keskiviikko, 16. elokuu 2017

Suvaitsemisesta ja tuomitsemisesta

Viime päivinä on keskusteltu siitä, millaisin sanankääntein presidentti Donald Trumpin olisi tullut tuomita Yhdysvalloissa äärioikeiston mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneet veriteot. Samoin Suomessa on ajoittain keskusteltu siitä, tuleeko kaikkien ääriryhmien väkivallantekoja tuomita, vai onko keskityttävä tiettyihin tahoihin. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei saisi puhua "kahdesta ääripäästä". Usein tällaisia ajatuksia esittävät näkevät yksinomaan äärioikeiston ja rasistiset liikkeet ongelmana eivätkä tunnusta äärivasemmiston ja anarkistien, saati ääri-islamistien aiheuttamaa varaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle.

Itse olen viime aikoina muistellut Neville Chamberlainia, hyväntahtoista, mutta sinisilmäistä ja naiivia valtiomiestä. Britannian pääministerinä hän kannatti myöntyväisyyspolitiikkaa Hitlerin suhteen ja uskoi, että Natsi-Saksan kanssa tullaan Euroopassa rauhanomaisesti toimeen. Hän oli aikansa "suvakki", joka uskoi, että sovittelulla ja natseille tilaa antamalla kaikki mahdumme Eurooppaan ja sota estetään. Samaan harhaan meni suuri osa sen ajan poliitikkoja. Kuningas Yrjö VI ja leskikuningatar Marykin kauhistelivat mukavan Chamberlainin arvostelijoita. Samalla Hitler sai aikaa varustaa armeijaansa ja napsi naapurimaita yksi kerrallaan. Kun maailmansota lopulta syttyi ja laajeni, oli käännyttävä sen synkkiä uhkakuvia maalanneen ikävän miehen puoleen, joka oli vuosien ajan varoittanut Hitlerin politiikasta ja myönnytysten tekemisestä ja joka lupasi vain verta, hikeä ja kyyneleitä. Tämä mies pelasti Euroopan. Hänen nimensä oli Winston Churchill.

Chamberlain kuoli syöpään pian eronsa jälkeen. Muutama päivä ennen kuolemaansa hän kirjoitti, ettei kadu mitään eikä tekisi mitään toisin. Monet sanovat, että oli kaunista, kun hän uskoi rauhaan ja ihmisten hyvyyteen. Mitä hyötyä siitä oli? Minä vaalin mieluummin Churchillin perintöä.

Väkivaltainen ääriajattelu ja demokratian vastustaminen, tulipa se vasemmalta, oikealta tai islamismin parista, on tänäänkin kitkettävä juuriaan myöten Euroopasta.

sunnuntai, 13. elokuu 2017

Teatteri jatkuu...

Jotkut muistavat ehkä, että olin vuosi sitten mukana Pohjanrannan kesäteatterissa, jossa esitin nuoren Paavo Väyrysen roolia näytelmässä "Urho ja hänen kisällinsä". Samassa näytelmässä Väyrynen itse näytteli Urho Kekkosta, kaljuperuukki päässä. Ystäväni Susanna oli puolestaan tänä kesänä mukana Pohjanrannan kesäteatterissa näytelmässä "Manu ja minä".

Nyt olen jälleen mukana pienessä teatteriproduktiossa. Paavo Väyrynen on kirjoittanut "Manu ja minä" näytelmästä tiivistetyn version. Näyttelen siinä Susannan kanssa toimittajia, jotka haastattelevat Paavoa. Esitys kiertää ympäri maata. Viime viikolla olimme Helsingissä ja Tampereella. Näytelmässä Paavo käy läpi erityisesti yhteistyötään edesmenneeseen presidentti Mauno Koivistoon.

On ollut ilo ja kunnia saada työskennellä eri tehtävissä Paavo Väyrysen kaltaisen suuren valtiomiehen läheisyydessä. Yhteistyömme jatkuu.

