 
Suomalainen yhteiskunta on perustunut aina vahvoihin naisiin. Jo keskiajalla kruunu takasi naisten oikeuksia. Maatiloillakin emäntä oli isännän työpari. Ei naista kannattanut sortaa, silloin sorti itseäänkin. On suorastaan pöyristyttävää, miten jotkut, vieläpä kenties hyvinkin suvaitsevaisina, liberaaleina ja feministeinä, itseään pitävät naiset viitsivät vähätellä näitä tekoja ja näitä arvoja ja kulttuureita, joita Eurooppaan on viime vuosina rantautunut. On todella naisten oikeuksien vihaamista sulkea silmänsä tosiasioilta.
 
Jotkut pösilöt jopa viitsivät kääntää keskustelun niin, että oli näiden tyttöjen vika, kun liikkuivat nuorten ulkomaalaismiesten mukana. Siis naisen vika, kun nainen raiskataan!? Tottakai vanhemmilla on vastuu, missä lapset liikkuvat, ja jos kotikuri olisi toiminut paremmin, niin moni raiskaus olisi jäänyt tapahtumatta. Mutta vastuu on silti tietysti näillä hirvittävillä rikollisilla. Miten joku voi kääntää sitä muualle? Vankiloissakin lastenraiskaajat ovat pohjasakkaa, jota muut vangit eivät hyvällä katso, ja hyvä niin!
 
Tai sitten sanotaan, kuten tämä paljon huomiota saanut virkamiesraukka Twitterissään, että on suomalaisen yhteiskunnan vika, kun näitä miesparkoja ei ole saatu "kotoutettua". Raiskaako länsimaiseen yhteiskuntaan kelpoinen mies lapsia, vaikka hänellä jotain ongelmia uudessa asuinpaikassa olisikin? Kuinka paljon täytyy ihmisen vihata omaa maata, kansaa ja kulttuuria, että hän voi pistää tällaiset kuvottavat teot oman kotimaansa, vapaan, länsimaisen, demokraattisen Suomen syyksi?
 
Sitten on vielä nämä, jotka muutama vuosi sitten jakoivat netissä kiihkeällä raivoilla "kaikille on Suomessa tilaa" -tyyppisiä päivityksiä ja haukkuivat meitä, jotka koetimme varoitella hallitsemattoman kansainvaelluksen ongelmista ja siitä, että turvapaikkahakujärjestelmää käytetään nyt väärin. Oli kuulemma rasismia arvostella yhdenkään tulijan motiiveja. Nyt nämä samat tyypit ovat hiljaa ja jakavat sosiaalisessa mediassa korkeintaan kissavideoita.

sunnuntai, 13. tammikuu 2019

Puheeni Helsingissä Uusheräyksen seuroissa 13.1.2019

13012019uusher%C3%A4ys.jpg

Jumalan rauhaa!

Rakkaat sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa. Minut on pyydetty puhumaan tänne aiheesta epäjumalille uhrattu liha, jota Apostoli Paavali käsittelee 1. korinttilaiskirjeen 8. luvun jakeissa 1-13.

Tämä aihepiirihän on sillä tavoin ajankohtainen, että nykyään on lihansyönnin vaikutuksista käyty paljon julkista keskustelua ja esim. koulujen tai armeijan pakolliset kasvisruokapäivät herättävät aika voimakkaitakin tunteita. (Minulle on kyllä sanottu, että kasvisruokapäivä on kouluissa mäkkäripäivä ja armeijassa pitsapäivä.) Mutta en ota tähän nyt tässä yhteydessä kantaa muuta kuin totean, että ruumis on Pyhän Hengen temppeli, jota meidän on vaalittava, on elettävä ja syötävä terveellisesti ja löydettävä itselle sopiva ruokavalio.

Tässä Paavalin kirjeen kohdassa ei ole kuitenkaan kyse sinällään liharuokien syömisestä tai liharuokien eettisyydestä, vaan pohjimmiltaan siitä, miten kristittyjen tulee elää ja toimia yhteisössä, jossa elävät vähemmistönä toisenlaisen uskontojen ja ideologioiden ympäröimänä.

Tämä Korintin kaupunki Kreikan rannikolla oli muinaisina aikoina ollut mahtava kreikkalainen kaupunkivaltio. Sodassa koko kaupunki tuhottiin, sen asukkaat tapettiin tai myytiin orjiksi. Noin sata vuotta ennen tätä Paavalin kirjeen kirjoittamista Julius Caesar oli perustanut Korintin kaupungin paikalle roomalaisen siirtokunnan, joka kasvoi nopeasti merkittäväksi kaupan ja merenkulun keskukseksi. Tämän alueen kaivauksista on löytynyt mm. monia kylpylälaitoksia, joissa ihmiset kävivät virkistäytymässä.

Melko yleisesti ainakin kristittyjen piirissä tätä Korintin kaupunkia pidettiin myös hyvin paheellisena kaupunkina. Monen muun satamakaupungin tavoin siellä kävi paljon merimiehiä ja muita matkustavaisia, joiden huvituksina saattoi olla esimerkiksi prostituutio ja alkoholi. Siellä oli myös runsaasti erilaisten pakanauskontojen temppeleitä, joissa palvottiin ja uhrattiin monenlaisille jumaluuksille.

