Joulunpyhät on vietetty taas tältä erää. Olisi paljonkin kirjoitettavaa, mutta otanpa esille nyt vain yhden asian. Uutisissa on kerrottu, että kotimaisen ruoan markkinoinnissa ei saa käyttää enää Suomen lippua eikä muitakaan kotimaisuuteen viittaavia symboleja, mikäli valtio on rahoituksessa mukana. Tämä kuulemma vääristäisi kilpailua. Naurettavuudestaan huolimatta päätös on johdonmukainen, kun katsoo kehitystä, jonka osaksi tässä EU-kolhoosissa olemme joutuneet.

Kun olin lapsi, mistä ei ole vielä kovin kauan, opetettiin, että pitää suosia suomalaista. Kotimaisten tuotteiden ostaminen oli kunnia-asia. Nyt isänmaallisuus lähestulkoon yhdistetään itsekkyyteen, pitää olla globaaleja, kansainvälisiä, suvaita ja puolustaa lähes kaikkea muuta paitsi omaa kulttuuria ja kansallista identiteettiä.

Nykyinen historiankirjoitus muistelee kauhulla niitä mustia vuosia, jolloin tsaarin Venäjä yritti murskata kansallinen suvereniteettimme 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Kuitenkin nykyään monet toimenpiteet ovat samansuuntaisia. Oma rahapolitiikka pois, oma tullilaitos pois, imperiumin lainsäädäntö kansallisen lainsäädännön ohitse - jopa perustuslakimme ohitse. Erona on tietysti se, että tuolloiset toimet tehtiin väkivaltaisesti, vastoin Suomen lakeja. Nyt päätökset ovat tapahtuneet sinällään laillisessa järjestyksessä, joskin kansan tahtoa kuulematta. Irlannin kansa toki äänesti koko Euroopan puolesta, mutta demokratiaa halventavat seuraamukset uusine äänestyksineen osoittavat, millä tasolla kansan tahdon kunnioittaminen kansanvaltaista järjestelmäänsä mieluusti kehuvassa Euroopassa on.

Kukaan järkevä ihminen ei voine väittää, että Euroopan Unioni olisi samanlainen tänään kuin se oli syksyllä 1994, jolloin jäsenyydestä äänestettiin. Silti uutta kansanäänestystä ei ole pidetty, ei edes tästä EU-perustuslaista. Siinä olisi ollut se ongelma, että tuolloin olisi avoimesti jouduttu puhumaan, mitä perustuslaki merkitsee ja mitä selvemmin sen ylikansallinen, oman lainsäädäntömme ohittava luonne olisi korostunut, sitä suurempi vaara olisi ollut, että kansa olisi äänestänyt "väärin".

Suomi on EU-pöydissä neuvotellessaan epäonnistunut kerta toisensa jälkeen, vaikka "torjuntavoittoja" niin riemukkaasti ylistetäänkin. Tulevat sukupolvet arvioivat aikanaan nykyisten päättäjien työn. Tänään tällaisen sanomiselle eliitti nauraa makeasti, mutta lieköhän olen aivan väärässä, jos totean, että "Lissabonin sopimukseksi" naamioitu EU:n liittovaltion perustuslaki löytää historian laskiämpärissä paikkansa tsaari Nikolai II:en allekirjoittaman Helmikuun manifestin rinnalta.

Tulen kuitenkin mielenkiinnolla osallistumaan Euroopan parlamentin vaalien kampanjointiin. Koska kolhoosissa ollaan, on sinne saatava mahdollisimman hyviä edunvalvojia. Mutta sen sanomista en kaihda, että suuret puolueet, mukaan lukien omani, ovat liian sinisilmäisesti omaksuneet sen ajatusmaailman, että EU:n liittovaltiokehitystä ei pidä vastustaa ja että kansallisesta itsemääräämisoikeudesta on oltava valmiita luopumaan jonkin epämääräisen suuren utopian nimissä.

Keskustan riveissä on kyllä runsaasti EU-utopiaan realistisesti suhtautuvia ihmisiä, mutta he ovat saaneet äänensä kuuluviin valitettavan vaisusti, jos ovat isommin yrittäneetkään. Tekisi mieli kuitenkin sanoa, että on parempi olla yksinkin oikeassa kuin lauman kanssa väärässä. Euroopan kansojen välistä yhteistyötä tarvitaan, paitsi kulttuurista, myös taloudellista ja poliittista. Nykyisenkaltainen EU ei ole kuitenkaan ainoa vaihtoehto. Kansallisvaltioiden liittovaltio ei tule onnistumaan. Vanhat kulttuurikansat eivät siihen lopulta alistu. Ja jos kaikki muut alistuisivatkin, niin toivoni on Britanniassa - Winston Churchillin valtakunta ei anna päätösvaltaansa mantereelle. Niin paljon virheitä kuin Margaret Thatcher tekikin, niin EU-kritiikissään hän oli oikeassa ja siitä syystä jälkimaailma tulee siunaamaan hänen muistoaan.

Mutta ei niin pahaa, ettei jotain hyvääkin. Pitää antaa tunnustusta RKP:lle, jota en ole kovin suopein silmin katsellut viime aikoina (kiitos ministeri Thorsin vähintäänkin erikoisten kannanottojen). RKP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ulla-Maj Wideroos ilmaisi huolensa siitä, että kaksikielisyyden merkitystä ei tuoda riittävästi esille. Täällä pohjoisessa, jossa ruotsin kieltä ei kuule juuri missään, paitsi ehkä länsirajalla, saisi varmaan enemmän kannatusta mesoamalla, että Suomi yksikieliseksi ja ruotsinkielisen yläluokan edut pois yms. Mutta minä kannatan kaksikielisyyttä ja olen iloinen, että Keskustassa aikanaan vaikuttanut Johannes Virolainen rohkeasti sitä puolusti. Ruotsinkielinen vähemmistömme on kuitenkin edelleen se tekijä, joka meidät sitoo vahvimmin Ruotsiin ja muihin Pohjoismaihin. Ja Pohjola, Pohjoismaat, se on todellinen viiteryhmämme - ei EU, ei Nato, ei slaavilaisuus. Pohjoismailla on yhteinen historia ja kulttuuri ja pohjoismaisen yhteistyön merkitystä on syytä korostaa jatkuvasti.

Toki viime kädessä asia on niin kuin Suomenlinnan Kuninkaanporttiin on kirjoitettu: "Jälkimaailma, seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun."