Britannian hovia koskeva uutisointi, prinssi Harryn ja hänen vaimonsa antaman haastattelun johdosta, on ollut voimasta kuluneen viikon aikana. Luulen, että ensimmäistä kertaa vuoteen joku muu asia kuin korona on ollut päivästä toiseen pääotsikoiden aiheena brittimediassa, jota seuraan aika paljon. Myös Suomen lehdistössä aihetta on käsitelty. – Luultavasti nämä meille sinällään kaukaiset asiat koskettavat joitakin tunnetasolla vahvasti. Olkoonkin, että tulkinnat voivat olla hyvin erilaisia siitä, miten tuohon haastatteluun ja sen seurauksiin tulisi reagoida.

Britannian monarkia on ollut mielenkiintoni kohteena jo lapsuusvuosistani lähtien. (Ne, joita aihe ei kiinnosta, voivat jättää lukematta kirjoitukseni.) En kuitenkaan erityisemmin pidä siitä, että tämä tuhatvuotinen mahtava instituutio nähdään jonakin saippuaoopperana, ja sitä seurataan lähinnä pohtimalla hallitsijaperheen ihmissuhdekuvioita. Sellainen voi olla inhimillisesti kiinnostavaa, mutta kuitenkin aika toisarvoista.

Näen Britannian perustuslaillisella monarkialla merkityksen oman maansa ja laajemminkin koko läntisen maailman keskeisten perusarvojen vaalijana sekä tietysti brittiläisen yhteiskunnan kiinteyden ja jatkuvuuden turvaajana, linkkinä maan ja kulttuurin historian ja nykypäivän välillä. Unohtamatta tietenkään kaikkea sitä hyväntekeväisyystyötä, mitä kuningasperhe on aikojen kuluessa harjoittanut.

Nykyinen kuningatar on hoitanut tehtäväänsä esimerkillisesti, hallitustensa tukena, kansalaistensa innoittajana ja esikuvana. Hänen monet puheensa ovat jääneet maailmanhistoriaan. Hän on kansojensa ja myös muiden kansojen laajasti kunnioittama ja rakastama hahmo, jonka valtavan merkityksen koko maailmalle tulemme ymmärtämään vasta hänen poistuttuaan. Kuten eräässä laulussa sanotaan, presidentit ja paavit ovat tulleet ja menneet, mutta Elisabet hallitsee edelleen. Viime vuosina häneen on alettu sosiaalisessa mediassa viitata yhä useammin lempinimellä The Queen of the World – Maailman Kuningatar.

On ilahduttavaa, että kaiken maallistumisen keskellä Elisabet on tuonut rohkeasti aina esiin myös henkilökohtaisen kristillisen uskonsa ja ottanut vakavasti tehtävänsä anglikaanisen kirkon päänä ja ”uskon puolustajana”.

Tämän kaiken takia mietin, etten enää kirjoittaisi mitään tästä täysin tarpeettoman suuren, maailmanlaajuisen huomion kohteeksi joutuneesta prinssin ja hänen vaimonsa haastattelusta. En muutenkaan pidä siitä, että lähdemme liiaksi arvuuttelemaan jonkun julkisuudessa olevan perheen keskinäisiä välejä ja ihmissuhteiden syvimpiä olemuksia keittiöpsykologialla leikkien. Emmehän me tiedä, mitä näiden ihmisten elämässä ja suljettujen ovien sisällä todella tapahtuu.

Kuitenkin – kun jopa vakavasti otettavat kommentaattorit sanovat, että brittimonarkia on ajautunut yhteen pahimmista kriiseistään – niin ehkä minunkin vaatimaton persoonani voi tästä jotain kirjoittaa. Onhan kyse asiasta, joka kiinnostaa monia tavallisia ihmisiä eri puolilla maailmaa. Ja jos ei kiinnosta, niin asiaa koskevat uutiset voi huoletta ohittaa.

Henkilökohtaisesti voin yhtyä täysin niihin lukuisiin arvioihin, joita monet Britannian lehdet ovat prinssin ja hänen vaimonsa haastattelusta ja sen motiiveista esittäneet.

Aikana, jolloin Britannia ja monet vanhan kansainyhteisön maat ovat kärsineet todella pahasti koronan kourissa – tuhannet ja tuhannet ovat menettäneet henkensä, läheisensä tai taloudellisen toimeentulonsa – kansa kaipaa monarkialta rohkaisua, tukea ja esikuvaa.

Tällaisena aikana korkean profiilin mediasirkusen ryydittämänä annettu haastattelu, jossa oman perheen sisältä hyökätään hallitsijahuonetta vastaan ja kerrotaan dramaattiseen sävyyn tarinoita perheen yksityiselämästä, on vaikea nähdä millään tavoin rakentavana tai myönteisenä. Edes niille asioille, joita haastattelulla on koetettu väittää ajettavan oman edun sijasta.