Paavon perustettua oman puolueensa Kansalaispuolueen, olen saanut kahdenlaista palautetta. Toisten mukaan minun pitäisi varoa menemästä "Paavon kelkkaan". Toisen mukaan minun taas tulisi liittyä Kansalaispuolueeseen, kun Keskustan poliittinen linja on niin kaukana sen aatteellisista maaseutuhenkisistä juurista. En ole tekemässä kumpaakaan. Olen Paavon ystävä ja kunnioitan suuresti hänen yhteiskunnallista ajatteluaan. Pysyn silti edelleen omassa puolueessani enkä ole liittymässä toisiin puolueisiin. Ymmärrän kyllä Paavon kritiikin Keskustan viime vuosien poliittista linjaa kohtaan. Toivon edelleen voivani vaikuttaa Keskustan sisältä niiden arvojen puolesta, joiden vuoksi Maalaisliitto aikanaan tähän maahan perustettiin. Ne arvot ovat ihmiselle hyvät tänäänkin.

* * *

teatteri1.jpg

Vuokko ja Paavo Väyrysen seurassa Keminmaalla Pohjanrannassa.

teatteri2.jpg

Susanna ja minä ennen Helsingissä pidettyä ennakkonäytöstä.

teatteri4.jpg

Tampereella oli tupa täynnä Metso-kirjastotalossa, kun näytelmää esitettiin!

teatteri3.jpg


perjantai, 4. elokuu 2017

Onko lappalaisen kulttuurin rajapinnalla oikeutta toimia?

Kirjoitukseni Metsälappalaispäivien lehdessä. Kyseinen tapahtuma järjestetään Savukoskella lauantaina 5.8. ja osittain jatkuu vielä sunnuntaina 6.8. Tervetuloa!

 

* * *

 

Olen kotoisin Kemijärveltä, jossa ei ole ollut enää vuosisatoihin lappalaisasutusta, enkä pidä minäkään itseäni ensisijaisesti lappalaisena, vaikka polveudun osittain tämän seutukunnan, Itä-Lapin, vanhoista metsälappalaisista suvuista. Mutta tarkoittaako tämä sitä, että minulla ei olisi oikeutta minkäänlaiseen kiinnostukseen lappalaisuutta kohtaan, sen kulttuuriperinnön vaalimiseen ja esivanhempieni muiston kunnioittamiseen?

Polveudun osin vanhasta porotaloussuvusta, joka on pääasiassa etelästä tulleiden suomalaisten uudisraivaajien jälkeläisiä. Silti esipolvet ovat Lappiin tultuaan esim. omaksuneet alueen perinteisen elinkeinon, porohoidon, ja saamelaisperäisiä sanoja käytetään edelleen porotöissä. Myös sukunimeni, Kaisanlahti, tulee saamenkielisestä paikannimestä Kemijärven Soppelan kylässä, jossa lappalaisia on aikanaan liikkunut.

Toiselta puolelta polveudun kuitenkin useista vanhoista metsälappalaissuvuista, jonka edustajat asuivat pitkään Kuolajärven lapinkylässä, kunnes 1800-luvun alussa Miuluksen sukuun kuuluneet esi-isäni tulivat Kemijärvelle ja siirtyivät hankkimaan elantoa maanviljelyksellä.

Lappalaiskeskustelussa usein unohtuu se, että on olemassa myös meitä, joiden verenperimässä on kenties hieman enemmän lantalaista kuin lappalaista ainesta ja jotka emme hakisi koskaan Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon tai vaatisi suvuillemme muita oikeuksia perimämme perusteella, mutta joilla kuitenkin on myös paljon metsälappalaista perimää ja jotka asumme Lapissa ja joilla voi olla kiinnostusta tutkia, edistää ja vaalia esivanhempien kulttuuria. Tunnustetaanko tämä kiinnostus ja halu osallistua hyväksyttäväksi asiaksi? Olisiko meillä mahdollisuus esim. tulla mukaan kulttuuria koskeviin tilaisuuksiin? Pitää vaikka juhlissa metsälappalaista juhlapukua – vai pitäisikö pelätä, että joku alkaa syyttää, että kun en ole oikea lappalainen? (Vaikka tällainen "virallinen" käräjäluettelon saamelainen voikin olla asunut vaikka koko elämänsä Helsingissä ja olla verenperimältään 3/4 eteläsuomalainen ja siis "enemmän lantalainen" kuin minä!)