Tämän kaiken keskelle syntyi kristillinen seurakunta. Siellä oli myös pieni juutalainen yhteisö, josta osa kääntyi kristityiksi. Apostoli Paavali oli joitakin vuosia ennen tämän kirjeen kirjoittamista asunut Korintissa sen teltantekijäpariskunnan, Akvilan ja Priskillan luona, ja tehnyt tätä lähetystyötään Korintista käsin. Paavali siis tunsi hyvin tämän Korintin ja siellä olevan kristillisen seurakunnan olot. Tämän ympäröivän maailman kulttuurin tavat vaikuttivat myös Korintin seurakunnassa, etenkin vasta kääntyneiden parissa.

Nämä olosuhteet Korintin seurakunnassa on hyvä pitää mielessä, kun tutkimme tätä Paavalin kirjoitusta epäjumalille uhratusta lihasta.

Luetaanpa mitä Paavali tästä asiasta siis kirjoittaa:

Sitten on puhuttava epäjumalille uhratusta lihasta. Meillä kaikilla toki on tästä asiasta tieto. Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee.

Epäjumalille uhratun lihan syömisestä sanon näin: Me tiedämme, ettei epäjumalia ole olemassa, on vain yksi ainoa Jumala. Onhan tosin sekä taivaassa että maan päällä niin sanottuja jumalia, moniakin jumalia ja herroja, mutta meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki lähtöisin, ja hänen luokseen olemme matkalla. Meillä on vain yksi Herra, Jeesus Kristus. Hänen välityksellään on kaikki luotu, niin myös meidät. Mutta kaikilla ei tätä tietoa ole. Tottumuksesta epäjumaliin jotkut lihaa syödessään edelleenkin ajattelevat, että se on epäjumalille uhrattua, ja tämä tahraa heidän epävarman omantuntonsa.

Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan. Jos heikko veljesi näkee sinut, jolla on tietoa, aterialla epäjumalan temppelissä, eikö hänen omatuntonsa saa tästä tukea siihen, että hänkin voisi syödä uhrilihaa?

Näin sinun tietosi vie tuhoon tuon heikon, oman veljesi, jonka vuoksi Kristus on kuollut. Kun te tällä tavoin teette syntiä veljiänne vastaan ja haavoitatte heidän horjuvaa omaatuntoaan, teette syntiä Kristusta vastaan. Näin ollen: jos ruoka viettelee veljeni syntiin, en ikinä enää syö lihaa, jotta en viettelisi veljeäni.

Mistä tässä pohjimmiltaan siis on kyse – uskovaisen suhteesta maailmallisuuteen, ”tämän maailman menoon”. Minä olen kotoisin Kemijärveltä, jonka pitäjän vanha kristillisyys perustui nimenomaan lestadiolaiseen uusheräyksen. Kotiseutuni kristillisyydessä on perinteisesti ollut voimakas korostus siinä, että vaikka kristitty elää maailmassa, niin hän ei ole maailmasta, eikä hänen tule sopeutua tämän maailman menoon.

Lars Levi Laestadiushan ei – kuten tuossa aloituspuheenvuorossa todettiin – perustanut mitään uutta uskontoa. Hän opetti sitä, mitä Kristus opetti ja mitä Luther oli opettanut ja luterilaisuudessa opetettiin. Lestadiolaisuushan on sitten myöhemmin jakaantunut eri suuntauksiin, mutta jos lestadiolaisuuden eri suunnissa on nykyään jotain muuta lisää siihen, mitä Laestadius opetti, niin se on ihmisten tekemää, ei Laestadiuksen.

Mielestäni juuri tätä apostoli Paavali tässä kirjeessään tuo esiin, kristityn suhdetta maailmaan.

On helppo tuomita vaikkapa väkivaltainen käytös tai aviorikokset, koska tietää, että ne rikkovat ihmistä, olipa hän mitä uskontokuntaa tahansa tai uskontokuntiin kuulumaton. Miten meidän tulee suhtautua johonkin sinällään harmittomaan asiaan, johon voi kuitenkin sisältyä epäkristillisiä tekijöitä, tai jotka voivat johdattaa toisia ihmisiä poispäin Jumalan valtakunnasta ja Hänen yhteydestään?

Historiaa ja raamatunhistoriaa tutkineet ovat kertoneet, että tuohon aikaan liha ei ollut mikään tavallinen, jokapäiväinen ruoka ainakaan vähävaraisemmissa perheissä. Se oli pikemminkin juhlaruokaa. Ja tuossa roomalaiskaupungissa liha teurastettiin yleensä sillä tavalla, että teurastus tapahtui temppelissä tai ainakin jonkinmoisen uskonnollisen rituaalin yhteydessä. Teuraseläin ikään kuin symbolisesti uhrattiin jollekin roomalaiselle epäjumalalle, ehkä pieni osa lihaa annettiin sinne temppeliin, ja loput tuotiin sitten lihakauppoihin myytäväksi. (Juutalaisilla oli toki omat oppinsa lihan teurastuksesta eivätkä he ostaneet lihaa näistä roomalaisten lihakaupoista.) Lisäksi temppeleissä järjestettiin yhteisiä kokoontumisia, jotka olivat osa paikkakunnan normaalia sosiaalista elämää, ja siellä syötiin uhrimenoin valmistettua ruokaa. Näistä tilaisuuksista ylijäänyt ruoka voitiin myydä seuraavana päivänä.

Mutta miten kristittyjen tuli tähän suhtautua? Kuitenkin monet halusivat syödä lihaa eikä kaikilla ollut mahdollisuutta järjestää itse teurastusta, johon pakanariitit eivät kuuluneet. Lisäksi tätä lihaa jaettiin joskus ilmaiseksi ja olisiko köyhiä kristittyjä ihmisiä pitänyt kieltää ottamasta sitä vastaan?

