Hyvä seuraväki!

Tänään olemme kokoontuneet viettämään kirkon tai oikeammin kirkkorakennuksen 75-vuotista juhlaa. Kirkkohan on syntynyt jo parituhatta vuotta sitten, Kristuksen kirkko, joka ei ole sidottu yhteen seurakuntaan tai kirkkokuntaan, vaan joka koostuu kaikista Jeesuksen seuraajista, jotka ovat veren kautta pelastetut.

Mutta kun kristityt ovat kokoontuneet, niin kirkkojen kasvaessa ja järjestäytyessä näitä kokoontumisia on pidetty vähitellen muuallakin kuin yksityiskodeissa – ja niin tänne Kemijärvellekin luterilaisen kirkon vaikutuksesta ensimmäinen jumalanpalveluskäyttöön pyhitetty erillinen rakennus rakennettiin vuonna 1648. Tuota on kutsuttu Kemijärven ensimmäiseksi kirkoksi, vaikka ulkoisten ominaisuuksien perusteella sitä voisi kai kutsua lähinnä saarnatuvaksi.

Hengellisiä kokoontumisia täällä on ollut aikaisemminkin – ainakin perimätiedon mukaan Paavali Halosen, Kemijärven ensimmäisen kanta-asukkaan, pirtissä kävi jo 1640-luvun alussa Turun tuomiokapitulin lähettämä pappi, joka oli täällä tarkastusmatkalla. Vielä 1800-luvulla Kemijärvellä on esitelty luonnonkiveä, jota oli väitetty käytetyn jonkinlaisena alttarina ulkona pidetyssä jumalanpalveluksessa ennen kuin kirkkorakennus pystytettiin.

Tämä nykyinen kirkkorakennus, jonka vihkimisen vuosijuhlaa tänään vietämme, on tunnetusti järjestyksessä neljäs kirkko suunnilleen tällä samalla paikalla, Kuumaniemen rannalla. Kaksi ensimmäistä purettiin niiden käytyä liian pieneksi – jälkimmäisen purkaminen on nykykatsannossa kyllä häpeällinen teko, vaikka sen ajan seurakunnan päättäjät tuskin niin ajattelivat, kun möivät käytöstä pois jääneen ja rapistuneen vanhan kirkon polttopuiksi. Se oli suunnilleen samanlainen kuin Sodankylän vanha kirkko, joka siellä on yhä pystyssä. Tosin ei voi tietää, olisiko se säästynyt Lapin sodassa, kuten kellotapuli, vai olisiko se palanut uudemman kirkon mukana.

Tuo kolmas kirkko, itsensä Engelin suunnittelema ristikirkko, jota ennen sotia ehdittiin vielä sisustukseltaan kovasti uudistaa, on säilynyt joissakin valokuvissa. Se on ollut hyvin kaunis, aikakaudelleen tyypillinen kirkkorakennus. Keskuudessamme on vielä jonkin verran seurakuntalaisia, jotka ehtivät käydä tuossa kirkossa. Mutta kuten tunnettua se kirkko tuhoutui saksalaisten polttamana Lapin sodan aikana.

Tämän nykyisen kirkon vihkimisjuhlaa vietettiin juhannuspäivänä 24.6.1951, jolloin piispa Väinö Malmivaara suoritti vihkimisen. Kirkossa oli tosin pidetty toimituksia jo edellisen joulukuun adventin palveluksista alkaen.

Ajattelin luoda muutaman silmäyksen tähän nykyisen kirkkorakennuksemme syntyvaiheisiin. Tämä meille tuttu ja rakas pyhättö ei ole Kemijärven seurakunnallisessa historiassa vielä kovinkaan vanha, vaikka useimmat meistä eivät muuta kirkkoa täältä muistakaan.

Kirkon rakentamisprosessi ei ollut kaikilta osin ongelmaton seurakunnan hallinnon osalta ja se sisälsi monenlaisia jännitteitä ja kärhämiä – mutta eiväthän opetuslapsetkaan aina olleet kaikesta samaa mieltä. Täytyy ymmärtää myös ne erittäin vaikeat olosuhteet, joissa hävityn sodan ja Lapin polttamisen jälkeen maa yritti konkoilla jaloilleen.

Kemijärven seurakuntaan oman lisämausteensa toi se, että sodan aikana maanpetoksesta vankilassa istunut kirkkoherra Lauri Lanjala palasi pitäjään muuttuneiden poliittisten olosuhteiden myötä voimiensa tunnossa. Lanjala kun oli sodan aikana saarnassaan julistanut, että Neuvostoliitto tulee sodan voittamaan ja Saksa ”maan tomua syömään” – eikä sitä seurakunnan porvarilliset isännät pitäneet, vaikka jälkeenpäin onkin myönnettävä, että Lanjalan profetia osui tässä oikeaan.