Ajattelen niin, että jos olen kasvanut ja elänyt elämäni paikkakunnalla, jota myös esivanhempani ovat asuttaneet, ja jos geeniperimälläni samoin kuin kotiseudullani on vahvoja yhteyksiä metsälappalaiseen kulttuuriin, niin minulla on oikeus tunnustautua heidän jälkeläisekseen ja vaalia tämän kulttuurin perintöä, tapoja, elämänarvoja, kotiseuturakkautta. Sen ei pitäisi uhata kenenkään ”virallisen” saamelaisen oikeuksia, vaan päinvastoin vahvistaa yhteistä tavoitettamme – metsälappalaisen eli toiselta nimeltään keminlappalaisuuden asemaa osana saamelaisuutta ja siten koko lappalaisen/saamelaisen alkuperäiskansan ja kulttuurin elinvoimaisuutta.

Nykypäivään saakka säilyneet alkuperäiskansat, vaikka toisten kulttuurien vaikutteita saaneinakin, avaavat meille näköalan edes hieman lähemmäs ihmiskunnan aamuhämärää kohti. Sanotaan, että tiede kehittyy, koska seuraava tutkija jatkaa siitä, mihin edellinen tutkimuksissaan pääsi. Mutta ihmisluonto ei kehity, koska jokainen sukupolvi haluaa tehdä itse samat virheet, jotka jo vanhemmat ovat aikanaan tehneet. Ehkäpä tiedon korkein aste olisi se, että voisimme oppia esivanhempiemme tekemisistä, heidän erehdyksistäänkin.

Oli suunnaton vahinko, että keminsaamen kieli hävitettiin aikanaan. Kun kristinuskon hyvää sanomaa levitettiin Lappiin, moni pappi opetti myös lapinkielellä. Mutta valitettavasti oli heitäkin, jotka yhdistivät vanhan kielen automaattisesti pakanuuteen. Myös maalliset virkamiehet vieroksuivat lapinkieltä. Kielteiset asenteet levisivät myös kansan pariin, jossa omia lappalaisjuuria alettiin hävetä.

Eeva-Maria Maijalan eduskunta-avustajana olen ollut paljon tekemisissä saamelaiskysymysten kanssa. Olen samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että tällä hetkellä saamelaisuus näyttäytyy ulkopuolisille helposti vain katkerana riitelynä, kuka on oikea saamelainen, ja mitä mieltä ollaan ILO-sopimuksesta? Ja kukapa haluaisi sellaiseen riitapesään sotkeentua? Tärkeämpää olisi kuitenkin korostaa maamme ainoan alkuperäiskansan merkitystä rikkautena koko Suomen kulttuuriperimälle ja nähdä sen mahdollisuudet myös Lapin – kansainvälisesti ehdottomasti tunnetuimman maakuntamme – imagon ja markkinoinninkin rakentamisessa.

 

Janne Kaisanlahti

oikeustieteen maisteri

sunnuntai, 30. heinäkuu 2017

Uusheräyksen kesäseurat Rovaniemellä

uh2.jpg

Rovaniemellä pidettiin tänä viikonloppuna Uusheräyksen kesäseurat, joka on herätysliikkeen vuosittainen valtakunnallinen päätapahtuma. Minulla oli kunnia toimia kesäseurojen päätoimikunnan puheenjohtajana.

En kuulu jäsenenä mihinkään herätysliikkeeseen, mutta kotiseutuni Kemijärven perinteinen herätyssuunta, joka näkyy myös omissa sukujuurissani, on lestadiolainen uusheräys. Se vaalii Lapin suuren herättäjän ja raittiusmiehen Lars Levi Laestadiuksen hengellistä perintöä.

Todettakoon, että uusheräyksessä on aina tunnustettu se perusajatus, että uskovaisia kristittyjä voi olla muuallakin kuin ”omassa pilttuussa”. Tämähän oli myös Lars Levi Laestadiuksen käsitys asiasta. Uusheräyksen näköala maailmanlaajuista kristittyjen yhteyttä kohtaan on ollut avara luullakseni sen tekemän lähetystyön ja siitä saatujen kokemusten johdosta. Arvokysymyksissä uusheräys edustaa perinteisiä kristillisiä arvoja eikä hyväksy ”tämän maailman menoon” mukautumista.