Tunnemme sanonnan, että ”kansa tarvitsee leipää ja sirkushuveja”. Ja Rooman vallan allakin käytiin vaaleja tai poliitikot ja virkamiehet hakivat kansan suosiota eri tavoin. (Meillä on nytkin tulossa keväällä vaaleja ja eräs tuttavani, joka oli Lapista lomalla Helsingissä kerran eduskuntavaalien aikaan muutaman viikon ajan, kertoi eläneensä pelkästään ilmaisella ruoalla kiertämällä eri puolueiden vaalitilaisuuksien sopanjaoissa ja makkaratarjoiluissa.) Myös Roomassa oli tapana, että kansan suosiota hakevat ehdokkaat tai julkiset viranhaltijat jakoivat lihaa ihmisille omissa tilaisuuksissaan, ja tietysti tämä oli juuri tätä roomalaisuskonnon mukaan valmistettua lihaa.

Paavali siis kirjoitti: Ei ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa. Emme menetä mitään, jos jätämme syömättä, emmekä voita mitään, jos syömme. Pitäkää kuitenkin huoli siitä, ettei tämä teidän vapautenne saa heikkoja kompastumaan.

Eihän hyvä, terveellinen ruoka sinällään ole pahaa tai syntistä. Oleellista on se, että minkä vaikutuksen tämä epäjumalille uhratun lihan syöminen tekee toisissa kristityissä, etenkin heissä, joiden usko on heikompi. Niinpä Paavali pitää tärkeänä sitä, etteivät kristityt herätä toiminnallaan pahennusta. Eli ainakaan ei pitänyt mennä epäjumalanpalvelukseen mukaan, ei senkään takia, että sieltä saisi hankittua ruokaa.

Sen sijaan tällä tavoin valmistettua lihaa sai kyllä syödä kotioloissa. Köyhillä kristityillä oli tarpeeksi vaikeaa muutenkin, niin jos edullista lihaa sattui saamaan ilman, että tarvitsi henkilökohtaisesti osallistua mihinkään epäkristillisiin menoihin, niin kyllä sitä sai syödä.

Siis – ei turhia kahleita ja tekopyhää hurskastelua. Syökää mitä haluatte – liha ei pilaannu, vaikka joku roomalaispappi lukisi lukujaan teurastuksen aikana – mutta älkää kuitenkaan toimiko sillä tavalla, että sillä osoitettaisiin hyväksyntää toisten uskontojen oppien mukaan tapahtuvalle lihanvalmistukselle tai että ohjattaisiin omalla toiminnalla toisia ihmisiä ei-kristillisten uskontojen ja toimintojen piiriin.

Hyvä, maalaisjärkinen ohje, kuten Paavalilla yleensäkin. Meidän päivinämme tämä asia voi tuntua vähän vieraalta, mutta toisaalta kun monissa paikoissa myydään esim. islamilaisen uskon mukaan teurastettua halal-lihaa, niin ehkäpä tässä on jotain opiksi otettavaa taas meillekin.

Ja tietysti tämä opetus sopii paljon muuhunkin. Esimerkkinä usein tämän opetuksen yhteydessä on käytetty kristittyjen suhdetta alkoholiin. Raamatussa monissa kohdissa pyhät miehet, jopa Vapahtaja itse, juovat viiniä. Tosin viini valmistettiin eri tavalla tuohon aikaan kuin nykyään, ja joidenkin mukaan sen alkoholiprosentti oli tuolloin pienempi kuin nykyään Alkosta ostettavissa viineissä. Mutta täysin alkoholitonta viini ei kuitenkaan ainakaan yleisesti ollut, siitähän monet Raamatun kohdat kertovat.

Lestadiolaisuudessa on ollut perinteisesti ehdottoman raittiuden opetus. Tämä on myös oma henkilökohtainen vakaumukseni. Tiedän, että on uskovaisia, jotka käyttävät alkoholia maltillisesti eikä se aiheuta heille ongelmia. Mutta moni perustelee ehdotonta kantaansa juuri tällä Paavalin opetuksella – vaikka minulle siitä ei tulisi ongelmia, niin joku voi katsoa minusta esimerkkiä, ja sortua väärinkäytön uhriksi.

Muistan lukeneeni jostain, että Lapin suuri herättäjä ja tämän mahtavan herätysliikkeen oppi-isä, rovasti Lars Levi Laestadius sai aikanaan syytöksiä, että hän joi kotikaljaa. Tiedämme, että Laestadius oli suuren raittiusliikkeen alullepanija, kun Lappi oli hukkua viinaan. Hän taisteli ankarasti juoppoutta vastaan. Mutta siihen aikaan ei ollut elintarvikeliikkeitä, joista ostettiin virvoitusjuomia, joten kaljan juominen ruokajuomana oli ihan tyypillistä. Kotikaljassahan alkoholiprosentin saa lähelle nollaa, mutta tietysti valmistustavasta riippuen siihen voi tullakin hieman alkoholia. Ja jos käymisprosessia kiihdyttää, niin sitä tietenkin halutessaan siihen saakin. No, Laestadius tuskin halusi, mutta hän syytettiin, että hänkin juo kotikaljaa ja hänen vastustajansa vihjailivat, että noin se suuri raittiusmieskin todellisuudessa juopottelee.

Laestadius ilmoitti tuolloin, että hän kyllä voi näistäkin luopua, jos voidaan osoittaa, että se herättää pahennusta ja estää ihmisiä raitistumasta. Hän sanoi suurinpiirtein, että hän voi vaikka mehustakin luopua ja siirtyä pelkkään veteen, jos sillä estetään yhdenkään ihmisen sortuminen juoppouteen!