Tämä vanha pirttirakennus, jossa nyt olemme ja joka säästyi tuholta, toimi käsittääkseni sodan jälkeen väliaikaisesti myös kirkkoherran asuinpaikkana, kun se uudempi, suuri, kaunis lasiverantainen pappilarakennus tuhoutui kirkon mukana.

Luottamushenkilöiden ja kirkkoherran välinen epäluulo näkyi kirkon rakentamisprosessin aikanakin, kuten pöytäkirjoista käy ilmi. Lanjala yritti laittaa kirkon rakentamisen heti sodan jälkeen käyntiin, mutta kirkkovaltuusto ei pitänyt asiaa kiireellisenä. Kemijärvellä osa luottamushenkilöistä tuntui aluksi odottavan, että valtio tulee korvaamaan kirkon jälleenrakentamisen eikä hanketta haluttu aloittaa seurakunnan varoilla. Sitä paitsi lestadiolaisten uusheränneiden rukoushuone, joka sijaitsi suunnilleen tuossa Kemijärven nykyisen tunnuseläimen, sarvikuonopatsaan paikalla, toimi jumalanpalvelusten pitämisen paikkana.

Ehkä jotain huvitti sekin, että kirkkoherra Lanjala joutui nyt hoitamaan virkatehtäviään karsastamiensa lestadiolaisten tiloissa.

Ilmeisesti vähitellen kävi kuitenkin selväksi, että valtio ei tule tukemaan kirkon uudelleen rakentamista. Syksyllä 1946 Bertel Liljequistiä pyydettiin arkkitehdiksi; hänellähän oli kirkon suunnitteluhankkeet menossa myös Rovaniemellä ja Kuusamossa. Liljequist oli alkujaan vaasalainen merikapteenin poika, joka oli opiskellut eri puolilla Eurooppaa ja jolla oli kirkollisista rakennuksista jo pidemmältä ajalta kokemusta, hän mm. suunnitteli Helsingin krematorion 1920-luvulla. Hänet on toki tunnettu myös työstään teollisuusarkkitehtuurin parissa.

Tammikuussa 1947 kirkkovaltuusto valitsi rakennuslautakunnan hoitamaan käytännön toimia uuden kirkon ja pappilan rakentamiseksi – laatimaan rakennussuunnitelman ja kustannusarvion sekä selvittämään mahdollisuudet lainan saamiseksi ja rakennusaineiden tarpeen. Elettiinhän yhä säännöstelyn aikaa ja lähes kaikesta oli maassa pulaa.

Rakennuslautakuntaan valittiin puheenjohtajaksi pankinjohtaja Yrjö Suomela sekä jäseniksi nimismies Kauko Liisanantti, rakennusmestarit Helmer Kanerva ja Lauri Piispanen, paikalliset pitkäaikaiset luottamushenkilöt Kaarle E. Kaisamatti ja Hannes P. Lahtela sekä seurakunnan tuolloinen taloudenhoitaja Aarne Lamminparras.

Rakentamisprosessin etenemisestä voi lukea tarkemmin vaikka Kemijärven seurakunnan historiikista tai tuon ajan vuosikertomuksista. Erinäisten vaiheiden jälkeen päästiin kuitenkin siihen, että peruskivi muurattiin 24.7.1949. Rakennusliike Veli Arvonen Oy Turusta hoiti rakennusurakan.

Seurakunta ryhtyi hankkeeseen tavalla, joka nykypäivän silmin voisi tuntua epäilyttävältä – tai ehkä he menivät kuin Israelin lapset erämaassa luottaen, että mannaa sataa huomennakin. Rakennus kun tuli lopulta maksamaan lähes 50 miljoonaa markkaa, mutta rakentamisvaiheen alussa seurakunnalla oli koossa vasta 20 miljoonaa, sekin lähinnä lainarahaa. Lopulta noin puolet kustannuksista voitiin kattaa lahjoitusvaroin.

Erityisesti tässä yhteydessä on tuotava esiin amerikansuomalaisten myötätunto poltettua Lappia ja Kemijärven seurakuntaa kohtaan. Myöhemmin on joskus sanottu, että amerikkalaiset rahoittivat tämän kirkon, mikä ei ole aivan totta, sillä kyllä seurakunnan oma laina ja kirkon keskusrahaston avustus muodostivat merkittävän osan budjetin tulopuolesta, mutta silti saamme olla kyllä suuresti kiitollisia niille amerikansuomalaisille – yksityisille henkilöille ja Amerikan luterilaisille kirkoille, jotka tukivat yhteensä miljoonilla markoilla uuden kirkon rakentamista. Tunnettu on myös hanke, kun amerikansuomalaiset keräsivät suuren määrän kahvipaketteja ja lähettivät ne laivalla kahvipulasta kärsivään kotimaahansa myytäväksi. Tästä saatu tuotto käytettiin myös kirkon rakentamisen hyväksi.