Kun ottaa vieläpä huomioon, että kunnioitettu 99-vuotias Edinburghin herttua makaa sydänoperaation jäljiltä sairaalassa, ja muut perheenjäsenet ovat olleet etulinjassa taistelemassa koronavirusta vastaan ja luomassa yhteishenkeä Britanniassa, niin Amerikkaan paenneen, miljoonakartanossa elävän prinssin ja hänen vaimonsa valitus elämän kovuudesta voi monesta monarkian alamaisesta tuntua sangen vieraalta. Ja jos he lähtivät julkisuutta pakoon, elämään hiljaista elämää, niin miksi maailman huomioon pitää sitten jatkuvasti yhä pyrkiä?

Kyseistä haastattelua voisi ruotia monin tavoin. Voisi kysyä, mikä sen tarkoitus ylipäätään oli, muuta kuin ilkeily Britannian hovia kohtaan. Etenkin valitus rahahanojen katkeamisesta tuntui älyttömältä. Me muutkin joudumme itse maksamaan omat kulumme. Jos tämä pariskunta ei halua olla mukana instituutiota, palvelemassa kansaansa ja kansainyhteisöä, niin miksi heidän olisi pitänyt kuitenkin voida nauttia kuningasperheen jäsenyyden suomista eduista?

Pohdin myös, kuinka uskottava on väite, että prinssin vaimolta olisi kielletty mielenterveyspalvelut. Miksi kymmeniä miljoonia omistava prinssi ei olisi voinut tällaisia hankkia vaimolleen? Vihjaukset siitä, että prinssin lapsi olisi äitinsä geeniperimän ja mahdollisen tummemman ihonvärin johdosta, menettänyt jonkun arvonimen, on täysin mieletön. Arvonimet määräytyvät vuosisataisten käytäntöjen ja säädösten mukaan. Se, että tämä amerikkalaisnäyttelijätär ei saa omalle perheelleen etuoikeuksia, ei ole rasismia. Kuningatar on koko elämänsä ajan tehnyt työtä eri kansoihin, kulttuureihin ja rotuihin kuuluvien ihmisten kanssa. Jokainen vähääkään historiaa tunteva ja ymmärtävä sen tietää.

Haastattelussa oli myös täysin ihmeellisiä kuvauksia, joita on mediassa vielä paisuteltu. Esimerkiksi kerrottiin, että prinssin ja hänen vaimonsa tapaaminen kuningattaren kanssa oli kerran peruttu kuningattaren työkiireiden takia. Tätäkin on tuotu esiin osoituksena näyttelijätärparan syrjimisestä. Tajuaako kukaan, että Elisabet ei ole mikään mummo – hän on viidentoista maan hallitsija! Joskus on mennyt viikkoja, jopa kuukausia, ettei hän ole tavannut edes omaa aviomiestään!

Yksi typerimpiä kohtia oli kuvaus, jossa kuningattarelle niiaamista tuotiin esiin jotenkin paheksuttavana asiana. Voisi kysyä, miksi prinssi ei ole neuvonut vaimoaan etukäteen, miten hovissa käyttäydytään, jos tilanteet tulivat yllätyksenä. Tai hankkinut asianmukaista koulutusta. Ja vielä perusteellisemmin voisi kysyä – millä oikeudella joku amerikkalaisnäyttelijätär kuvittelee, että hänellä on oikeus arvostella ja vaatia muutoksia instituutioon, joka vuosisatoja vanhempi kuin Yhdysvallat. Miksi hänen ei pitäisi niiata kuningattaren edessä? Haastattelun jälkeen moni voisi perustellusti kysyä – mitä ihmettä tällainen ihminen edes tekee kuningattaren edessä.

Haastattelusta käy mielestäni selvästi myös ilmi kateus tulevan kruununperijän, prinssi Williamin perhettä kohtaan. Kaikkia hallitsijan jälkeläisiä ei kuitenkaan voi arvonimien ym. osalta laittaa samaan asemaan. Kruunu periytyy vain yhteen sukuhaaraan.

Haastattelussa väitettiin myös, että pariskunta olisi avioitunut jo ennen virallista hääpäivää. Juristit ja papisto on osoittanut nämä väitteet perättömiksi. Mikähän kaikki muukin tässä haastattelussa oli siis puppua? Monet ovat vihaisena todenneet, että tämä prinssin vaimo on katkonut väliit omaan perheeseensä, jopa omaan isäänsä, ja onko nyt vuorossa sama kohtalo aviomiehen perheelle? Liuta avustajiakin irtisanoutui sinä lyhyenä aikana, kun hän oli osa hovia. Syy on tietysti aina muissa kuin itsessä.

