Keskustellessani eilen puhelimen välityksellä erään ystäväni kanssa tuli puheeksi muuan Minna Canthin lähettämä kirje. Jotenkin tämän kirjeen sanoma puhuttelee näinä vaikeina aikoina, niin jaan ajatuksen tässä.

Kirjastoneuvos Helle Kannila kokosi vuosikymmenten ajan Minna Canthin lähettämiä kirjeitä eri vastaanottajien jäämistöistä. Niistä muodostui huomattava kirjekokoelma, joka on painettu kirjaksi. Tietysti suuri osa Minnan kirjeistä hävisi, kun vastaanottajat eivät niitä säästäneet. Onneksi useita satoja kirjeitä kuitenkin säilyi. (Paljonkohan meidän ajastamme jää tällaista dokumenttia, kun ihmiset keskustelevat bittiavaruuteen häviävien pikaviestien kautta.)

Viimeisen tunnetun kirjeensä Minna Canth kirjoitti Kuopiossa 7.5.1897. Elettiin kaunista, kesäksi muuttuvaa kevättä Savon sydänmailla. 53-vuotias Minna oli ollut koko talven vakavasti sairaana, pääosin vuodepotilaana vaikean sydänkohtauksen ja muiden sairauksien takia. Vuosien kiihkeät poliittiset taistelut, suuret kirjahankkeet ja näytelmien laatimiset olivat takana. Oma kauppaliike, jota Minna oli sanonut eniten maailmassa rakastavansa, oli sekin pitänyt jättää aikuistuneiden lasten vastuulle. Sairaus oli kaatanut tämän kiihkeän naisen, joka talven aikana teki pimeässä makuuhuoneessaan yön tunteja valvoessaan tiliä elämästään.

Viimeisimpinä viikkoina vointi oli tosin ajoittain kohentunut ja hän saatoi jopa kävellä pienillä kävelyretkillä Kuopion keskustassa. Kirjoittipa sotaväkeen pojalleenkin hyviä uutisia terveytensä vahvistumisesta.

Kirjoittaessaan tätä viimeistä kirjettä Minnalla oli enää viisi päivää jäljellä. Toukokuun 12. päivän iltana hän sai kotonaan uuden sydänkohtauksen, joka otti hengen elvytysyrityksistä huolimatta.

Kirje oli osoitettu hänen nuoruudenaikaiselle ystävälleen, rouva Flora Wallinille. Rouva Wallin oli jäänyt joitakin kuukausia aikaisemmin leskeksi, kun hänen miehensä, entinen Jyväskylän seminaarin lehtori Olai Wallin oli kuollut pitkään sairastettuaan. (Mainittakoon, että Flora Wallin oli tulevan professorin ja ulkoministerin Väinö Voionmaan äiti.)

Minna ja Flora olivat tavanneet viimeksi edellisenä kesänä, jolloin Minna oli käynyt Wallinien luona Pirkkalassa kylässä matkustaessaan Naantalin kylpylään terveyttään hoitamaan. Tuolloin lehtori Wallin oli ollut vielä elossa. Minna ei ollut sairautensa vuoksi ilmeisesti kyennyt matkustamaan hautajaisiin eikä juuri muutenkaan pitämään yhteyksiä leskeksi jääneeseen ystäväänsä.

Kirjeen alussa Minna kirjoittaa:

Sydämellinen kiitos kirjeestäsi, jonka luin miltei pyhällä hartaudella. Yksi todistus siitä, että kärsimys tulee Jumalalta, on se kunnioitus, minkä se herättää ulkopuolella olevissa. Se, jota onnettomuus kohtaa, lankeaa usein epäilykseen – niin on kumminkin ollut minun laitani. Helpommin olisin kantanut onnettomuuteni elämässä, jos aina olisin ollut täydellisesti vakuutettu siitä, että ne tulivat rakastavalta Isältä, eivätkä johtuneet kovasta kohtalosta eli sattumuksesta.

Kenties sinulla, rakas ystävä, on lujempi usko, ja onnellinen olet, jos niin on. Silloin myöskin tiedät, että se, joka koettelemuksen lähettää, se myöskin auttaa sitä kantamaan. ”En minä teitä jätä isättömiksi”, on hän sanonut, ”minä tulen teidän tykönne.” Ja hän kyllä pitää lupauksensa. Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin. Olet sinäkin, rakastettu Flora, sen kokeva!

Minnan omassa elämässä oli todella ollut koettelemuksia, jotka olivat häntä katkeroittaneet. Hän oli jäänyt nuorena leskeksi seitsemän pienen lapsen kanssa. Mielenterveys ei ollut tuota iskua kestää ja hän makasi henkisesti romahtaneena useita kuukausia. Miehensä kuoleman aikoihin hän menetti myös isänsä ja sisarensa, ja sai vastuulleen isänsä huonolla hoidolla olleen tekstiilikaupan, josta kumminkin suurella sisullaan rakensi pian menestyvän yrityksen, palaten Kuopioon ja alkaen siinä myös kirjoitella kirjoja ja kiinnittää huomiota yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Loppu on historiaa.