Vaikka olen kaukainen sukulainen ja ehkä jonkun mielestä jäävi, niin rohkenen silti mainita myös kemijärveläissyntyisen konsuli Alex Kyyhkysen osuuden. Minnesotan amerikansuomalaisten parissa tunnettuna hahmona hän teki suuren työn varojen hankkimisessa, ja matkusti myös Suomeen osallistumaan tähän juhlatilaisuuteen.

Siitä on valokuvakin olemassa, kun kirkon avajaisjuhlan yhteydessä hän käy sukulaistensa kanssa laskemassa seppeleen vanhempiensa haudalle tuohon vanhaan kirkkomaahan. Kuvassa näkyy pikkupoikana myös myöhempi pitkäaikainen seurakunnan luottamushenkilö Timo Kyyhkynen, joka muisteli minulle hautausmaalla olleen paljon sääskiä, ja siinä kuvassakin hän raapii päätään tai hätistelee sääskiä pois päälaeltaan.

Mutta vielä jokunen huomio kirkon sisustuksesta. Varmasti moni meistä on vienyt muualta tulleita vieraita Kemijärven kirkkoon, ja saanut kuulla heidän ihastelevan

Kieltämättä meillä on luterilaiseksi kirkoksi melko paljon koristemaalauksia kirkon seinissä ja alttarikuorissa – mutta ei suinkaan vain estetiikan vuoksi, vaan kaikkiin liittyy vahvaa kristillistä symboliikkaa alkukirkon kalatunnuksesta evankelistoihin ja Pyhän Hengen vuodatukseen.

En tiedä, antoiko seurakunta kuinka tarkkoja toiveita tai ohjeita näistä kuvista, vai ovatko ne arkkitehdin suunnittelemia. Joka tapauksessa sisustusarkkitehti Antti Salmenlinna on nämä maalaukset tehnyt, ja hän suunnitteli myös saarnatuolin, valaisimet, penkit ja kastemaljan. Salmenlinna suunnitteli myös Rovaniemen kirkon sisustuksen – mikä korostaa jälleen Kemijärven ja Rovaniemen kirkkorakennusten yhteyttä ja jonkinlaista samankaltaisuutta – mutta Salmenlinnan kenties tunnetuin teos on Suomen poliisin tunnus, eli se paksu miekka, jolla on leijonanpää.

Tähän Kemijärven kirkon alttaritauluun liittyy myös oma historiansa. Hämärästi muistan lapsuudestani kuulleeni puheita, joissa kerrottiin alttaritauluun kohdistuneesta arvostelusta, ja esitettiin erinäisiä väitteitä esim. siitä, kuka olisi ollut Jeesusta esittävän hahmon mallina taulua maalattaessa. Tauluhan kuvastaa joka tapauksessa koko kristillisyyden perustana olevaa historiallista tapahtumaa, Golgatan ristiä ja syntiemme sovitusta ensimmäisenä pitkänäperjantaina. Teologisessa mielessä väkevämpää aihetta ei voisi valita. Muistan kuulleeni, että jossakin seurakunnassa oli aikoinaan pahastuttu, kun alttaritaulu esitti Pietarin veteen vajoamista, mitä ei pidetty riittävän merkittävänä Raamatun tapahtumana. Meillä ei siis tästä ollut ongelmaa.

Nyttemmin kun olen tutustunut näihin vaiheisiin, niin ymmärrän sen kiistelyn, mikä alttaritauluun liittyi. Vaikka tapahtumat ovat nykyään toki jo niin kaukana historiassa, että voimme hyvällä mielin tunnustaa nykyisen alttaritaulunkin tulleen osaksi hengellistä perimäämme.

Alun perin oli nimittäin ajateltu, että vanhan, poltetun kirkon alttaritaulu, jonka kankaan Heikki Rosma ehti irrottaa kehyksistä ja ottaa mukaan evakkomatkalle, olisi tehty myös uuden kirkon alttaritauluksi. Tämä olisi yhdistänyt uuden kirkon tuohon entiseen, monille ihmisille rakkaaksi käyneeseen puukirkkoon ja sen muistoihin.