Kuningashuoneen on pysyttävä myös puoluepolitiikasta erossa. Vasemmistoliberaaleja arvoja monien muiden Hollywood-näyttelijättärien tavoin myötäilevän sukuun naidun naisen on voinut olla vaikea tätä sisäistää. Kuten yleensäkin sitä, että mielipiteitä ei kuningasperheen arvonimen suomalla auktoriteetilla voi ilmaista vapaasti. Oli se kivaa tai ei, mutta niin se menee. Ja jos se ei niin menisi, niin Windsorin kuningashuonetta tuskin enää edes olisi.

Toki prinssi ja hänen vaimonsa eivät hyökänneet suoraan kuningatarta kohtaan ja viittasivat häneen useita kertoja sinällään myönteisesti – mutta hyökkäykset monarkiaa kohtaan merkitsevät väistämättä myös iskua hallitsijaa vastaan. Etenkin, kun ne esitetään omasta perhepiiristä eikä suinkaan esim. valmiiden lausuntojen kautta, vaan miljoonien dollareiden tv-show’n välityksellä.

Haastattelu oli aseteltu niin, että vertaus edesmenneeseen prinsessa Dianaan ja hänen vaikeuksiinsa kävi ilmeiseksi. Itse en näitä tilanteita vertaisi. Prinsessa Diana oli kokematon 19-vuotias tyttö joutuessaan yhtäkkiä julkisuuden valokeilaan. Prinssi Harry puolestaan meni naimisiin jo 36-vuotiaan, kertaalleen eronneen ja laajasti julkisuudessa esiintyneen näyttelijättären kanssa. Prinsessa Diana puolestaan halusi avioliittonsa särkymisen jälkeenkin palvella maataan, vaikka suhde hoviin ei aina ollut helppo. Hän ei halunnut luopua kansakuntansa edustamisesta ja hänen hyväntekeväisyystyönsä arvo tunnustetaan nykyään laajasti.

Liberaalin amerikkalaismedian parissa halutaan rakentaa tarinaa rohkeasta naisesta, joka taistelee luutunutta ja vanhentunutta instituutiota, sovinismia ja rasismia ja kaikkea muuta pahaa vastaan. Ja on myönnettävä, että tämä ilmeisen päämäärätietoinen nainen on onnistunut pyrkimyksissään päästä todella suurelle näyttämölle. Sen hinta on kuitenkin kallis.

Jos kotimaansa jättäneen prinssin ja hänen amerikkalaisvaimonsa tarkoituksena on edistää erilaisia hyviä asioita maailmassa, niin heidän kannattaisi silloin keskittyä sellaiseen työhön, saamansa mahtavan julkisuuden turvin – oman perheen arvostelun, uhriutumisen ja ilmanaikaisen vinkumisen sijaan, vaikka kaikki tällainen sopiikin nykyajan keskustelukulttuuriin ja arvoilmastoon sangen mainiosti. Muistettakoon vielä, että kuningatar ei valtionpäänä kykene vastaamaan julkisesti samalla tavalla, joten asetelma on hyvin epäreilu häntä ja muita kuningasperheen jäseniä kohtaan.

Britannian monarkiassa on omat pelisääntönsä, joiden ansiosta se on selvinnyt vuosisadasta toiseen. Siinä missä monet muut Euroopan hallitsijasuvut ovat kaatuneet, on kuningatar hallinnut maitaan pian 70 vuoden ajan, vaikka maailma ja myös oma yhteiskunta on valtavasti tänä aikana muuttunut. Ja näitä tämän järjestelmän perusteita ei muuteta eikä pidä muuttaa hetkessä.

Ja ilman avioliiton kautta tapahtunutta pääsyä tähän mahtavaan instituutioon, jota vastaan tämä amerikkalaisnäyttelijätär nyt hyökkää, hän olisi jäänyt vain Hollywoodin b-luokan tähdeksi. Kieltämättä tämä suurelle maailmannäyttämölle pääseminen on ollut Oscarin arvoinen suoritus.

Mutta tuhatvuotista Britannian monarkiaa se ei tietenkään tule horjuttamaan.

On häpeällistä, jopa nöyryyttävää, että kuningatar on joutunut julkisesti ottamaan kantaa tähän ala-arvoiseen näytelmään. Mutta omalla tavallaan se kuvastaa hänen luonteensa suuruutta. Reaktiossaan hän osoitti myötätuntoa pojanpoikansa perhettä kohtaan ja tarjosi sovinnon kättä tavalla, johon ainakaan minun (ja tuskin monen muunkaan) kärsivällisyyteni ei olisi riittänyt.

Toivon, että likapyykin loppu pestään muualla kuin julkisuudessa. Britannian monarkia on aivan liian jalo instituutio näyttäytymään samanlaisten sotkujen kautta kuin mitä vaikkapa Windsorin herttuan sotkut tai 1990-luvun alun skandaalit tekivät.

Kauan eläköön kuningatar!