1249116310_img-d41d8cd98f00b204e9800998e

Kuvassa Kaisa Heikkinen (s. 4.9.1945 - k. 29.6.2009) miehensä Markun kanssa oikeusnotaari-juhlissani 18.6.2009.

Monien kemijärveläisten ja erityisesti seurakuntaväen tunteman, entisen lastenohjaaja Kaisa Heikkisen ajallinen elämä on päättynyt. Kaisa Heikkinen menehtyi juhannuksen jälkeen äkilliseen sairauskohtaukseen 63 vuoden iässä.

”Kerhotäti” Kaisaan tutustuin nelivuotiaana, kävin kolmisen vuotta hänen ohjaamaansa seurakunnan kerhoa. Hänen kauttaan sain ensimmäisen kosketukseni seurakuntaan ja opin kristinuskon perusteita. Laulujen ja leikkien lomassa saimme oppia niitä yksinkertaisia, muuttumattomia totuuksia, joihin kristinusko perustuu. Muistan yhä, miten Kaisa vertasi rukousta puhelinsoittoon elävälle Jumalalle. Raamatun kertomuksia hän opetti meille hyvin havainnollisesti, erityisesti kertomuksia Jeesuksesta, Jumalan Pojasta, joka rakkaudesta ihmiskuntaan kuoli puolestamme.

Usein lauloimme:

 

Mun musta sydämeni on lunta valkeampi,

kun veri Jeesuksen on pessyt synnistä sen.

Nyt kultakaupunkihin käyn valkovaattehin.

Se päivä niin riemuisa on kerran koittava.”

 

Kaisan kohdalla se päivä on nyt koittanut.

Lapsuusvuosieni jälkeen tapasimme silloin tällöin. Jumalanpalveluksen jälkeen tulimme monesti isoäitini kanssa Kaisan kyydillä Särkikankaalle. Usein Kaisa kertoi puolison, lasten ja lastenlasten kuulumisia, kaikesta huomasi, että perhe oli hänelle hyvin tärkeä.

Monet Kaisan tunteneet ovat muistelleet häntä valoisaksi ja hyväntuuliseksi ihmiseksi. Vaikka hänellä oli vaikeita sairauksia, vaikutti hän aina tavatessa pirteältä ja reippaalta. Hänen kaltaisensa ihmiset ovat kuin keitaita erämaassa – tai iloisesti soljuvia tunturipuroja karussa pohjolassa, jos tällainen vertaus olisi lappilaisen kohdalla sopivampi. Kaisan kaltaisista ihmisistä on oppimista meillä, joista ystävällisyys ja hyväntuulisuus paistavat niin paljon harvemmin.

Tapasin Kaisan viimeisen kerran oikeusnotaariksi valmistumiseni johdosta järjestetyissä juhlissa. Kun hän puristi kättäni lämpimästi, onnitteli ja toivotti Jumalan siunausta, välittyi hänestä sama lämminhenkisyys ja elämänmyönteisyys kuin aina ennenkin. Enpä olisi tuolloin voinut uskoa, että ei ehtisi kulua kahta viikkoakaan, kun Kaisan aika maan päällä tulisi täyteen.

Kaisa piti kunniassa perinteisiä kristillisiä perusarvoja eikä ”mukautunut tämän maailman menon mukaan”, kuten sanonta kuuluu. Mutta tämä ei merkitse, että hän olisi ollut synkkä tai ahdasmielinen. Päinvastoin, hän oli avarakatseinen, helposti lähestyttävä uskovainen, jonka henkilökohtaisesta olemuksesta välittyi rauha ja elämänilo. Sisäinen rauha oli löytynyt Golgatan ristin juurelta. Syntien anteeksianto ja toivo iankaikkisesta elämästä olivat hänelle elävää todellisuutta, kuten voivat olla jokaiselle meistä, jos tunnustamme Jeesuksen Herraksi, syntiemme sovittajaksi ja kuoleman voittajaksi.

Jokainen meistä ylittää kerran sen rajan, jonka Kaisa on ylittänyt. Lähtö voi tulla myös äkkiä, kuten hänenkin kohdallaan lopulta kävi. Olemmeko valmiita viimeiselle matkalle? Voimme sanoa tulevamme omalla uskollamme autuaiksi, mutta sittenkin – Jumala on luonut ihmisen eikä ihminen Jumalaa. Raamatussa kaikkeuden Luoja kertoo, miten voimme saada Jumalan johdatuksen omalle kohdallemme tässä ajassa ja päästä kerran Taivaan kotiin. Voimme ottaa vastaan evankeliumin ilosanoman tai torjua sen.

”Kaisa-tädin kerhossa” laulettiin usein myös leikin siivittämänä laulua Milläs minä pääsen taivaaseen. Sen viimeinen säkeistö kuuluu:

 

Syntini kun hylkään ja tunnustan,

silloin minä taivaan jo omistan.

Uskomalla Herraan Jeesukseen

pääsen minä varmasti taivaaseen.

 

Kaisan kohdalla tämä on käynyt toteen.

kiittäen ja iäisyysmatkaa siunaten,

Janne Kaisanlahti


Kirjoitus julkaistu Koillis-Lapissa 30.7.2009.