Pidin seuroissa muutamia puheenvuoroja. Julkaisen ne tässä.

* * *

PUHEENI AVAJAISSEUROISSA

Hyvä seuraväki!

Näiden kesäseurojen järjestelystä vastanneen päätoimikunnan puheenjohtajan ominaisuudessa haluan toivottaa teidät tervetulleiksi Rovaniemelle. On ollut suuri etuoikeus saada olla mukana valmistelemassa tämän upean herätysliikkeen vuosittaista valtakunnallista päätapahtumaa.

Haluan päätoimikunnan puolesta kiittää kaikkia näiden kesäseurojen ohjelman eri tehtävissä sekä talkoolaisina palvelevia henkilöitä. Te mahdollistatte näiden kesäseurojen pitämisen.

Toivotin teidät äsken tervetulleiksi tänne Rovaniemelle, mutta samalla haluan toivottaa teidät tervetulleiksi myös yleensä ottaen Lappiin – herätysliikkeen alkujuurien ja Pohjolan profeetan, Lars Levi Laestadiuksen kotimaakuntaan!

Täältä se kaikki alkoi, tai tarkalleen ottaen hieman tuolta lännempää, Tornionjokilaaksosta 173 vuotta sitten, mutta levisi aikanaan kulovalkean lailla koko maakuntamme halki. Viinavirrat tyrehtyivät, käräjäriidat loppuivat. Siellä missä ennen oli ollut juoppoutta, tappeluita ja monin tavoin kurjaa elämää, nousi tilalle nyt raittius, sopusointu ja kristillinen lähimmäisenrakkaus.

Ja kun Pyhän Hengen tuli syttyy, niin sitä ei kukaan saa sammuttaa. Sammuttajia on kyllä riittänyt – niitä oli Laestadiuksen aikana ja niitä on tänäkin päivänä – mutta silti on väärentämätön Jeesuksen veren evankeliumi saanut kuulua tässä maassamme, ja se ilosanoma on totta tänäänkin! Niin kuin esivanhemmillemme, niin myös meille ainoa pelastuksen ja iankaikkisen elämän toivo on armo ja syntien anteeksisaaminen Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Olen itse kotoisin Kemijärveltä, joka aikanaan lestadiolaisuuden ensimmäisessä hajaannuksessa päätyi nimenomaan uusheräyksen kannalle. Myös oman kotiseutuni ja sukuhistoriani vaiheissa olen nähnyt uusheräyksen vaikutuksen, joka on ollut suureksi siunaukseksi niin yksityisille ihmisille, perheille, suvuille kuin koko seutukunnalle. Itseäni on erityisesti puhutellut opetus Jumalan Sanasta kaksiteräisenä miekkana – on laki ja on evankeliumi. Ja toinen on turhaa ilman toista.

Minä ehdin tutustua isomummiini, joka oli syntynyt vuonna 1915 ja kuoli vuonna 2009. Hän oli nuorena tuntenut oman isoisänsä, joka oli syntynyt vuonna 1845. Tämä isoisä oli niitä ensimmäisen lestadiolaisen herätyksen aikana uskoon tulleita. Oli aika huikea sukupolvien ketju ajatella, että vielä 2000-luvun alussa sain kuulla omakohtaisia tarinoita tuon ensimmäisen herätysaallon kokeneesta ihmisestä.

Mutta olen tuolla kotiseudullani nähnyt myös sen, miten uusherännyt identiteetti on monilla alueilla ja monissa suvuissa vähitellen heikentynyt. Yhtenä syynä tähän on ollut ehkä se sinällään toki hyvä asia, ettei uusheräyksen parissa ole tehty liian tiukkoja rajoja muihin kristittyihin, vaan on tunnustettu toiset kristityt myös uskonveljiksi ja -sisariksi. Tämä on oikein ja raamatullista. Uusheränneen identiteetin tilalle on kuitenkin vähitellen monilla alueilla muodostunut vuosikymmenien kuluessa eräänlainen yleiskirkollisuus.

