Alkuviikosta herätti huomiota, ainakin omassa somekuplassani, kun Keskustan puoluejohtoon kuuluvat henkilöt alkoivat jakaa teesejä, joiden mukaan Keskusta on ”keskustaoikeistolainen” puolue. Ainakaan minä en ole huomannut, että kukaan olisi tarkemmin kertonut, mitä puoluejohto on tällä periaatteellisesti hyvin merkittävällä uudelleenlinjauksella tarkoittanut.

Voi toki olla, että kyseessä oli ”Pena veti viime metreillä ässän hihasta” -tyyppinen huonosti harkittu yritys houkutella kannatusvuodosta kärsivän Kokoomuksen äänestäjiä, ilman syvällisempää ideologista linjanvetoa. Tai sitten jotkut ovat menettäneet hermonsa perussuomalaisten jatkuvaan räksyttämiseen Marinin hallituksesta ja siitä, kuinka ”Keskusta on nykyään vasemmistopuolue”, ja ajattelivat, että ammutaan nämä väitteet alas.

Todellisuudessahan tällaisilla puheilla voidaan ampua itseä jalkaan, kun viesti on helppo ymmärtää niin, että aitoa keskustavaihtoehtoa ei ole, vaan meidän on määriteltävä itsemme ainakin jossain määrin osana oikeistoa (ettei persut meitä kiusaa?). Etenkin näinä polarisoituneina aikoina pitäisi osoittaa, että ideologisia perusvaihtoehtoja on enemmän kuin kaksi. Vai mitä jos Santeri Alkio olisi linjannut valtiomuototaistelun aikoihin tai Kyösti Kallio 1930-luvun alussa, että me olemme ”keskustaoikeistolainen puolue”? Tai Urho Kekkonen sotien jälkeen? Olisiko se ollut hyväksi puolueen kasvulle tai isänmaan kehitykselle?

Joka tapauksessa kun puoluejohdon voi nyt katsoa määrittelevän uudelleen puolueen olemusta – vastoin puolueohjelmaa – niin on perusteltua kysyä, mitä tällä linjauksella tarkoitetaan.

Olen ollut viime vuosina eri mieltä monista Keskustanuorten linjauksista ja kärjistä, joilla nuorisojärjestö on halunnut profiloitua. Olen kuitenkin täysin samaa mieltä siinä, että he ovat kysyneet puoluejohdon linjauksen taustoista, kuka tämän idean takana on? Miksi halutaan linjata asian toisin kuin kansanliikkeen yhteiset periaatelinjaukset ylitse. Tilanne on hämmentävä, etenkin kun linjauksen taustoja ei ole missään kunnolla avattu.

Meillä on tottakai jäsenistössä ihmisiä, joiden jotkut painotukset ovat lähempänä perinteisesti oikeistolaisiksi katsottuja linjauksia – ehkä joillakin myös enemmän vasemmistolaisiksi katsottuja. Puolueen historiassa on vaikuttanut monenlaisia suuntauksia. 1960- ja 1970-luvuilla puhuttiin K-linjasta ja V-linjasta, josta ensin mainitun ajateltiin olevan enemmän vasemmalla ja V-linjan tai ”mustan tusinan” oikealla. Tunnettu on puoluesihteeri Arvo Korsimon lausahdus: ”On mentävä niin vasemmalle, että hirvittää”, kun rakennettiin uutta ulkopolitiikkaa ja toisaalta oli estettävä maaseudun vähäväkisten siirtyminen kommunistien leiriin.

Mutta puolueena olemme linjanneet olevamme keskellä, emme keskustaoikeistoa, emme keskustavasemmistoa. Se ei tarkoita sitä, että olemme haalea kompromissi muista, tai että emme ole mitään mieltä mistään, tai että ydinsanomamme on yhteistyökyky (muilla tahtoa ja meillä yhteistyötä!). Aatteemme perusta on alkiolainen ihmisyysaate ja desentralistinen yhteiskunta. Mutta jos perinteistä vasemmisto-oikeisto-janaa halutaan käyttää, niin sillä janalla emme voi puolueena linjata olevamme osa oikeistoa.

* * *

Keskustan uudessa, vastikään puoluekokouksessa hyväksytyssä periaateohjelmassa ei puhuta mitään keskustaoikeistolaisuudesta. Siinä käytetään ilmaisuja ”maltilliset keskustavoimat” ja ”keskitien kulkijat.”

Vuoden 2018 periaateohjelmassa puolestaan muistutetaan, kuinka ”suomalaiset tarvitsevat vaihtoehdon oikeiston ja vasemmiston väliin.” Samassa ohjelmassa tiivistetään puolueen aatteen ydintä: ”Keskusta on omaleimainen, suomalaisista aatejuurista versonut kansanliike. Keskustalaisuus ei ole haalea keskiarvo äärilaidoista. Se on omintakeinen voima, johon on liitettävissä sellaisia vahvuuksia ja painotuksia, mitä muilla ei ole. Näitä ovat esimerkiksi ihmisen ja luonnon kestävä kumppanuus, vahva kansanvallan korostus, hajautetun yhteiskunnan voimavarojen tunnistaminen, henkiset ja inhimilliset arvot materialismia vastaan sekä ihmisen sisäisen kukoistuksen vahvistaminen sivistyksen määritelmänä.”

Aikaisemmistakaan puolueohjelmista en löydä ainakaan nopeasti selaamalla mitään mainintoja keskustaoikeistolaisuudesta.

Aatteen juuriin viitatessa on tuotu esille (esim. vuoden 1982 puolueohjelmassa) snellmanilaista suomalaisuusliikettä, maan talonpoikaisen kulttuurin arvo sekä kristinuskoa ja siitä kumpuavaa käsitystä ihmisarvosta. Vuonna 1968 Keskustapuolueen yleisohjelman alussa puolueen aatepolitiikasta linjattiin: ”Puolue perustaa toimintansa ihmiskeskeiseen keskusta-aatteeseen.”

Koko puolueen itseymmärrys on muutenkin rakentunut kolmanteen tiehen holhoavan sosialismin ja kylmän kapitalismin välissä. Esim. vuonna 1914 Maalaisliiton ohjelmassa lausuttiin: ”Samalla kuin suurkapitalismi ja teollisuussosialismi järjestelmällisesti vievät taloudellisen pohjan tällaisen yritteliäisyyden alta, synnyttävät ne uusia yhteiskunnallisia ristiriitoja, vieden myöskin yhteiskunnallisen pohjan näiltä tuottajaluokilta, yrittämättäkään valmistaa niille uutta yhteiskunnallista olemisen perustusta.”

Tietenkin Keskustaa voi pitää porvarillisena puolueena siinä mielessä, että se vaalii ns. porvarillisen demokratian ja alkuperäisen 1800-luvun porvarillisissa piireissä vaalitun liberalismin perinteitä. Vaikka vanhoja yhteiskuntaluokkia muisteltaessa meidän juuremme ovat tietenkin paljon enemmän talonpoikaistossa kuin porvaristossa.

Aikanaan käytettiin määritelmää ”ei-sosialistiset puolueet”, ja tätä voi toki käyttää Keskustasta. Emme ole sosialistinen puolue, ja katse on yksilössä ja yksilön vapauksissa ja yksilön hyvinvoinnissa, ei koneistossa ja omistussuhteissa. Toisaalta joku voi pitää tällaisia määritelmiä vanhanaikaisina, koska sosialisteiksi itsensä tunnustaviakin lienee nykyään aika vähän – uutta vihervasemmistoa, jota toki voi monella tavalla pitää jopa 1970-luvun vasemmistoradikaalien henkisenä perillisenä, kyllä esiintyy.

Toisaalta nykyaikana on yleistynyt poliittinen keskustelukulttuuri, jossa erilaisia jyrkimpiä äärimmäisyysleimoja heitellään helposti – eri mieltä olevia nimitellään kommunisteiksi tai fasisteiksi, vaikka todennäköisesti kummankin aatteen kannattajia, ainakin niiden alkuperäisissä muodoissaan, lienee maassamme sangen vähän. Tämä johtaa joskus myös mielenkiintoisiin henkisiin kuperkeikkoihin. Tulee mieleen vaikka yksi somekeskustelu, jossa joku kiihkeä laitaoikeistolainen väitti Hitleriä kommunistiksi, kun ketään pahaa ihmistä ei voinut sijoittaa muualle kuin poliittisen kentän äärivasemmistoon.

* * *

Joku voi kysyä, mitä merkitystä tällaisilla määritteillä on, ainakaan nykypäivänä. Tärkeintähän on käytännön politiikka. Mutta kuitenkin puoluepolitiikan täytyy perustua puolueen aatteeseen. Jos se ei ole kompassinamme, niin olemme lastu lainehilla.

Toki Maalaisliittoa on jo Alkion ja Kallion päivinä syytetty oikeiston taholta vasemmiston kanssa veljeileväksi puolueeksi. Tämän haluaisin myös niiden oikeistolaisten, kristillisten, isänmaallisten ihmisten, jotka kunnioittavat Kyösti Kallion elämäntyötä ja jakavat hänen talvisodan aikaisia hengellisiä puheitaan somessa – niin, juuri tätä hyvää, uskovaista miestä maamme oikeistopiireistä aikanaan parjattiin vasemmiston kanssa hallitukseen menemisestä. Jo Maalaisliiton syntyvaiheissa esiintyi pyrkimyksiä, että puolueesta olisi tehty jonkinlainen sisarpuolue tai alaosasto Suomettarelaisille (myöh. Kokoomus). Ja siitä asti onkin saanut kuulla siitä, kuinka Maalaisliitto myy maansa ja Kepu pettää aina.

Mutta miettikää, jos Maalaisliitto olisi 1917 eduskuntavaaleissa mennyt suureen vaaliliittoon oikeiston kanssa, tai jos se olisi identifioinut itsensä selvästi osaksi oikeistoa sotien jälkeen? Kuinka suuri osa etenkin maakuntien vähäosaisempaa väestöä olisi silloin voinut puolueeseen samastua, vai olisiko heille jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi SDP ja sotien jälkeen SKDL? Mihin kaikkeen se olisi voinut johtaa?

Kuitenkin vuonna 1918 maalaisliittolaiset seisoivat horjumatta demokraattisesti valitun eduskunnan ja hallituksen puolelle. Moni antoi henkensä taistelussa laillisen järjestyksen puolesta punakapinaa vastaan. Paras turva rauhan takaamiseksi on kivääri, Santeri Alkio kirjoitti tuolloin päiväkirjaansa. Ei ole mitään ”viherhipin” puhetta. Kun kyse on ollut länsimaisen vapauden ja demokratian turvaamisesta noina kohtalokkaina hetkinä, Maalaisliitto ja maan poliittinen oikeisto taistelivat rinta rinnan. Mutta Maalaisliitto ymmärsi myös kansalaissovun välttämättömyyden. Suomi ei voi olla vain vapaussodan voittajien Suomi. Vaikkei kapinaa voinut hyväksyä, siihen johtaneita tekijöitä saattoi silti ymmärtää. Pian torpparit saivat maansa eikä Suomesta tehty saksalaista monarkiaa – kuinka siinäkin Maalaisliittoa syytettiin oikeiston rintaman rikkomisesta! Samoin kuin siinä, että Ståhlberg valittiin presidentiksi SDP:n ja Maalaisliiton äänin.

Samalla historiallinen tosiasia on se, että hyvinvointiyhteiskunta rakennettiin ennen kaikkea punamultayhteistyöllä. A. K. Cajanderin hallituksen aikana Suomeen tuli ensimmäistä kertaa kansaneläkejärjestelmä, lapsilisät Mauno Pekkalan hallituksen aikana ja sairausvakuutuslaki Ahti Karjalaisen hallituksen aikana. Kaikki nämä olivat punamulta- tai kansanrintahallituksia. Entä Kekkosen ajan kehitysaluepolitiikka, peruskoulu-uudistus tai maakuntayliopistot? Ei niitä kyllä keskustaoikeistolaisessa johdossa tehty.

Tällä kaikella en tarkoita sitä, etteikö Suomessa olisi oikeistoa tarvittu. Päinvastoin – jo yhteiskunnan henkiselle ilmapiirille sotien jälkeisinä aikoina oli tärkeää, että meillä oli länsimaisia arvoja, yrittäjyyttä ja vapaata yhteiskuntajärjestelmää korostavia voimia. Ja olivat vastavoimana, kun taistolaisuus soluttautui yhteiskunnan eri sektoreille. Myös minun suvussani moni äänesti tuolloin Kokoomusta.