Ja pätee tämä Paavalin opetus moneen muuhunkin, mitä nykyään tapahtuu. Näistä käydään monenlaisia eettisiä keskusteluja, joissa voidaan liikkua hyvinkin herkillä alueilla. Ja ihmiset loukkaantuvat, kun ajattelevat, että jokaisella on oikeus toimia vapaasti niin kuin haluavat eikä mitään saisi arvostella.

Voidaan keskustella esim. onko uskovaisen sopivaa käydä tanssiravintoloissa. Eihän tanssiminen itsessään ole paha asia tai syntiä, Raamatussakin sitä tehdään. Mutta holtiton alkoholinkäyttö, irtosuhteet ja pettämiset, mitä tällaisissa paikoissa voi tapahtua, tietysti on ihmistä rikkovaa. Entä voiko kristitty käydä joogaamassa. Toiset pitävät sitä syntinä, koska näkevät siinä yhteyksiä pakanallisten uskontojen henkioppeihin – ja joissakin seurakunnissa, ainakin täällä Helsingissä, järjestetään kristilliseksi joogaksi kutsuttuja toimintoja. (Minulla jäisi kyllä suoraan sanottuna menemättä…)

Tai miten perinteisesti uskovan kristityn pitäisi suhtautua siihen, jos perheenjäsen jättää lapsensa kastamatta ja järjestää ateistiset nimiäiset, tai solmii avioliiton maallisen uuden lainsäädännön samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa, vaikka Raamatun mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen. Tuleeko osallistua tapahtumaan, ettei loukkaa omaistensa tunteita ja mahdollisesti riko välejään läheisiinsä, joita tulee kohdella kunnioituksella ja rakkaudella – vai osoittaako näihin osallistumalla siten hyväksyntää menettelylle, jolla torjutaan kristilliset perinteet ja opit, joiden varaan myös suomalainen yhteiskunta on vuosisatojen ajan rakentunut.

Tässä kaikessa puhuttelevat tuon äsken lukemani Paavalin kirjeen kohdan sanat:

Mutta tieto tekee ylpeäksi, rakkaus sen sijaan rakentaa. Jos joku luulee tietävänsä jotakin, hänellä ei vielä ole oikeaa tietoa. Mutta jos joku rakastaa Jumalaa, hänet Jumala tuntee.

Tieto on tärkeää, mutta meidän ei kannata kuvitella ihmisviisaudella ja tämän maailman tiedolla voitavan kumota Jumalan lakeja ja sitä, mitä Raamattu opettaa. Kaiken edessä on rukoiltava viisautta ja johdatusta Jumalalta ja oltava nöyrin mielin Hänen sanansa edessä. Oli vaikka kuinka korkeasti oppineet opettajat tai piispat tai tohtorit neuvoja antamassa, niin mikään ei saa ylittää Raamatun Sanan auktoriteettia.

* * *

Lopuksi haluan vielä kertoa, miten tämä Paavalin kirjeen kohta koskettaa minua juuri sen syntyajankohtansa tähden. Kristitty pieni seurakunta aikansa mahtavimman maailmanvallan ja sen kulttuurin ja uskontojen keskellä. Pieni seurakunta, maailman ja maailmallisuuden paineessa. Kuten Luukkaan evankeliumin 12 luvussa vanhan käännöksen mukaan lukee: ”Älä pelkää, sinä piskuinen lauma; sillä teidän Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan.”

Me Suomessa olemme saaneet pitkään elää kristillisen yhtenäiskulttuurin aikaa emmekä ehkä vieläkään täysin ymmärrä, millainen pakanuuden yö on yllemme laskeutumassa. Me olemme pian niitä kristittyjä siellä tämän päivän Korintissa. Kodeissa yhä vähemmän opetetaan lapsille iltarukousta, yhä useampi koulu sulkee ovensa kristillisten seurakuntien työntekijöiltä. Samalla uskonnollista tyhjiötä tulevat täyttämään itämaiseen mystiikkaan perustuvat opit ja islaminusko.

Ja taistelemmeko me kristityt vai nukummeko? Ajatelkaa, että muutama vuosi sitten tehdyssä tutkimuksessa noin kolmannes kirkon työntekijöistä kertoi epäilevänsä Kristuksen neitseestäsyntymistä. Ja nimenomaan papeissa näitä oli enemmän kuin muissa työntekijöissä keskimäärin! Yhä useampi tämän kansankirkon pappikin siis on kieltämässä kristinuskon perusopit!

Rovaniemellä vaikutti aikanaan sellainen uusherännyt kirkkoherra kuin Aatu Laitinen. Hän käytti joistakin papeista nimitystä ”helvettiin taluttajat”.

Kun puna-armeija hyökkäsi maahamme talvisodassa, niin meillä oli presidenttinä Kyösti Kallio, joka piti sen kuuluisan rukouksen radiossa vaimonsa kanssa. Kotiseudullani Itä-Lapissa pian sen jälkeen lämpötila laski 40 astetta ja venäläisten hyökkäys pysähtyi Pelkosenniemellä. Kun Suomen kansa oli rukoillut, niin pakkanen yltyi hetkessä – pari päivää myöhemmin uusi hyökkäys, joka aivan ihmeellisesti torjuttiin Kemijärven Mäntyvaarassa – reilu 20 kilometrin päässä keskustasta; tarkoitus oli saada yhteys rautatiehen ja marssia Ouluun, pistää Suomi poikki ja katkaista elintärkeä huoltoyhteys Ruotsiin!

