Viime päivinä on keskusteltu siitä, millaisin sanankääntein presidentti Donald Trumpin olisi tullut tuomita Yhdysvalloissa äärioikeiston mielenosoituksien yhteydessä tapahtuneet veriteot. Samoin Suomessa on ajoittain keskusteltu siitä, tuleeko kaikkien ääriryhmien väkivallantekoja tuomita, vai onko keskityttävä tiettyihin tahoihin. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei saisi puhua "kahdesta ääripäästä". Usein tällaisia ajatuksia esittävät näkevät yksinomaan äärioikeiston ja rasistiset liikkeet ongelmana eivätkä tunnusta äärivasemmiston ja anarkistien, saati ääri-islamistien aiheuttamaa varaa järjestäytyneelle yhteiskunnalle.

Itse olen viime aikoina muistellut Neville Chamberlainia, hyväntahtoista, mutta sinisilmäistä ja naiivia valtiomiestä. Britannian pääministerinä hän kannatti myöntyväisyyspolitiikkaa Hitlerin suhteen ja uskoi, että Natsi-Saksan kanssa tullaan Euroopassa rauhanomaisesti toimeen. Hän oli aikansa "suvakki", joka uskoi, että sovittelulla ja natseille tilaa antamalla kaikki mahdumme Eurooppaan ja sota estetään. Samaan harhaan meni suuri osa sen ajan poliitikkoja. Kuningas Yrjö VI ja leskikuningatar Marykin kauhistelivat mukavan Chamberlainin arvostelijoita. Samalla Hitler sai aikaa varustaa armeijaansa ja napsi naapurimaita yksi kerrallaan. Kun maailmansota lopulta syttyi ja laajeni, oli käännyttävä sen synkkiä uhkakuvia maalanneen ikävän miehen puoleen, joka oli vuosien ajan varoittanut Hitlerin politiikasta ja myönnytysten tekemisestä ja joka lupasi vain verta, hikeä ja kyyneleitä. Tämä mies pelasti Euroopan. Hänen nimensä oli Winston Churchill.

Chamberlain kuoli syöpään pian eronsa jälkeen. Muutama päivä ennen kuolemaansa hän kirjoitti, ettei kadu mitään eikä tekisi mitään toisin. Monet sanovat, että oli kaunista, kun hän uskoi rauhaan ja ihmisten hyvyyteen. Mitä hyötyä siitä oli? Minä vaalin mieluummin Churchillin perintöä.

Väkivaltainen ääriajattelu ja demokratian vastustaminen, tulipa se vasemmalta, oikealta tai islamismin parista, on tänäänkin kitkettävä juuriaan myöten Euroopasta.