Ja toki Keskusta on mennyt joskus myös liiaksi vasemmalle. 1960-luvun lopulla tehtiin mm. suuri vaaliliitto Kekkosen valitsemiseksi, missä Keskusta ja vasemmistopuolueen olivat mukana. Se herätti paljon pahaa verta. Muistaakseni joku kauhisteli Kerttu Saalastille, että Kyösti Kallion tyttäret ovat Hertta Kuusisen kanssa samassa vaaliliitossa! Johannes Virolainenkin sortui joskus antamaan periksi opiskelijapolitiikassa vasemmistolaisten vaatimuksille esim. yliopistoihin ajetussa ”mies ja ääni” -mallissa (yliopiston hallintoa valittaessa jokainen työntekijä ja opiskelija olisi saanut yhden äänen, eli käytännössä opiskelijoille olisi tullut pääosa vallasta yliopistossa). Hanke lopulta kaatui kokoomuslaisten jarrutuskeskusteluun.

Mutta keskustaoikeistolaiseksi tämän puolueen ei pitäisi identifioitua. Ei se ole tehnyt sitä ennenkään eikä sen tulisi tehdä sitä vastaisuudessakaan.

* * *

Lopuksi vielä jokunen ajatus henkilökohtaisesta näkökulmastani.

Varmasti jonkun lukijan mielestä tämäkin kirjoitus on roskaa, joka osoittaa, että keskustalaiset ovat kommunisteja. Ajan hengen mukaistahan on saada tällaista palautetta, ja voin vakuuttaa, että sitä onkin tullut. Mutta millään edellä kirjoittamallani en tarkoita sanoa, että Keskustan paikka olisi minkäänlaisessa vasemmistoblokissa. Minusta on ollut kauheaa seurata esimerkiksi, miten vasemmistoliberaaliksi puolueeksi kunniakkaan historian omaava Ruotsin Centerpartiet on vähitellen painunut. Ja jos joku pitää vasemmistolaisena ihmistä, jolla on Margaret Thatcherin tai Winston Churchillin kuvat asuntonsa eteisaulassa, niin hänellä ei ole ehkä kaikki hyvin.

(Liikaa merkitystä ei toki huoneissa oleville kuville tule antaa. Muistui nyt tätä kirjoittaessa mieleeni, kuinka lukiolaisena keskustanuorena ollessani eräs paikallinen pitkäaikainen keskustavaikuttaja huusi minulle puhelimessa, että sinusta ei tule ikinä Väyrysen veroista, vaikka sinulla muka olisi Väyrysen kuva seinällä. Oikeaa keskustalaisuutta ei mittaa se, kenen kuvia on seinällä. Ja hän olikin oikeassa, ei minusta uutta Väyrystä tullutkaan. Mutta puolueessa olen kuitenkin pysynyt, tämä vanha puoluekaveri sen sijaan lopulta erosi itse puolueesta.)

Olen myös arvokonservatiivi. Tiedän, että meitä on Keskustassa nykyään vähemmän kuin ennen. Enkä ole aina kokenut, että siitä oltaisiin erityisen pahoillaan. Toki yhteiskunnassa on muutenkin tapahtunut rajuja arvomuutoksia viime vuosikymmeninä. Olen kannattanut myös maahanmuuttopolitiikan epäkohtien tarkastelua – jo silloin, kun Perussuomalaiset olivat pienpuolue – ja olisivat ehkä sellaiseksi jääneetkin, jos muut puolueet olisivat ottaneet asiat vakavasti. (Näinhän esimerkiksi Tanskassa on sitten käynyt.)

Mutta olemmepa konservatiiveja tai liberaaleja, tai sekä-että, tai mitä tyylisuuntaa nyt missäkin suhteessa, niin jos meillä keskustalaisina olisi kirkkaana aatteemme ydin, ja se näkyisi myös käytännön politiikkamme kärjessä, niin meidän ei tarvitsisi pohtia, että mennäänkö 10 % vai 12 %:n kannatuksella hallitukseen. Silloin me taistelisimme kärkipaikasta ja voisimme käytännössä valita, että otammeko hallitukseen kavereita vasemmalta vai oikealta.

Silloin meidän politiikkamme kärkeä olisi selkeä työ hajautetun yhteiskunnan puolesta, vallan siirtämiseksi keskushallinnosta, ministeriöistä Helsingistä maakuntiin, työ lähipalveluiden, lähidemokratian ja lähiyhteisöjen puolesta, taistelu materialismia ja kuluttamisen ylivaltaa vastaa henkisten, hengellisten ja yhteisöllisten arvojen puolesta, omavaraisuuden puolesta niin ruoassa kuin energiassa ja mahdollisuuksien mukaan muussakin tuotannossa – ja käsitys elämästä elinikäisenä oppimisena ja puolueesta kansanliikkeenä ja itsekasvatusjärjestönä. Ja että nämä ylevät tavoitteet eivät ole juhlapuheita, vaan että ne ovat ohjenuora silloin, kun pääsemme kehittämään yhteiskuntaa ja tekemään päätöksiä. Ja niillä teoilla myös kansalaisten luottamus puoluetta kohtaan vahvistuu (eikä jätevesiasetuksella tai taksiuudistuksella).