Suomen kansaa on todella siunattu ja siunataan jatkossakin, jos se rakentaa Raamatun elävän sanan pohjalle.

Että vaalitaan ja levitetään sitä Jumalan tulta. Kun tulta ei ole saatu sammumaan, vaikka yritetty toki on koko tämän kaksituhatvuotisen kristillisyyden ajan. Niitä sammuttajia löytyy kyllä edelleen – kirkkojen sisältäkin – mutta minkä Jumala sytyttää, niin sitä mikään ei voi sammuttaa!

Siellä Korintissakin kaiken pimeyden keskellä Herra ilmestyi Paavalille näyssä ja sanoi: ”Älä pelkää, vaan puhu edelleen, älä vaikene. Minä olen sinun kanssasi. Kukaan ei käy sinun kimppuusi eikä tee sinulle pahaa. Tässä kaupungissa on paljon minun kansaani.”

Rohkaiskoon tämä Herran sanat meitä tänäänkin.

Herra siunatkoon teitä, Herra siunatkoon Suomen kansaa ja Herra siunatkoon Israelia! Aamen.

Kiitos, kun sain tulla tänne.

perjantai, 11. tammikuu 2019

Oulun raiskausten johdosta

Paljastuneet raiskaustapaukset Oulun kaupungissa ovat järkyttäneet suomalaisia. Nuoria tyttöjä, lapsia, on raiskattu ulkomaalaismiesten toimesta järjestelmällisesti. Julkisuuteen tulleiden tietojen mukaan yksi uhreista on tehnyt itsemurhan. Luultavasti tapauksia on paljon muitakin, sillä yleensä vain osa seksuaalirikoksista tulee viranomaisten tietoon.
 
Mieleeni nousee turhautunut kysymys: Onko meidän pakko kulkea Ruotsin tietä? Kyse ei ole vain yksittäistapauksista, vaan ilmiöstä. Ja se on otettava vakavasti.
 
Nämä tapaukset ovat tietysti kauheita, mutta ihmettelen, miten kukaan järkevä ihminen voi näistä yllättyä. Tämä kaikki on ollut jo pitkään tiedossa, mutta siitä on rasismin pelon takia hyssytelty. Tai korkeintaan lässytettiin vihapuheesta. Kaikki tällainen todellisuudessa vain lisää vastakkainasettelua ja jännitteitä yhteiskunnassa, sillä ihmiset eivät ole tyhmiä; moni on nähnyt todellisuuden kaduilla ja kauppakeskuksissa, voimatta tai uskaltamatta sanoa mitään. Lopulta valtamediankin oli mahdotonta enää vaieta.
 
Suuri osa maassamme olevista ulkomaalaisista on kunnollista porukkaa, mutta valitettavasti jotkut ryhmittymät ovat kuitenkin voimakkaasti yliedustettuja seksuaalirikostilastoissa. Tämä on tunnustettava, jos halutaan jotenkinkaan voida puuttua ongelmaan. On alueita ja kulttuureita, joissa naisella ei ole mitään arvoa, ja nämä asenteet eivät automaattisesti häviä, vaikka muuttaisi länsimaahan. On myös naurettavaa hakea syitä turhautumisesta tai perheenyhdistämisten puutteista. Ei kunnon ihminen raiskaa lapsia, vaikka olisi miten vailla tekemistä tai miten kauan erossa perheestään.
 
Suomalaisten päättäjien on ensisijaisesti huolehdittava suomalaisten turvallisuudesta ja vaalittava yhteiskuntamme kiinteyttä.
 
​Paljon on puhuttu vanhempien vastuusta ja myös kysytty, mitä nämä tytöt tekivät ylipäätään vanhempien miesten läheisyydessä. Ja tottakai vanhemmilla on vastuu siitä, missä lapset liikkuvat. Vanhemmuus on nykyään monella hukassa. Minulla ei ole lapsia, mutta minun alaikäiset tyttäreni hengaisivat aikuisten arabimiesten kanssa vain ruumiini ylitse. Keskustelu menee mielestäni kuitenkin väärille urille, jos ensisijaista syytä aletaan hakea siitä, että miksi tytöt ovat saaneet vapaasti liikkua jne., koska ei se ole naisen tai tytön vika, jos hänet joku raiskaa. Sitä paitsi nykyisessä ilmapiirissä voi moni vanhempi kokea vaikeaksi edes varoittaa lapsiaan ulkomaalaisista, ettei sitten leimata rasistiksi.
 
Mitä tulee yleensä sitten näihin puheisiin "kotouttamisesta" jne., niin ajattelen Suomesta lähteneitä siirtolaisia. Kun esimerkiksi minun setäni muuttivat Yhdysvaltoihin, opettelivat he kieltä jo ennen matkaa, eikä heitä siellä kukaan paaponut tai ”kotouttanut”, vaan tekivät töitä ensimmäisestä päivästä lähtien. Molemmat, vaikka muutaman matkalaukun kanssa sinne menivät, perustivat sinne yrityksiä ja työllistivät suuren määrän amerikkalaisia vuosikymmenten aikana. Ensisijaisesti kannattaisi houkutella tänne väkeä sellaisista ryhmistä, jotka sopeutuvat oloihimme helposti, ja auttaa muita mahdollisuuksien maan heidän kotimaihinsa.
 

keskiviikko, 2. tammikuu 2019

Hulda-mummin poismenosta 10 vuotta

hulda-mummi.jpg

Tänään, 2.1.2019, tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun isomummini Hulda Kaisamatti o.s. Kostamovaara, pääsi pois tästä maailmasta, vaikean sairauden jälkeen lähes 94 vuoden iässä. Mummin muisto on kantanut monessa vaikeassa tilanteessa näiden vuosien aikana, mitä hän on ollut jo pois täältä. Julkaisen tässä puheen, jonka pidin mummin hautajaisissa.

