Muutama sananen taas presidentinvaaleista.

Demarit saavat Lipposensa ja Kokoomus Niinistönsä. Luultavasti myös Soini lähtee ehdokkaaksi, vaikka Perussuomalaisten kannattajista moni taitaa ajatella, ettei Soinia ihan tosissaan voi presidentiksi päästää. Ei sillä, että hän olisi Lipposta tai Niinistöä huonompi - itse äänestän Soinia, jos kävisi todella niin onnettomasti, että hän on toisella kierroksella Lipposta tai Niinistöä vastassa - mutta mihin tilaan Perussuomalaiset sortuisivat ilman Soinia? Puolue on sentään niin paljon rakentunut, ja sitä on myös tietoisesti rakennettu, yhden henkilön varaan.

Media tuo jatkuvasti esiin, että Niinistö voittaa vaalit varmasti, viimeistään toisella kierroksella. Näin käykin, jos kansa ei muista, mistä presidentinvaaleissa on kyse. Niinistössä on monia hyviä ominaisuuksia. Hän on pistänyt eduskunnan rahankäytön kuriin, ja se onkin oikein. Mistä me suomalaiset pidämme niin paljon kuin siitä, että herroja vähän kuritetaan. Ja onhan Niinistö talousmies. Mutta nämä eivät ole pääministerivaalit. Nyt valitaan presidenttiä johtamaan Suomen ulkopolitiikkaa, ennen kaikkea suhteitamme itäiseen naapuriimme. Nato-presidenttiä emme tarvitse.

Keskustan sisäinen vääntö presidenttiehdokkuudesta on saanut hyvin naurettavia piirteitä. Puoluejohto näyttää koettavan kaivaa keinolla millä hyvänsä ehdokkaan, joka on kuka tahansa muu paitsi kunniapuheenjohtaja, valtiotieteen tohtori Paavo Väyrynen.

Keskustassa on koetettu nostaa asemiin nykyistä puoluejohtoa tukeneita henkilöitä, ja niitä, jotka ovat uskaltaneet julkisesti arvostella puolueen tekemiä virheitä, kuten mm. naurettavaa jätevesiasetusta, on painettu alas. Presidentinvaalikeskustelunkin motiivit taitavat olla henkilökohtaiset. Vai onko kyse isänmaan edusta? Jos on niin, on vastattava kysymykseen: Mitä pahaa Paavo Väyrynen, vastustajiensakin älykkääksi ja ansioituneeksi myöntämä mies, voisi saada Suomen ulkopoliittiselle linjalle. Hän, joka kannattaa nykyisen presidenttimme Tarja Halosen edustaman sotilaallisen liittoutumattomuuden jatkamista, ja joka tuntee ennen kaikkea idänsuhteiden merkityksen.

Julkisessa keskustelussa Paavo Väyrynen on koetettu nollata ja komissaari Olli Rehniä on taas pyritty tuomaan esiin jonkunlaisena Keskustan pelastajana. Politiikan asiantuntijoita marssitetaan antamaan lausuntoja, miten Keskustan on välttämättä saatava Rehn ehdokkaaksi. Niinpä niin. Samat tahot, etelän media, neuvoo nyt meitä, kuten neuvoivat ennen Lahden puoluekokous. Silloin sanottiin, että Keskusta ei palaa voittojen tielle, jos tiettyjä henkilöitä ei valita ja tietyt valitaan. Ja etelän median suosikit valittiin puoluejohtoon. Vaan todellisuudessa ei tullut muutosta, tai jos tuli, niin korkeintaan huonompaan suuntaan. Liian arvoliberaali, liian suurkaupunkimyönteinen, liian EU-myöntyväinen linja valittiin tehtyjen henkilövalintojen kautta Lahdessa. Siitä seurasi historiallinen vaalitappio ja perinteisten kannattajiemme pako Perussuomalaisiin.

Olli Rehnin ehdokkuus ei merkitsisi muutosta, vaan edelleen tämän tappiollisen linjan jatkamista. EU-integraation laajentaminen ja syventäminen eivät nimittäin todellakaan ole se juttu, joilla Perussuomalaisille äänensä viime vaaleissa paukasseet perinteiset keskustalaiset saadaan palaamaan Keskusta-kotiin.

Koen, että nyt pyritään esittämään Olli Rehn "raskaan sarjan" ehdokkaana ja esim. Paavo Väyrynen sellaisena, jota ei tarvitse edes noteerata. Paavo Väyrysen ulkopoliittiset ansiot ovat kuitenkin kiistattomat. Hän on historiamme pitkäaikaisin ulkoministeri. Venäjän-suhteet, jotka ovat maamme kohtalonkysymys, hän hallitsee vankan kokemuksen tuoman aidon asiantuntemuksen perusteella. Paavo Väyrynen on toiminut Suomen eduskunnassa ja Euroopan parlamentissa yhteensä 41 vuoden ajan.