Taulunhan oli Kemijärven seurakunnalle lahjoittanut vuonna 1833 vanha nimismies Abram Planting, kun tuo Engelin suunnittelema ristikirkko oli valmistunut. Vaikka kyseinen taulu ei ole taiteellisessa mielessä kenties kaikkein ansiokkaimpia, liittyi se kemijärveläisten mielessä pitäjän vanhaa historiaan.

Kuitenkin Kemijärven kotiseutuyhdistys Kotikiekerö, jossa oli tuolloisen paikkakunnan merkkihenkilöitä ja kulttuurivaikuttajia, halusi uuteen kirkkoon uuden alttaritaulun. Yhdistys järjesti taiteilijakilpailun, jossa kemijärveläislähtöisiltä taiteilijoilta, Aale Hakavalta, Antti Hamaralta ja Uuno Särkelältä pyydettiin ehdotukset. Hakava voitti kisan ja hän myös maalasi taulun, nimeltään ”Jeesus ristillä”.

Kirkkovaltuusto päätti hyväksyä esityksen, vanha alttaritaulu päätyi sakastiin ja uusi asetettiin kirkon alttarille ja kirkon avajaisjuhlat pidettiin. Näiden tapahtumien jälkeen taiteilija lähetti 400.000 markan laskun seurakunnalle. Kotiseutuyhdistys ei nimittäin ollut maksanut laskua. En osaa sanoa, oliko heillä tarkoituskin, että seurakunta sen maksaa, mutta seurakunnalla ilmeisesti ei tällaista käsitystä ollut, vaan se luuli taulun olevan kotiseutuyhdistyksen lahjoitus. Menettely ymmärrettävästi aiheutti mielipahaa ja kirkkovaltuusto suunnitteli jopa taulun palauttamista, koska se ei ollut sitoutunutkaan sitä maksamaan. Lopulta – ilmeisesti Aarno Kaakkurivaaran esityksestä – päätettiin, että parempi taulu on maksaa kuin saada huonoa julkisuutta seurakunnalle.

Hyvät ystävät! Kolme neljännesvuosisataa Kemijärven nykyinen kirkkorakennus on palvellut tätä seurakuntaa. Siellä on kastettu, konfirmoitu, vihitty ja siunattu haudan lepoon – ja ennen kaikkea opetettu Raamattua, julistettu lakia ja evankeliumia, ja laulettu virsiä. Kirkosta on tullut toki osa myös kaupunkikuvaa, Kemijärvi-valssissakin lauletaan, että ”vettä purteni piirtää, kirkontorni jo siintää, saavun satamaan rauhaisahan”.

Ensimmäinen kirkkorakennus pystytettiin tälle paikalle aikana, jolloin pakanuus oli vielä vallalla Lapin sydänmailla, ja täällä eli – Paulaharjun teoksen sanoin – ristimätöntä kansaa. Nyt liki neljäsataa vuotta myöhemmin uuspakanuus ja kristinuskon vastaiset voimat ovat tässä maassa taas voimissaan, ja tilastot kertovat, että yhä suurempi osa suomalaisista on jälleen tuota ”ristimätöntä” kansaa.

Saamme olla kiitollisia, että vielä kuitenkin kirkonkellot saavat soida, vielä saa saarnata, opettaa ja julistaa. Vielä saa kertoa, että Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä.

Luen loppuun viimeisen kappaleen siitä saarnasta, jonka kirkkoherra Lauri Lanjala piti Kemijärven kirkon vihkiäisjuhlassa 75 vuotta sitten.

Samalla voimme muistaa sitä, että kun Lanjalasta puhutaan usein vähättelevään sävyyn ja muistellaan hänen poliittista toimintaansa, niin hän oli joka tapauksessa myös väkevä sananjulistaja, joka piti vahvasti esillä Golgatan sovitustyötä.

”On varma, että Mairuksen linnassakin kuultiin tätä ystävää kristillisyyttä. Ei siitä tehdä numeroa. Mutta varmaa on, ettei Herran jättänyt häntä yksin silloin kun jätettiin – ihmeeksi maalle ja taivaalle – yhden porton oikkujen uhriksi. Kyllä hän, Johannes Sakariaanpoika, sai tuntea ja kokea, ettei Herra hylkää palvelijaansa. Herra pelastaa meidät ja auttaa meidät taivaalliseen valtakuntaansa. Uskovalla ei koskaan ole hätää. Yksi Inkerin vaimo kertoi minulle, että kun hän oli kotimaassaan, oli siellä sotilashautaus. Leskivaimolta kaatui viimeinen kuudes poikansa ja hän oli sotilaspoikaansa hautaamassa. Sotilashautaus oli juhlallinen, mutta ei se äitiä lohduttanut. Kun kaikki oli loppunut, meni äiti haudalle, polvistui sen viereen ja kertoi: Venäjän äärettömät rikkaudet eivät voi maksaa minun poikani veren hintaa mutta se on lunastettu Jumalan Pojan verellä, siihen hän on turvautunut ja hän on autuas eikä mikään mahti voi häntä kadottaa. Ruoho kuivuu, kukkanen lakastuu, taivaat ja maa hukkuvat, mutta ijankaikkisesti pysyy tämä kiitoksen ja ylistyksen aihe, pelastus Kristuksessa Jeesuksessa.