Minna oli taistelevan, kovan ulkokuorensa alla herkkä ihminen, joka kärsi paljon julkisista haukuista ja häväistyskirjoituksista. Kun hän alkoi paljastaa yhteiskunnan vähäosaisiin kohdistuvia vääryyksiä, sai hän paljon vihamiehiä ja ylenkatsetta osakseen. Tämä katkeroitti eikä hän aina jaksanut vastata pahaan hyvällä. Suuri isku oli myös Hanna-tyttären kuolema 19-vuotiaana lyhyen sairauden jälkeen.

Kirjeensä loppupuolella Minna kuvailee terveydentilaansa ja uskoon lopulta kaiken Jumalan haltuun.

Kysyt, menenkö johonkin kylpylaitokseen. Ei, ystäväni rakas, minulla ei tule olemaan voimia minkäänlaisille matkoille. Kotona täytyy minun olla, ja Jumalan kiitos, täällä minä saankin parhaimman hoidon. Huonompi olenkin taas ollut. Viime viikolla minulla oli eräänä aamuna niin kova hengenahdistuskohtaus, että uskoin lopun olevan siinä paikassa käsissä. Sydän on ollut heikompi, ja sokeri on taas näyttäytynyt, vaikka olen noudattanut mitä ankarinta ruokajärjestystä.

Epävarmaa on edelleen, voinko enää milloinkaan parantua – vaikka tosin olenkin vähän parempi nyt kevätpuoleen. Kaikki on Jumalan kädessä.

Nyt en jaksa jatkaa. Hyvästi, kallis, rakkahin Flora! Pysy rohkeana ja luota Jumalaan!

Ystäväsi Minna Canth.

Huomionarvoista on, että Minna Canthin vertaansa vailla oleva kirjoittajan ura päättyy tuohon lauseeseen: ”Pysy rohkeana ja luota Jumalaan!” Viisi päivää myöhemmin kynä kirposi kädestä iäksi.

Minna oli toki ajatellut tuon rohkaisuksi vanhalle ystävälleen, jonka perhettä oli kohdannut suuri suru rakastetun aviomiehen ja isän poismenon johdosta. Mutta silti tuntuu ikään kuin Minna omistaisi tuon lauseen myös kansalleen viimeiseksi tervehdyksekseen ja ohjenuoraksi.

Koska Minna sai runsaasti julkisuutta riidellessään usein pappien kanssa, syyttäessään näitä tekopyhyydestä, ulkokultaisuudesta jne., pidettiin häntä monesti kristillisyyden vastustajana. Monesti oli Minnan arvostelussa perää, jos joskus hän saattoi luonteensa mukaisella ehdottomuudella ampuakin joskus myös silloin, kun se ei olisi ollut tarpeellista.

Tuon ajan syvistä ristiriidoista kertoo eräs lehtijuttu, jossa kristillismielisyyttään painottanut kirjoittaja kuvailee lähes happamesti sitä, että oli kuullut Minna Canthin huutaneen Jumalaa avukseen elämänsä viimeisinä hetkinä. Kirjoittaja arveli, että ehkäpä rouva Canth sitten on päässyt taivaaseen, mutta hänen kirjoituksensa ja elämäntyönsä olivat kuitenkin paljon pahaa saaneet aikaan. (Tällainen kirjoitus siis julkaistiin lehdessä juuri Minnan kuoleman jälkeen – puistattavan kaukana oli uskonveljen ilo siitä, että rouva Canth oli pelastunut!)

Myös myöhempinä vuosina on haluttu korostaa Minnan kirkkokriittisyyttä, kiinnostusta muita uskontoja kohtaan ja on leimattu häntä vapaa-ajattelijaksi ja ateistiksi. Eikä meidän pidäkään kuorruttaa Minnan muistoa liian kristillisellä kermalla, vaan nähdä hänet kokonaisuutena, kaikkinensa.

Mutta jokainen, joka lukee nuo Minnan kirjeen viimeiset sanat, ei voine vilpittömällä mielellä tulla kuin siihen vakuutukseen, että Minna kuoli uskossa Vapahtajaansa turvaten.

Minnan kirjoitus toivottavasti rohkaisee myös meitä näinä vaikeina aikoina. Kaikki paha, mikä täällä maailmassa tapahtuu, ei tietenkään tapahdu Jumalan tahdosta, mutta kaikki tapahtuu Hänen sallimanaan, ja Hänen puoleensa voimme kääntyä ja pyytää apua, niin elämässä kuin kuolemassa.

Minnan sanoin:

Ei mikään suru, joka tulee Jumalalta, koskaan ole niin vaikea, ettei se sisässään kantaisi siunauksen siementä, kuinka mahdottomalta tuo meidän silmissämme näyttäneekin.