Mummi kannusti minua myös poliittisiin tehtäviin. Olihan hän itse pitkän linjan maalaisliittolainen, Janne-ukin tavoin, ja hänen isänsä oli ollut Kemijärvellä kunnanvaltuutettuna jo ennen sotia. Mummi ehti äänestää minua ensimmäisissä kunnallisvaaleissani. Hän kuoli seuraavana päivänä, kun minusta oli tullut kaupunginvaltuutettu. Uskon, että mummi olisi kannustanut minua myös näissä ensi kevään vaaleissa. Kova työnteko oli hänen elämänsä keskeinen sisältö, ja perusarvot - koti, uskonto ja isänmaa.

* * *

Puheeni mummin hautajaisissa

Hyvä saattoväki!

Kolme viikkoa sitten Jumala kutsui luokseen palvelijattarensa Hulda Kaisamatin pitkän ja uutteran päivätyön päätyttyä. Tänään olemme laskeneet hänen ruumiinsa Janne-ukin viereen odottamaan ylösnousemuksen aamunkoittoa. Sain tuntea isomummini Huldan 24 vuoden ajan ja haluan muutamalla sanalla tuoda esiin niitä tunteita, joita Huldan-mummin lähtö tästä ajasta on herättänyt.

Tiedämme, että mummi sai elää pitkän elämän. Hän syntyi aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjälle kuuluva suuriruhtinaskunta ja maata hallitsi keisari Nikolai II. Mummi polveutui vanhoista pohjoissuomalaisista raivaajasuvuista, hänen vanhempansa, isovanhempansa ja heidänkin vanhempansa olivat kaikki kemijärveläisiä. Usein Hulda muisteli lämmöllä vanhempiaan ja kotiaan, josta hän oli saanut perinnöksi elämänohjeen – rukoile ja tee työtä. Huldan äiti Ester kuoli sota-aikana vain 54-vuotiaana; Huldan mukaan hän menehtyi suruunsa, vain vuosi isänmaan vapauden puolesta kaatuneen poikansa jälkeen. Isä, tunnettu kunnallismies ja myös seurakunnan elämässä vaikuttanut Frans Eemil Kostamovaara eli Laurilan Ransi eli lähes 84-vuotiaaksi ja oli huolehtivana hahmona mukana tyttärensä elämänvaiheissa vielä tämän perustettua oman perheen.

Vuonna 1935 Hulda löysi elämänkumppaninsa, Kiherin tilan isännän Janne Kaisamatin. Kostamon seurojentalolla mummi kertoi Janne-ukin kosineen häntä. Olivathan he tunteneet toisensa jo vuosien takaa, kun perheet olivat entuudestaan tuttuja, mutta jonkin aikaa oli Janne-ukki kerännyt rohkeutta nuoren tytön kosimiseen. Olihan heillä kuitenkin yli 12 vuoden ikäero. Sen jälkeen Hulda tuli Kemijoen yli, Kostamosta Levärannalle. Veneellä tuotiin isän antamat lehmät Kiheriin ja kirkonkylän kautta hevosilla tuotiin muut tavarat, joita lapsuudenkodista mukaan annettiin. Siitä alkoivat vuodet maatilan emäntänä ja perheenäitinä. Avioliitto Janne-ukin kanssa kesti 42 vuotta. Se, mikä kerran oli Jumalan ja kirkkoherra Laitisen edessä luvattu, pidettiin vankkumattomasti – myötä- ja vastamäessä kuolemaan saakka, ja vielä kuolemaan jälkeenkin. Ei siinä varmasti aina kauniita ja helliä sanoja osattu sanoa, mutta teoissa se rakkaus osoitettiin ja pysyttiin yhdessä loppuun saakka. Mummi kertoi minulle monesti, että yli kolmen vuosikymmentä kestäneen leskeytensä aikana ei hänelle tullut mieleenkään ottaa uutta miestä.

Kun mummin kuolinvuoteen äärellä istuessani katsoin hänen yöpöydällään Janne-ukin valokuvaa, jota mummi kertoi päivittäin katsovansa ja muistelevansa, niin mieleeni tuli runonpätkä, jota usein käytetään kuolinilmoituksissa ja muistokirjoituksissa:

Luo ukin kaipasit joka ilta, sua sinne johtaa kaarisilta.

Tartu käteen ukin armaan, hän sua vastassa on varmaan.

Lapsuudestani muistan mummin touhukkaana, mutta hieman etäisenä hahmona, jonka luona käytiin lomilla syömässä torttua ja kertomassa, miten koulussa oli mennyt. Mutta vähitellen, vuosien kuluessa, tutustuin Hulda Kaisamattiin mummin roolin takana. Sieltä löytyi ihminen – kaikkine puolineen. Kyllähän mummissa särmää oli. Hänellä oli vahvat mielipiteet, eikä hän kaihtanut tuoda niitä julki. Kävimme lukemattomia keskusteluja erilaisista asioista, milloin omaisten ja kylänväen elämästä, milloin ajankohtaisista yhteiskunnallisista tapahtumista. Mummihan seurasi maailman tapahtumia lähes viimeiseen saakka. Vasta viimeisinä elinviikkoina voimien ehtyessä Pohjolan Sanomat ja Koillis-Lappi jäivät lukematta.