Kiitos ja ylistys, Karitsa on tapettu ja on verellänsä meidät Jumalalle ostanut. Se on sittenkin korkein ilomme ja riemumme lähde, se on kiitoksemme ja ylistyksemme pyhin aihe. Niin se oli Sakariaan pappilassa, Juhannuksena 1951 vuotta takaperin ja niin se on tänä armon vuonna Kemijärven uudessa kirkossa, niin se olkoon ikuisiin aikoihin asti. Kiitetty olkoon Herra Israelin Jumala, sillä Hän on katsonut kansansa puoleen ja valmistanut sille lunastuksen. Amen. Herramme Jeesuksen nimessä Amen.”

Kävin viime viikolla Malmin hautausmaalla Helsingissä istuttamassa perennoja kauan sitten kuolleen sukulaislapsen haudalle. Hänen lähiomaisensa asuvat ulkomailla, mutta ovat halunneet säilyttää hautasijan maksamalla hautasijaoikeuden aina kerrallaan 25 vuodeksi eteenpäin.

Monissa seurakunnissa – etenkin suurissa seurakunnissa – käytäntöhän on se, että jos omaiset eivät maksa uutta maksua, kun aika tulee, niin kivi lähtee armotta murskaamoon ja uusia vainajia aletaan haudata tilalle. Meillä Kemijärvellä hautakiviin ei ole yleensä koskettu eikä maksuja peritty. Toivon, että voimme pitää tästä kiinni jatkossakin. Maatahan meillä riittää, ja en voi sille mitään, että minusta tuntuu kovin barbaariselta hävittää ihmisten hautasijoja. Vanhat hautakivet kertovat myös paikkakunnan historiaa ja muistuttavat eletyistä ihmiskohtaloista.

Toisaalta siihenkin pitää varautua, että jos ihmiset eroavat jatkossakin kirkosta kaventaen seurakuntien tulopohjaa, ja toisaalta valtio vetäytyy vastuustaan korvata kirkolle hautausmaiden ylläpitämisestä aiheutuvia kuluja, niin kipeitä päätöksiä voi olla meilläkin joskus edessä. Tai jos kirkon hallintouudistuksissa joskus taloudellinen päätöksenteko siirretään väkisin isompiin yhteisöihin – joissa paikalliset ratkaisut ja itse inhimillisyyskin helposti katoaa johtosääntöjen taakse.

Miksi otan tämän asian hartauspuheessa esille? Onhan sanottu niinkin, että kun ihmisen pelastus ratkeaa kuolinhetkellä, niin hautaaminen ja hautapaikka ovat merkityksettömiä asioista.

Luulen, että suurin osa kristityistä kuitenkin ajattelee, että vaikka vainajien kohtalo on Jumalan käsissä, niin jälkeen jääville hautasijoilla on merkitystä. Paitsi että läheisten haudoilla käyminen on monelle tärkeä osa yksityistä surutyötä ja tapa muistaa vainajia, niin yleensäkin hautausmaat voivat herkistää ihmisiä iäisyysasioiden äärelle. Jotkut vanhat ovat käyttäneet hautausmaista nimeä ”Jumalan puisto”. Ja ennen oli tärkeää, että vainajan jäänteet laskettiin ”siunattuun maahan”, kuten sanonta kuuluu.

Sitä paitsi jo Raamatussa on monessa kohtaa kerrottu ihmisten hautaamisesta. Abrahamkin osti hautapaikan, ei vain vaimolleen vaan koko suvulleen. Vaikka ruumis on lähdettyämme vain tyhjä kuori, ei sen hautaaminen ole merkityksetön asia.

Nykyään yleistyvän tuhkaamisen ja uusien säädösten myötä lisääntyy myös käytäntö, että vainajille ei tule erillistä hautapaikkaa tai edes muistokiveä. Vieläpä jotkut sanovat, että en halua lasteni joutuvan hoitamaan hautaa, ikään kuin se olisi suurikin uhraus. Itse kyllä se on ajattelen, että se on lasten – ja omalla kohdallani myös kummitytön – velvollisuus.