On totta, että Paavo Väyrynen on hävinnyt Keskustan puheenjohtajavaalin kahdesti (ja tullut valituksi viidesti). Mutta kahdesti on hävinnyt myös Olli Rehn (eikä ole voittanu kertaakaan). Ensimmäisen kerran Rehn hävisi puheenjohtajavaalin vuonna 1990, jolloin Helsingin Sanomat kuvaili häntä "liberaalisiiven kellokkaaksi". Väyrynen on pudonnut kerran eduskunnasta, mutta Olli Rehn puolestaan putosi aikanaan Euroopan parlamentista.

On niin surullista nähdä, miten mielikuvilla pelataan ja miten monet ihmiset eivät vaivaudu perehtymään asioihin tarkemmin. Ymmärrän hyvin, että kaikki ihmiset eivät ajattele poliittisista kysymyksistä samoin kuin minä. Mutta jos on mukana poliittisessa toiminnassa ja esittää kärkkäästi omia mielipiteitä, täytyisi silloin myös osata perustella - muutenkin kuin kehäpäätelmillä ja "musta tuntuu" -perusteilla.

Yksi ystäväni sanoi minulle, että valtava enemmistö Suomen kansasta on samaa mieltä ulkopolitiikasta Paavo Väyrysen kanssa ja hyvin vahvasti eri mieltä Alexander Stubbin kanssa. Mutta kun pistetään miesten naamat vierekkäin, niin Stubb olisi monelle mieluisampi. Kun on luotu mielikuva menestyvästä ja valovoimaisesta henkilöstä. Ja kun nuo muut inhoavat Väyrystä, niin miksen sitten minäkin. Oma kokemukseni on, että hyvin moni ei kykene edes asiallisesti keskustelemaan siitä, miksi he eivät pidä Väyrysestä. Poliittisesta linjasta ei keskustella ollenkaan, tyydytään yleisluonteisiin toteamuksiin, että "kaikkihan sitä nauraa" ja "Väyrysen aika on ohi" jne. - Kuitenkin Paavo Väyrynen on ollut oikeassa useimmissa maamme kannalta ratkaisevan tärkeissä kysymyksissä. Olisiko vihdoin aika ottaa hänen kykynsä käyttöön, puolueen ja isänmaan palvelukseen?


Sen, että Väyrysen linja EU-, alue- ym. politiikassa on ollut oikea, sen ovat syvällisemmässä keskustelussa myöntäneet myös useat sellaiset henkilöt, jotka mieluusti julistavat, etteivät milloinkaan voisi äänestää Väyrystä.

Tämä ei liity ihan suoranaisesti tähän, mutta tulipa nyt mieleen: Olin kerran erään kylän pilkkikilpailuissa, vuoden 2007 eduskuntavaalien jälkeen. Minut oli pyydetty sinne toimitsijaksi. Tuolloin joukko tilaisuuden järjestäjiä alkoi haukkua tirskuttaa minua, kun olin äänestänyt Väyrystä ja eräs rouva, pitkäaikainen Keskustan toimija, julisti, että kaikki Väyrystä äänestäneet ovat tyhmiä. Kysyin, että kaikki kymmenentuhattako, mitä Paavo sai tuolloin Lapissa ääniä. Vastaus oli myönteinen. Sain kuulla, miten ylimielinen ja kaikin puolin kelvoton ihminen Väyrynen on. Minulle tosin syntyi tunne, että ainakin muutamat halusivat pohjimmiltaan nakerrella minua, mutteivät tohtineet haukkua päin naamaa, joten näppärä kiertotie löytyi tätä kautta. Seuraavana vuonna en mennyt kyseiseen tapahtumaan.

Suuri osa ihmisistä äänestää mielikuvien perusteella. Tämä näkyy niin paikallisissa kuin valtiollisissa vaaleissa. Jos kansan etua menestyksekkäästi ajavasta henkilöstä luodaan myönteinen mielikuva, niin ei siinä tietenkään mitään pahaa ole. Mutta kun aletaan pelaamaan ja luodaan mielikuva, joka ei mitenkään vastaa todellisuutta, se on masentavaa. Varsinkin poliittisissa järjestöissä toimivien pitäisi kyetä tarkastelemaan asioita näiden mielikuvien takaa. Paavo Väyrysellä on, etelän median jatkuvasta parjauksesta huolimatta, aito mahdollisuus menestys presidentinvaaleissa, jos oma puolue jättäisi henkilökysymykset sivuun ja isänmaan etu huomioiden tukisi itsenäisen Suomen linjaa ajavaa henkilöä yhtenäisesti. Toisella kierroksella mahdollisuudet Niinistöä vastaan olisivat silloin hyvät. Vai olisiko vasemmistolle mieluisampi Nato-jäsenyyttä puolustava kovan linjan oikeistolainen Niinistö, kristillisdemokraateille homoparien adoptio-oikeutta kannattava Niinistö ja perussuomalaisille Suomen euroalueeseen ajanut Niinistö kuin Keskustan Paavo Väyrynen, joka ei ole mitään edellä mainituista.