Sanotaan, että yhteiskunnan sivistystason kertoo se, miten se kohtelee vanhuksiaan. Mielestäni sama pätee myös ihmisyksilöihin. Vaikka ihminen menettäisi vanhuuden ja sairauden myötä työkykynsä, ei hän menetä ihmisarvoaan. Sittenkin kun työpanosta ei voi enää antaa, voi vuosikymmenien varrella kertynyttä henkistä pääomaa löytyä jaettavaksi vielä vaikka miten paljon. Jos osaisin, voisin kirjoittaa paksun kirjan kaikesta siitä, mitä mummi minulle näiden vuosien aikana ehti kertoa. En koskaan kokenut vierailuja ikävinä velvollisuuksina, vaan rikastuttavina ja opettavaisina kokemuksina. Oli ihmeellistä, miten hän saattoi säilyttää mielensä niin virkeänä vielä sittenkin, kun fyysinen ruumis oli tekemässä loppua ja liikuntakyky oli menetetty.

Ja mummi jos kuka antoi totisesti työpanoksen tälle yhteiskunnalle. Hän piti varmasti laiskuutta yhtenä suurimmista synneistä. Millaista oli tulla nuorena tyttönä miniäksi Levärannalle ja joutua vaikeissa oloissa tekemään ankaraa työtä, jotta perhe pysyisi leivässä? Ei se varmastikaan ollut aina nautinnollista, mutta vaikeuksia ei auttanut jäädä vaikertamaan. Ja työstä – ja oman työn hedelmistä nauttimisesta – sai voimaa, iloa ja jaksamista arkeen.

Huldan kuolinilmoitukseen on liitetty värssy: ”Oi Herra palkitse äidin vaivat, niin paljon aikaan nuo kädet saivat”. Se kuvaa hyvin sitä elämää, jonka Hulda täällä maan päällä eli.

Kerran, asuessaan vielä kotona ja melko terveenä, mummi kertoi minulle saavansa voimaa työstä ja terveydestä. Sitten nämä molemmat asiat häneltä vietiin. Sydänsairaus paheni, lonkkamurtuman vuoksi piti jättää koti. Mutta periksi hän ei antanut, vaikka välillä voimat näyttivät loppuvan. Mummi, henkisesti terveenä ihmisenä, joutui makaamaan kuusi kuukautta kroonikkopotilaiden keskellä Sairaala Lapponian vuodeosastolla. Tänä masentavana aikana hän opetteli leikkauksen jälkeen 89-vuotiaana vielä kävelemään uudestaan. Lopulta hoitajat kertoivat, että mummi oli yhteisen ruokailun aikana ruokapöydässä syöttänyt toisia vanhuksia. Vihdoin aukesi paikka Hoivakoti Puistolaan, jossa mummi asui lähes neljä vuotta. Hoitoonsa hän oli hyvin tyytyväinen. Hoivakodilla hän kutoi vielä monet sukkaparit, kunnes paheneva sairaus pakotti siitäkin työstä luopumaan.

Olen suuresti kiitollinen ja iloitsen siitä, että sain olla mukana mummin maallisen elämän viimeisissä vaiheissa. Tänä aikana minulle kirkastui entistä selvemmin kristinuskon merkitys. Jouluaatonaattona mummi ilmoitti hoitajille, että hän tahtoo ottaa vastaan ehtoollista. Mummi oli ollut tuolloin sairaana noin viikon. Mummi pyysi hoitajia soittamaan myös minut paikalle. Heti kun sain tämän sanoman, tiesin, että mummi on lähdössä tästä ajasta. Hänellä oli ennenkin ollut monia vaikeita sairauksia, mutta aina hänellä oli ollut halua taistella niitä vastaan. Vielä pääsiäisen aikaan, jolloin hän 93-vuotiaana sairastui keuhkokuumeeseen, hän sanoi ollessaan siirrettävänä ambulanssiin ja kohti Rovaniemeä – ”En minä vielä kuole.” Mutta nyt mummi ei halunnut kuulla puhuttavankaan maallisen elämän jatkumisesta. Hän tiesi päiviensä määrän olevan pian täynnä. Kun koetettiin puhua, että tässä olisi kevät tulossa ja pian olisivat syntymäpäivätkin edessä, niin hän vain pyöräytti päätään ja osoitti sormellaan ylöspäin.

Muistan läpi elämäni sen hetken, jolloin mummi hyvästeli minut jouluaatonaattona. Sen jälkeen hän eli vielä kymmenen päivää. Näinä päivinä puhetta ei juuri enää tullut, mutta pääasiassa mummi oli tajuissaan. Kun kävin hänen luonaan, luin hänelle Raamattua ja myös muuta hengellistä kirjallisuutta. Hän ei jaksanut enää puhua, mutta kerrankin laitoin merkille, että hän yhtenäkin päivänä, hyvin uupuneena ja huonovointisena vielä viimeisillä voimillaan liitti kätensä ristiin. Mummi uskoi rukouksen voimaan ja liitti rukoukseen omaisensa ja jälkikasvunsa, niin lähellä olevat kuin kaukaisemmatkin. Mummi kuunteli mielellään hengellistä musiikkia, virret soivat hänen huoneessaan myös sillä hetkellä, kun hänen sielunsa erkaantui ruumista tammikuun toisen päivän aamuna, hieman ennen kello yhtätoista.