Jokaisella on toki oikeus määrätä mihin arkku lasketaan tai tuhkat heitetään, ja ymmärrän sen sinällään kauniin ajatukset, että tuhkat päätyvät jonkun itselle rakkaan paikan yhteyteen, metsään kesämökin taakse tai tunturipuron virtaan. Mutta toisaalta tämän yleistyessä menetetään se kulttuuri, että ihminen voi tulla hiljentymään sukulaisten ja esivanhempiensa haudalle, ja osana omaa identiteettiään kunnioittaa juuriaan hoitamalla suvun hautapaikkoja.

Olen osaltani koettanut kannustaa ihmisiä muodostamaan sukuhautoja niin että aiemmin kuolleiden omaisten hautoihin haudattaisiin mahdollisuuksien mukaan uusia suvun jäseniä. Tällöin myös edellisten polvien muisto säilyy eivätkä aikaisemmat haudat unohdu niin helposti myöhemmiltä sukupolvilta, vaan tulevat hoidetuksi. Ei aina tarvitse ostaa uutta hautapaikkaa, jos esivanhempien haudoissa on tilaa.

Tuohon Kemijärven vanhaan hautausmaahan on haudattu toki ihmisiä jo 1600-luvun puolivälistä lähtien, ja vanhimmat säilyneet hautamuistomerkit ovat 1800-luvun lopulta. Suuri joukko monien meidän esivanhempia lepää sielläkin tuntemattomissa haudoissa. Tärkeintä on tietysti se, että Jumala tuntee heidän jokaisen nimensä.

Silti voimme kristittyinä kuitenkin iloita, että vuosisatojen ajan tässäkin maassa hautapaikkoja on merkitty joko puisilla tai metallisilla risteillä, tai hautakivillä, joihin on kuvattu ristin tunnus. Ristillä on kuolema voitettu. Ristin voitto on totta tänäänkin. Monet niistä hautaristeistä ovat aikojen kuluessa maatuneet pois, mutta Golgatan risti kestää.

Viikonloppuna Oulussa pidetään Uusheräyksen seurat. Tapahtumat ovat Karjasillan kirkossa perjantaista sunnuntaihin - messuja, seuroja, musiikkia, puheita jne., tulkaa ainakin käymään jossakin osuudessa, jos olette Oulussa tai lähistölle! Tapahtuma on kaikille avoin!

Minulta on kysytty, että mikä Uusheräys? - Seuraavan kirjoitan yksityishenkilönä, en minkäänlaisena herätysliikkeen virallisena edustajana. En ole koskaan ollut missään Uusheräyksen organisaation luottamus- tai johtotehtävissä, ainoastaan 10 euron jäsenmaksun maksavana rivijäsenenä. (Rovaniemellä pidettyjen kesäseurojen päätoimikunnan puheenjohtajana olin tosin yhtenä vuonna.)

Uusheräys on kotiseutuni Kemijärven vanha herätysliike, joka muodostui meillä lestadiolaisuuden valtavirraksi silloin, kun useimmissa naapurikunnissa pääosa väestä omaksui vanhoillislestadiolaisuuden. Sen juuret ovat siis Tornionjokilaaksossa vaikuttaneen rovasti Lars Leevi Laestadiuksen (1800-61) toiminnassa, jolloin juopottelu ja käräjäriidat vaihtuivat Lapissa rauhaan ja vapauteen, kun elävä usko tuli omakohtaisesti todeksi ja synnit uskottiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Uusheräyksen alkuaikoina korostui juuri Laestadiuksen alkuperäisten saarnojen lukeminen. Sellaisen saarnakirjan minäkin löysin lapsena mummolan aitan vintiltä. Liikkeen johtohahmoja oli alkuaikana erityisesti Kittilässä ja vastustajat nimittelivätkin uusheräystä "Kittilän mustaksi opiksi".

Oma kotitaustani on ns. yleiskirkollinen, mutta sukujuurissani on uusheräyksen vaikutusta. Mm. isoukkini ukki Matti Gehör oli paikallinen saarnamies ja isoukkini setä K. E. Kaisamatti oli käsittääkseni jonkinlainen liikkeen johtohahmo 1900-luvun alkupuoliskolla. Isomummini isä Frans Eemil Kostamovaara kuului myös liikkeen paikallisiin vaikuttajiin. - Ajattelin pitkään, että pelkkä kirkon jäsenyys riittää minulle, mutta kirkon maallistumisen ja liberaaliteologian voimistumisen myötä ajattelin, että kuulun kyllä kirkkoon jatkossakin, koska haluan vaikuttaa sisältäpäin, mutta tuntuu paremmalta kuulua myös johonkin muuhun ja suvun juurille palaaminen oli luontevaa. Kysyin Uusheräyksen toiminnanjohtaja Eeva Poukeelta, että kelpaanko, ja kelpasin.

En ala väitellä tässä yhteydessä siitä, mikä lestadiolaisuus on oikeampaa kuin toinen. Historiallinen kehitys on johtanut liikkeen hajaantumiseen. Joka on löytänyt hengellisen kodin jostakin muusta suuntauksesta, niin kunnioitan sitä. Jeesus on sama ja se riittää. Tiedän, että kaikki eivät ehkä pidä minua oikeana uskovaisena, mutta koetan ajatella asian niin, että minä voin pitää silti heitä sellaisina. Lopultahan vain Jumala tietää meidän sielumme todellisen tilan, ja Hänellä on myös porttien portilla se viimeinen tuomiovalta.

Uusheräyksessä on perinteisesti ollut kaksi teologista korostusta, jotka ovat minulle läheisiä. Ensinnäkin käsitys Jumalan sanasta kaksiteräisenä miekkana: laki ja evankeliumi. Lain kolmas käyttö, eli lakia on saarnattava myös uskoville. Vaikka ihminen olisi kuinka uskossa, niin hänellä on silti taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan. Vaikka emme ole lain alla, vaan armon alla, emmekä pelastu teoista, niin laki on silti olemassa ja meillä on  esikuva, jota kohti haluamme pyrkiä.

En ole teologi enkä osaa tuota paremmin kirjoittaa, mutta nämä painotukset olen kokenut tärkeiksi.

Toiseksi - vaikka uusheräys on tehnyt selvän eron "tämän maailman menoon", niin se on alusta saakka ollut ekumeeninen liike. Seurakuntaoppi ei ole rajoittunut vain omaan porukkaan, vaan Laestadiuksen käsityksen mukaisesti uskovia on voitu nähdä muissakin kuin juuri omassa liikkeessä. Taivaassakaan ei avaimenreiästä katsota. Tämä korostui erityisesti lähetystyön kautta. Uusheräys on tukenut lähetystyötä alusta saakka eikä kristinuskoa ei-kristityille julistettaessa ole ollut mielekästä keskittyä erimielisyyksistä vänkäämiseen toisten kristittyjen kanssa.

Toki tiedän, että jokaisessa liikkeessä on ollut omat erheensä. Kaikki ihmisten tekemä on hiekalle rakennettua. Aikanaan Uusheräystä syytettiin liiasta lakihenkisyydestä ja että saarnat olivat tulikivenkatkuisia. Kotiseudullani uusheränneet tekivät 1950-luvulla parhaansa, ettei Heikki Rosmaa olisi valittu kirkkoherraksi, ja vielä minun lapsuudessani muisteltiin, kuinka ankaraa vaalitaistelu oli ollut. Moni uusherännyt ylitti myöhemmin korkean kynnyksen ja kävi pyytämässä tapahtumia anteeksi. "Emme saaneet sitä pappia, jonka halusimme, mutta saimme paremman", eräs paikallinen saarnamies myöhemmin tunnusti.

Nykyään näen paljon suurempana uhkana liikkeelle sen, että sen identiteetistä ei ole myöhempinä aikoina pidetty enää niin suurta lukua. On sanottu, että se riittää, kun uskotaan Jeesukseen, eikä se ole väliä, että säilyykö joku yksittäinen herätysliike. Näin onkin tietysti pohjimmiltaan, se on oikein ja Raamatullista. Mutta elämme kuitenkin aikoja, jolloin näitä perinteisiä kristillisiä liikkeitä tarvitaan, ja uskoisin, että myös Uusheräyksen edustamilla painostuksilla on edelleen ajassamme tilausta.

Kuulemma keskustelu Kemijärven kirkonkellon kellotaulusta on ollut jälleen esillä Kemijärven kaupunginvaltuuston kokouksessa. Asia ei suoranaisesti kuulu toki kaupunginvaltuuston päätösvaltaan, mutta osana kaupungin keskustaajaman maisemaa kirkonkello on keskeinen.

Tavoite kirkonkellon oikeassa ajassa pysymisen suhteen on oikea ja kannatettava, vaikka henkilökohtaisesti tuntuu ikävältä, että aloitteen tehnyt kaupunginvaltuutettu tuo asiaa toistuvasti esiin vihaisessa ja seurakuntaa syyttävässä hengessä. Syytökset ja nakkelut siitä, että kirkon kello ei seurakuntaa kiinnosta, ovat tietenkin perättömiä. Väite myös siitä, että kello on ollut koko ajan väärässä, ei pidä paikkansa.