On sanottu, että eihän sellaista miestä voi valita presidentiksi, joka ei päässyt edes eduskuntaan. Mutta jos Keskusta olisi toteuttanut kansallisen edun paremmin huomioivaa EU-politiikkaa ja puolustanut lujemmin perinteistä aluepolitiikkaa, ei kannatus olisi karannut Perussuomalaisiin. Jos siis oltaisiin pysytty sillä alkiolais-kekkoslaisella linjalla, jota Paavo Väyrynen edustaa. Mutta kun ei ole oltu, niin perinteisen keskustaväen äänet menivät Uudellamaalla paljolti Soinille. Siinä on suurin syy Paavo Väyrysen putoamiseen eduskunnasta.

Jos taas Väyrynen olisi presidenttiehdokas, osoittaisi se ihmisille puolueen linjan muuttuneen aatteellisempaan ja ennen kaikkea alueellisesti kestävämpään suuntaan.

Käsi sydämellä, rakkaat keskustalaiset! Onko tämä nykyinen metropolipoltiikan linja oikea? Satojatuhansia ihmisiä on ajatus ajaa lisää pääkaupunkiseudulle, Keskustan hymyillen vieressä. Mitä Urho Kekkonen sanoisi, jos näkisi, mihin hänen puolueensa on ajautunut? Meidän vaihtoehtomme on hajauttaminen, ei keskittäminen. - Ja tämän teistä suurin osa tietää. Onko nyt oikeiden johtopäätösten vetämisen aika?

Tänään Rovaniemellä Paavo Väyrynen sanoi mm. seuraavasti: "Henkisiä, hengellisiä ja yhteisöllisiä arvoja on painotettava materialismia vastaan." - Tämä on alkiolaisuuden ydintä.

Pienempien puolueiden ehdokkaista vielä sananen. RKP:ssä kuulemma Biaudet'n nimi on esillä, sekä Taxellin. Onhan se määrätty kunniatehtävä ja uran huipennus, kun pääsee ehdokkaaksi. Aitoja mahdollisuuksia ei RKP:n ehdokkaalla enää ole. Elisabet Rehn -ilmiö ei ole näköpiirissä toistua. Henkilökohtaisesti uskon, että Rehn olisi tullut presidentiksi vuonna 2000, jos hän ei olisi kaatunut Nato-kysymykseen.

Mitä kristillisiin tulee, niin mielestäni Päivi Räsänen olisi ansainnut puolueensa presidenttiehdokkuuden. En jaa läheskään kaikkia hänen poliittisia mielipiteitään, mutta kyllä hän viime syksynä joutui niin törkeän ajojahdin kohteeksi, että ehdokkuus olisi ollut hänelle mitä mainioin hyvitys. Räsänen on kuitenkin kuulemma pyytänyt meppi Sari Essayahia ehdokkaaksi. Essayahia on kyllä kohdeltu paremmin kuin hyvin puolueessaan. Kun hän putosi eduskunnasta, tehtiin hänestä hetikohta puoluesihteeri. EU-vaaleihin hänet asetettiin ykkösehdokkaaksi ja käytännössä KD:n vaalityö tehtiin yksin hänen hyväkseen. Niin paljon loikkauksia KD:n kärkipaikoilta onkin tapahtunut, että ilmeisesti on syytäkin kohdella nykyisiä kärkinimiä hyvin.

(Tosin todettakoon, että KD:n taktiikka ei EU-vaaleissa täysin onnistunut. Sanoin ennen vaaleja muutamille ystävilleni, että jos KD osaisi jakaa äänensä kahtia, saisi se vaaliliittoon myös 1. varapaikan, mikä olisi merkinnyt sitä, että Soinin palattua Suomeen se olisi saanut kaksi meppiä.)

Vasemmistoliitossa ainoa nimi, jonka olen kuullut, on entinen kansanedustaja Outi Ojala. Vasemmistoliitto tuskin lähtee tukemaan SDP:n ehdokasta edellisvaalien tapaan, joten oma nimi täytynee pistää kisaan. Oikeistodemari Lipposen äänestäminen on kova pala etenkin vanhoille kommunisteille, joiden lienee entistä vaikeampi sinnitellä Kataisen hallitukseen työntyneessä puolueessa. Laitavasemmiston äänet voivat kuitenkin ratkaista, meneekö toiselle kierrokselle, luultavasti Niinistöä vastaan, SDP:n, Keskustan vai Perussuomalaisten ehdokas.

Eduskunnan ulkopuolisista puolueista presidenttiehdokkuutta tavoittelee tietääkseni edelleen vain Köyhien puolue, joka koettaa saada ehdokkaakseen puheenjohtajansa Terttu Savolan. Savola on aikaisemmin toiminut Kristillisissä, Perussuomalaisissa (varapuheenjohtajana ja vanhojen lehtiuutisten mukaan erosi Kristillisistä vasta tultuaan Persujen varapuheenjohtajaksi!) ja Risto Kuisman hallitsemassa Remonttiryhmässä. Ehdokkuus edellyttää 20.000 kannattajakortin keruuta, missä on melkoinen työ meidän oloissamme. Viimeksi vaaleissa oli yksi tällainen ehdokas, professori Arto Lahti, joka sai lopulta vähemmän ääniä kuin oli kerännyt kortteja. Vuonna 2000 ei ollut lainkaan ns. kansanliikkeen ehdokasta.