Näinä aikoina, jolloin maallistuminen ja uuspakanuus valtaavat alaa tässä maassamme, on vankkumattomasti Raamatun perustalla toimivilla herätysliikkeillä äärimmäisen tärkeä tehtävä – niin evankelis-luterilaisen kirkon sisällä kuin laajemminkin yhteiskunnassa. Luulenpa kyllä, ettei meillä Suomessa enää edes olisi tätä luterilaista kansankirkkoa, jos perinteisten kristillisten arvojen nojalta toimivat herätysliikkeet olisivat sieltä pois lähteneet. Toivon, että niille on luterilaisessa kirkossa tilaa jatkossakin.

Lars Levi Laestadius itse muuten ennusti ja varoitti ajasta, jolloin kirkko näkee tehtävänsä ensisijaisesti maallisten tehtävien kautta, ja kansankirkon oppi määräytyy sen mukaan kuin kulloisetkin poliittiset valtavirrat ja radikaali sanomalehdistö tulevat vaatimaan. Ei tämä uhka taida tänäänkään ihan olematon olla. (Niin että se Laestadius taisi olla aika fiksu mies, eikö totta?)

Haluankin rohkaista myös teitä, hyvät uusheräyksen parissa toimivat ihmiset, siis tunnustamaan reilusti väriä ja pitämään lestadiolaisen uusheräyksen lippua korkealla liehumassa. Se on herätys, jonka hyvät hedelmät ovat olleet suureksi siunaukseksi niin tälle kotimaakunnalleni kuin koko Suomelle ja etenkin lähetystyön kautta myös koko maailmanlaajuiselle kristilliselle yhteisölle. Sillä lopultahan ei ole olemassa kuin yksi kirkko – se, joka muodostuu kaikista niistä ihmisistä, jotka ovat saaneet ottaa Jeesuksen sydämeensä.

Kerron lopuksi muutaman välähdyksen uusheräyksen historiasta omassa kotikylässäni Kemijärven Levärannalla. Minulla on ollut kunnia haastatella isänpuoleisen sukuni vanhinta, pian 99-vuotiasta sotaveteraania Sauli Kaisamattia. Hänen isänsä Kaarle Edvard Kaisamatti oli Kemijärven uusheräyksen keskeisiä hahmoja tehtyään parannuksen vuoden 1915 vaiheilla. Tämä hänen poikansa on kauniisti muistellut, että vaikka isä olikin ankara maatilan isäntä ja tiukka perheenpää, niin uskonasioissa ei koskaan käytetty pakkoa. Perheen lapsia ei esimerkiksi koskaan pakotettu seuroihin, vaan jokainen sai tulla tai olla tulematta. Eihän Jeesuskaan pakota ketään.

Jos elämä olikin muutoin joskus kovaa, niin kristillisyys ja toiminta sen puitteissa, oli virvoittavaa. Suuria seuroja pidettiin siellä minunkin pienessä kotikylässäni, joskus jopa kaksipäiväisiä seuroja – ja naapuritalot piti ottaa mukaan ruokailun järjestämispaikoiksi seuratalon lisäksi. Väheksyä ei sovi myöskään seuratoiminnan tarjoamaa sosiaalista toimintaa ja sen merkitystä pienelle maaseutuyhteisölle. Näistä ajoista meillä on varmasti paljon opittavaa myös urbaaneissa ympäristöissä.

Ja vielä yksi muisto täältä Rovaniemeltä. Kirjoitin talvella rovaniemeläisen valtiopäivämiehen Iisakki Hoikan elämäkerran. Sitä tehdessäni sain haltuuni Hoikan vuonna 1914 veljelleen Amerikkaan lähettämänsä kirjeen. Siinä hän kirjoittaa, että Rovaniemen kirkkoherra Aatu Laitinen ”on hyvissä voimissa, hän on jättänyt vanhemman suunnan lestadiolaisuuden ja mennyt uuvesti heränneitten joukkoon.” [Aatu Laitista koskeva symposium pidettiin aikaisemmin osana seurojen ohjelmaa.]

Näillä sanoilla, hyvä seuraväki, olkaa lämpimästi tervetulleet tänne kesäseuroille ja Lapinmaalle!