Ja sillä, että tuolla aiemmin mainitulla janalla me puolueena olemme keskellä.

”Sillä maamies on vielä luova uudestaan sen yhteiskunnan ja sen ihmisen, jotka kapitalismi ja sosialidemokratia yhdessä hävittävät. Maalaiselämä on uudistuva, tuleva kansojen yhteiskuntataloudellisen elämän terveyslähteeksi ja ihmisyyden nousemisen meheväksi, loputtomia rikkauksia ja uusia sivistysmahdollisuuksia luovaksi uuden yhteiskunnan kehdoksi.” – Santeri Alkio: Kapitalismin ja sosialismin välissä (1910)

Olen viettänyt kesääni pääosin Kemijärvellä tai Helsingissä. Koetan käyttää lomaviikkoni väitöskirjan tekemiseen ja sosiaalinen elämä on jäänyt vähäiseksi. 

Muutama viikko sitten ehdin käydä kuitenkin ystävän kanssa kulttuurimatkalla Tuusulanjärven rannalla, Juhani Ahon museossa hänen entisessä talossaan ja sitten itse Sibeliuksen jalanjäljillä Ainolassa. Ja toissapäivänä olin toisen ystävän kanssa Finlandia-talossa katsomassa arkkitehti Alvar Aallon ja hänen arkkitehtivaimojensa Aino ja Elissa Aallon elämäntyöstä kertovaa näyttelyä. 

Kun Armi Ratia perusti Marimekkoa, hän tiivisti liiketoimintansa perusajatuksen kuuluisassa laina-anomuksessaan: ”Marimekko on Männistön muorin Venlan ja Vuohenkalman Annan kinttupolun projisoitumista tämän muuttuvan maailman valtateille, kaduille, koteihin ja koko elinympäristöön.”

En tiedä, mitä Armi tarkalleen ottaen sillä tarkoitti, mutta olen ymmärtänyt sen käsittävän suomalaisen kulttuurin, elämänmenon, luonnon ja historian ottamista luovan työn lähteeksi. Tämähän näkyy myös Aallon arkkitehtuurissa samoin kuin vaikka Sibeliuksen musiikissa.

On ehkä helpompi hahmottaa, miten kirjailija kirjoittaa kirjan tai taidemaalari maalaa taulun suomalaisista aineksista. Mutta suomalaisuudesta nousevia elementtejä voi tuoda omaleimaisesti myös arkkitehtuurin ja taideteollisuuden alalle - ja tulla sillä maailmankuuluksi.

Pieni kansakuntamme on synnyttänyt monia neroja. Saamme olla siitä ylpeitä.

* * *

Joskus minulta kysytään, että miten ehdit tai jaksat jne. - Todellisuudessa tähän ikään mennessä perheettömänä ihmisenä olisi pitänyt ehtiä paljon enemmän. Usein soivatkin päässäni tämän päivän päivänsankarin, Tove Janssonin, Syyslaulun sanat: "Nyt muistan miten paljon mä tehdä tahdoinkaan, miten vähän siitä aikaan mä sainkaan." 

Myönnän toki, että jotakin olen toki tullut värkkäilleeksi. Kirjallisista töistäni parhaimpina pidän muotikauppias Lyyli Perungan elämäkertaa, jota oli myös todella hauskaa kirjoittaa. (Olkoonkin, että eräs kotiseutuaktiivi huusi kerran puhelimessa ao. kirjasta, että ei niitä kukaan halua edes ostaa.) Sain sitten olla mukana tekemässä myös muutamaa näytelmää, jotka perustuivat Lyylin elämään. Ja onhan tässä parisenkymmentä muutakin kirjaa tullut tehtyä. Aiheet ovat toki paikallisia eikä niillä ole isommin menestystä Kemijärven ulkopuolella. Ainoa kirjani, joka on oikeasti myynyt hyvin, on rovasti Heikki Rosman elämäkerta, siihen tosin luultavasti oli syynä se, että kirja kertoi niin laajasti arvostetusta henkilöstä.