Mutta se on totta, että valitettavan pitkiä aikoja kellotaulu on ollut pysähtyneenä, ja kun se on saatettu käymään ja oikeaan aikaan, niin jonkun ajan päästä kello on valitettavasti alkanut jälleen jätättää.

Tuskinpa kukaan enää katsoo aikaa kirkon kellotaulusta, mutta kun se kellotaulu siellä edelleen on, niin eihän se kenellekään kunniaksi ole, että se näyttää väärää aikaa.

Minun tekninen asiantuntemukseni ei toki riitä sen sanomiseen, miten kirkon kellotaulua/koneistoa tulisi korjata. Tietojeni mukaan kelloa on yritetty korjata useita kertoja, mutta vanhan koneiston rapautuminen on pitkällä. Olen pyytänyt seurakunnan viranhaltijoita selvittämään, mitä uuden koneiston hankkiminen ja asentaminen tulisi maksamaan. Uskon, että he tekevät varmasti parhaansa. Kun selvitykset saadaan, niin luottamuselimet tekevät aikanaan päätökset.

Toivon, että löytyy ratkaisu, jolla toimiva koneisto saadaan paikalle. Kyse on tietysti myös kustannuksista. Kun ihmiset eroavat kirkosta ja tulovirta on yhä pienempi, niin pienemmätkin menoerät joudutaan priorisoimaan. Jos kaupunki tai joku muu taho on halukas osallistumaan kirkonkellon korjaamisen kustannuksiin, niin tällainen tuki otetaan varmasti suurella kiitollisuudella vastaan.

Toivottavasti kukaan kaukainen sukulainen ei pahastu, mutta otin vapauden käydä hieman siistimässä isoukkini serkun Konrad Vilhelm Kalliosalmen hautaa ja istutin sinne pari perennaa. Hautakiven tekstistä ei saa juuri selvää, mutta kyse K. V. Kalliosalmen, hänen vaimonsa ja kolmen lapsen hautakivestä. Kysyin seurakunnasta, onko hauta kenenkään nimissä ja ei ollut. Aikanaan hautaa hoitaneet sukulaiset lienevät kuolleet jo kauan sitten, kun männyntaimiakin oli ehtinyt alkaa kasvaa.

Viittasinkin tähän isoukkini serkkuun jossakin aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Konrad Vilhelm Kalliosalmi oli paikallinen uranuurtaja siinä mielessä, että hän oli ensimmäinen Itä-Lapista asetettu kansanedustajaehdokas.

Elämäntyönsä hän teki maanviljelijänä ja kestikievarin pitäjänä Kemijärven ja Rovaniemen kuntarajan läheisyydessä Kalliosalmessa. Talo oli varakkaanpuoleinen Kemijärven mittasuhteissa, mutta eipä täällä kukaan noihin aikoihin kovin leveästi elänyt. Kun talo sijaitsi yksinäisellä paikalla pitäjän syrjälaidalla, niin osallistuminen yhteisiin rientoihin ja esim. kunnallisiin luottamustoimiin ei ollut yhtä aktiivista kuin kirkonkyläläisillä. Paliskuntansa poroisäntänä hän kyllä toimi.

Muistokirjoituksen mukaan: "Lukemalla sanomalehtiä ja muutakin kirjallisuutta oli hän hankkinut melkoiset tietomäärät, joten hän oli paikkakuntansa valistuneempia maanviljelijöitä." Tai toisessa muistokirjoituksessa: "Vainaja oli kuntansa huomatuimpia henkilöitä. Edistysmielisenä, aikaansa seuraavana ja uskonnollisena henkilönä tuli hän tunnetuksi laajalti kotiseurakuntansa ulkopuolellakin."

K. V. Kalliosalmi oli kahdesti Suomettarelaisten ehdokkaana eduskuntaan. Vaaleissa hän ylsi Iisakki Hoikan jälkeen varasijalle. Hoikka oli jo iäkäs ja toiminut pitkään valtiopäivämiehenä talonpoikaissäädyssä ennen eduskuntauudistusta. Kenties ajateltiin, että kun Hoikka aikanaan jää pois, tulee Kalliosalmelle paremmat mahdollisuudet eduskuntaan. Nämä näkymät eivät kuitenkaan toteutuneet, kun Kalliosalmi kuoli 17.3.1909 vain 42-vuotiaana. Ollessaan ulkorakennuksessa vettä pumppaamassa hän menehtyi äkkiä sydänkohtaukseen.