* * *

KYÖSTI KALLION RUKOUS/ SUOMI 100

Juonsin ohjelmanumeron, jossa juhlapuheen käytti everstiluutnantti Niilo Hakala ja ylimerivartija Ossi Kuntola luki presidentti Kyösti Kallion tunnetun rukouksen isänmaan puolesta. Veli Ainali säesti ja aloitti isänmaallisen ohjelman Finlandia-hymnillä. Julkaisen tässä tiivistetysti tässä yhteydessä käyttämäni puheenvuoroni:

Saamme tänä vuonna kiittää 100-vuotiaasta itsenäisestä Suoesta ja siitä, että on ainakin toistaiseksi saatu tämä vapaus pitää. Kohta meille tullaan esittelemään tämä presidentti Kyösti Kallion rukous. Sitä ennen haluan jakaa muutaman oman ajatukseni tähän aihepiiriin liittyen.

Olen töissä eduskunnassa eduskunta-avustajana ja minun työhuoneessani on kaapin ovessa tämä Kyösti Kallion rukous. En ole sitä itse tulostanut. En muista, kuka sen on lähettänyt, mutta joskus uskovaiset ihmiset ja hengellisen järjestöt lähettävät eduskunnan väelle postia ja kerran tuli näitä Kallion rukouksia pieninä kortteina.

On tärkeää, että esivallan puolesta rukoillaan ja että myös kristittyjä päättäjiä rohkaistaan tunnustamaan uskoaan avoimesti ja edistämään kristillisten arvojen mukaisia päätöksiä. Päätös mennä sinne toiseen suuntaan on kova. Luulen, että moni arkailee kannanottoja tehdessään, että mitähän tästä nyt sanotaan ja kuinka maallinen meda tästä suuttuu. Mutta kun tämän maailman menoon ei kristityn tulisi mukautua.

Tälle kansalle on ollut suuri siunaus, että meillä on ollut avoimesti kristinuskoa tunnustavia päättäjiä.

Kun talvisota syttyi, Marsalkka Mannerheim sanoi ensimmäisessä päiväkäskyssään: ”Me taistelemme kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta.”

Se oli luonnollista silloin. Nyt kun presidentti toivottaa Jumalan siunausta uudenvuoden puheessaan, niin alkaa aina joku kohu, että loukkaako tämä ateisteja ja loukkaako tämä muslimeja ja ketä ties tämä nyt loukkaa. Mutta on ollut hyvä, että meillä on kristinuskoa pidetty esillä tässä kristityssä maassa.

Presidentti Paasikivi ei ollut poliittiselta profiililtaan erityisen uskonnollinen, mutta ainakin vaimonsa todistuksen mukaan hän luki Raamattua joka päivä. Erityisesti hän luki Jesajan kirjaa ja häntä koskettivat ne kohdat, joissa Jumalaa kuvattiin kansojen kohtalon ja historian ohjaajana. Paasikivi lopetti usein puheensa lausahdukseen: ”Eletty eilinen päivä, tämä päivä tähän asti, neuvon Jumala huomiseen pitää.”

Myös Urho Kekkonen päätti erään uudenvuodenpuheensa ajatelmaan: ”Katso taaksepäin – kiitä. Katso eteenpäin – luota. Katso ylöspäin – usko.”

Tuosta Kyösti Kallion rukouksesta mieleeni tulevat myös hänen tyttärensä, niin ikään kansanedustajana ja ministerinä toimineen opetusneuvos Kerttu Saalastin sanat: ”Ilo on elämässä suuri rikkaus. Kun tavoittelet sitä, älä eksy luulemaan, että nautiskeleva elämä sitä tarjoaisi. Todellinen ilo on kytketty elämän syvimpiin kysymyksiin elämästä ja iankaikkisuudesta. Kokemamme ilon häivät ovat heijastusta sieluumme, että heräisimme tavoittelemaan sitä, mikä on todellista iloa.”

Näin sanoi siis Kerttu Saalasti, jonka elämäntyö oli – kuten hänen suuren isänsäkin elämäntyö – suureksi siunaukseksi maallemme.