Mutta piti kirjoittaa ehtimisestä. Yksi asia, mikä on antanut minulle paljon lisätunteja kalenteriin on se, että käytän aika vähän omaa autoa, mutta paljon joukkoliikennettä. Toki Lapin kairoilla se ei ole aina mahdollista, mutta silloin kun on. Jos ei aja itse, voi keskittyä tekemään muuta. Monet kirjat, ja myös puheet tai muut kirjalliset työt mitä olen tehnyt - mukaan lukien myös monet poliittisena avustajana tekemäni kirjalliset työt - olen huomattavalta osin kirjoittanut lentokenttien ja rautatieasemien odotussaleissa, lentokoneissa, junissa, busseissa jne.

Joskus jos joku tuttu sattuu samaan bussiin, niin tietenkin on kohteliasta ja joskus hauskakin jutella, mutta usein olen aikatauluttanut päiväni niin, että käytän bussimatkan jonkun työn tekemiseen. Kun sellaisena päivänä joku tulee viereen istumaan ja sanoo, että onpa mukava jutella niin menee matka nopeammin, niin siitä ei aina ilahdu.

Meneillään olevaa väitöskirjatyötä jo viime kesänä ja myös tänä kesänä lomani aikana olen saanut vietyä eteenpäin niin, että minulla on muistiinpanovihko mukana aina bussimatkoilla. Tai kun menin aamulla kirkkoon bussilla ja sieltä palatessa Malmin hautausmaan kautta, luin bussimatkat tenttikirjaa. Tällaisista pienistä joutoajoista voi tulla yllättävän paljon lisäresurssia, kun ne vain käyttää tarkoin hyödykseen.

* * *

Kävin aamulla messussa Tuomiokirkossa. Messun päätteeksi soitettiin, kuten usein on tapana, lyhyt loppusoitto. Oikein komeasti urut pauhasivatkin. Loppusoitto kuunnellaan yleensä loppuun asti, sen jälkeen voi pappi käydä vielä kertomassa jotain tulevista tapahtumista tai kutsumassa kirkkokahveille tms. - Nyt kuitenkin muutama henkilö nousi ylös heti loppusoiton alkaessa ja käveli ulos kirkosta. Ehkä heillä oli kiire tai ehkä he olettivat, että soiton alkaminen merkitsee, että nyt voi poistua. Tämä ei tietenkään ole mikään suuri käytösrike.

Mutta tämän jälkeen huomasin, että yksi jos toinen alkoi pyöritellä päätään ja katsella, pitääkö lähteä pois ja lähtevätkö muutkin? Vähitellen ihmiset eri penkkiriveistä alkoivat nousta näiden ensin lähteneiden perään. Yksi vanha pappa yritti jäädä istumaan, mutta hänen vaimonsa alkoi kiskoa häntä sen näköisenä, että kyllä täältä muutkin lähtevät, lähdetään mekin. Loppusoiton päättyessä - minkä jälkeen papilla oli vielä jotain sanottavaa - arviolta ehkä puolet kirkkoväestä, jos sitäkään, istui enää penkeissä.

En tarkoita tällä nyt moittia niitä, jotka lähtivät ennen kuin koko ohjelma loppui. Mutta jotain tämä kertoo ehkä meistä ihmisistä. Ei ole ihme, että Vapahtaja vertaa meitä usein lampaisiin. Kun muutama lähtee päkättämään johonkin suuntaan - oli se väärä tai oikea - niin lauma seuraa helposti perässä. Sosiaalinen paine vaikuttaa ihmisiin niin monella eri tavalla. On usein helpompaa mennä joukon mukana. Varsinkin, jos se tie on lavea ja vielä tämän maailman menoon.

Luullakseni minua hieman tympäisi se, että ihmiset alkoivat lampsia ulos kirkosta kesken soiton. Ja mielessäni keskityin heidän paheksumiseensa niin, etten huomannut hirttä omassa silmässäni, tai ainakaan kirkon penkille laskemaani kännykkääni, jonka poissaolon huomasin vasta yliopiston kohdalla, kun aloin ottaa kuvaa kovassa tuulessa liehuvasta Suomen lipusta. Juoksin takaisin kirkkoon ja onneksi puhelin oli edelleen siellä penkillä. Olisi ollut toki syytä huolehtia enemmän omista asioistaan kuin kiinnittää huomio toisiin.