Lainasin mummin muistokirjoituksessa Lapin herättäjän, Lars Levi Laestadiuksen kuolemaa käsitellyttä kirjettä. Siinä Laestadiuksen tytär kuvaili isänsä poismenoa. Samanlaiset ajatukset heräsivät mieleeni niinä päivinä, jolloin istuin mummin vuoteen äärellä joulukuun viimeisinä päivinä.

”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Ne, jotka eivät usko, väittävät mielellään, että uskonto on vain ihmisten keino paeta kuoleman lopullisuutta ja pettää itseään luulottelemalla, että elämä ei pääty fyysisen ruumiin toiminnan loppumiseen. Vaikka kristinuskon perustasta – maan päällä todella eläneen Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta – on lukuisia todisteita, on kyse niin ihmeellisestä asiasta, että sen voinee hyväksyä vain uskon kautta. Mummille tämä usko oli elävää todellisuutta. Se sama uskon tuli, joka oli vuodatettu eräänä helluntaina kauan sitten Jeesuksen opetuslasten sydämiin, paloi myös tämän lähes 1900 vuotta myöhemmin syntyneen pohjoissuomalaisen talonpoikaisnaisen rinnassa.

Aikamme kiireinen ihminen suunnittelee mielellään aikatauluaan ja puhuu elämänhallinnasta, mutta ei halua ottaa huomioon sitä ainoaa asiaa, joka viime kädessä on varmaa. Sitä, että me kaikki kuolemme kerran. Kuolema on asia, joka on suljettu sairaaloihin ja hoitolaitoksiin ja varattu vain vanhuksille. Se koskettaa hetkellisesti jonkun läheisen kuollessa, mutta sitten se taas unohdetaan ja jatketaan elämää. Ja korkeintaan ajatellaan niin, että eipä sitä voi tietää, mitä kuoleman jälkeen on ja jos jotain onkin, niin kyllä minä sinne parempaan paikkaan pääsen, olenhan niin hyvin elänyt.

Me kuitenkin voimme tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Se on kerrottu Raamatussa, Jumalan ihmiskunnalle lähettämässä suuressa rakkauskirjeessä. Vaikka ihmiskunta on langennut syntiin, ei Jumala hylännyt meitä, vaan tuli itse ihmiseksi Pojassaan Jeesuksessa, ja kärsi sen rangaistuksen, joka oli varattu meille. Joka ottaa tämän sanoman henkilökohtaisesti vastaan, saa maallisen elämänsä päätyttyä todeta kohdallaan tapahtuneen Raamatun lupauksen: ”Totisesti, totisesti, joka pitää kiinni minun sanastani, ei ole kuolemaa näkevä.” Mutta Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että antoi meille vapaan tahdon. Meistä jokainen voi myös torjua ilosanoman Jeesuksesta. Meille käy uskomme mukaan.

Mummi otti Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanaan ja sai syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mummi lähti tästä ajasta pois iloiten ja riemumielin. Hänelle iankaikkisuus oli elävää todellisuutta. Kävin katsomassa hänen ruumistaan muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen. Vaikka tilanne oli hyvin raskas ja ahdistava, niin silläkin hetkellä oli totta, että kuolema on voitettu Golgatan ristillä. Niinpä sain luottavaisin mielin sanoa: Näkemiin - ei hyvästi!

Kuolema ei ole kaiken loppu ja tyhjiin raukeaminen. Se on uusi syntymä, jota emme maallisin sanoin voi kuvailla. Eihän syntymättömälle lapsellekaan, joka ei ole nähnyt muuta kuin pimeyden äitinsä kohdussa, voisi kertoa ymmärrettävästi, millainen paikka maailma on. Mutta siitä voimme olla varmoja, että jos lähdemme tästä ajasta, emme omiin ansioihimme, vaan Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen turvaten, niin saamme lähteä yhtä iloiten ja riemuiten kuin mummi tästä ajasta lähti. Jeesus sanoi kerran Golgatalla toiselle kanssatuomituistaan: "Totisesti, totisesti, vielä tänä päivänä olet kanssani paratiisissa". Tammikuun 2. päivä tämä kävi mummin kohdalla toteen.

tiistai, 1. tammikuu 2019

Hyvää Uutta Vuotta 2019!

Hyvät ystävät!

Vuosi 2018 iloineen ja suruineen on päättynyt. Kiitos kaikille teille, jotka olette eläneet sitä kanssani.

Alkava vuosi tuo mukanaan uusia haasteita. Minut on asetettu ehdokkaaksi toukokuussa käytäviin Euroopan parlamentin vaaleihin.

Haluan puolustaa vahvaa aluepolitiikkaa, sosiaalista oikeudenmukaisuutta, kotimaista elintarviketuotantoa ja ennen kaikkea Suomen itsenäisyyttä. Euroopan Unionin tulee rakentua eurooppalaisten arvojen ja itsenäisten kansallisvaltioiden perustalle.

Jos tahdotte tukea näitä päämääriä, niin toivon, että voitte tulla mukaan yhteiseen kampanjaamme.

Alkava vuosi 1919 on Suomen tasavaltaisen valtiomuodon 100-vuotisjuhlavuosi. Maalaisliitto esti saksalaisen monarkian perustamisen Suomeen. Nyt on aika muistaa jälleen niitä arvoja, joiden varaan nuori tasavalta rakentui ja yhtenäistyi vaikeiden vuosien jälkeen. Ne ovat edelleen ajankohtaisia.

Toivon teille kaikille Hyvää Uutta Vuotta ja Jumalan siunausta.