* * *

PUHEENVUORONI SEUROJEN LOPUSSA PIDETYSSÄ LÄHETYSJUHLASSA ”MINÄ SÄÄDÄN OIKEUTENI KANSOJEN VALOKSI”

Hyvä seuraväki!

Kesäseurat täällä Rovaniemellä alkavat olla lopuillaan. Kiitän seurojen päätoimikunnan sekä Rovaniemen seurakunnan puolesta kaikkia, jotka ovat mahdollistaneet näiden seurojen järjestämisen – puhujia, musiikin esittäjiä, talkoolaisia, kaikkia jotka olette olleet mukana eri tehtävissä. Olemme saaneet nauttia monipuolisesta ohjelmasta täällä lappilaisen luonnon ja maisemien keskellä.

Jos Herran paluu viipyy, niin toivottavasti vielä joskus täällä Lars Levi Laestadiuksen kotimaakunnassa jälleen pidetään Uusheräyksen kesäseuroja.

Haluan toivottaa Jumalan siunausta niin uusien ensi kesän kesäseurojen järjestelyihin kuin kaikkeen tämän mahtavan herätysliikkeen toimintaan. Niin kauan kuin tämä liike pitää kiinni Raamatun muuttumattomasta Sanasta, niin sillä on toivo ja tulevaisuus.

Vielä henkilökohtaisesti omasta puolestani haluan kiittää teitä kaikista kohtaamisista ja siitä lämmöstä, jolla olette ottaneet minut vastaan. Olen täällä Uusheräyksen parissa esivanhempieni hengellisillä juurilla – ja olo on kuin olisi kotiin tullut! Kiitos.

uh1.jpg

uh3.jpg

tiistai, 18. heinäkuu 2017

Kesäkuulumisia

Näytelmäni Lyyli Perungasta esitettiin Kemijärvellä neljä kertaa, ja tarkoitus on esittää sitä vielä syksyllä lisää. On esitetty myös toiveita, että näytelmää vietäisiin naapurikuntiin esitettäväksi. Toivottavasti sekin järjestyy, vaikka siinä on toki omat haasteensa jo lavasteidenkin siirtelyn vuoksi.

Oli todella hieno kokemus saada olla Kemppateatterin näytelmäporukan kanssa mukana harjoituksissa harjoitusten loppuvaiheessa ja seuraamassa esityksiä. Näytelmän ohjasi Tiinaliisa Multamäki, jolla oli vapaat kädet muokata ja soveltaa näytelmää parhaaksi katsomallaan tavalla.

Näytelmästä tuli ehkä koskettavampi ja dramaattisempi kuin olin alun perin suunnitellut, mutta paljon siinä oli huumoriakin mukana. Lyylin tarina puhuttelee edelleen ihmisiä. Toivon, että hän olisi minuun tyytyväinen. Eniten mieltäni ilahduttivat Lyylin tunteneiden ihmisten kommentit sekä havainto, että monilla naisilla olivat meikit valuneet poskille, kun hän poistuivat näytelmästä. Sanotaanhan, että jos on saanut yleisön sekä itkemään että nauramaan, niin silloin on näytelmä ainakin jossakin onnistunut.

Alh. kuvassa oikealla on Lyylin rooliasussa Lyyliä esittänyt Rauni Pulska. Vasemmalla ystäväni Hanna Plosila, joka antoi minulle arvokasta palautetta käsikirjoituksen kirjoitusprosessin aikana.

IMG_7412.jpg

* * *

Kävin muutaman päivän matkalla Etelä-Pohjanmaalla. Kuvassa olen vanhojen aatetovereitteni, kansanedustaja Antti Kurvisen ja toimittaja Jukka Koivulan kanssa Kortesjärvellä Jääkärimuseossa. Etelä-Pohjanmaa on suomalaisuuden vankka linnake. Runossani kirjoitin kerran, että "Jos milloin murtuvi Pohjanmaa, se Suomen tuhoa tarkoittaa". Ystäväni ajeluttivat minua maakunnan eri nähtävyyksissä Kauhavan-Lapuan-Seinäjoen alueella.

IMG_7478.jpg

* * *

IMG_7497.jpg