Tänään on 30.11.2012, paitsi äitini syntymäpäivä, niin myös talvisodan syttymisen 73-vuotismuistopäivä. Ilman sodanjulistusta Neuvostoliiton armeija hyökkäsi Suomen kimppuun. Vaikka Suomen asenne 1930-luvulla olikin vaarallisen välinpitämätön itäisen naapurin suhteen, ei talvisodan hyökkäystä voi mikään oikeuttaa.

Ja olisivatko mitkään myönnytykset riittäneet tyynnyttämään maailmanvalloitusta haaveillutta Stalinia? Baltian maat lähtivät myönnytysten tienne. Sen tien päässä oli itsenäisyyden ja kulttuurin tuhoaminen, pakkoliittäminen osaksi Neuvostoliiton kansojen perhettä.

Itärajan yli tultiin laulun sanoin "ilman viisumia, päässä outo hiippalakki". Ihmiset saivat tuona talviaamuna kokea, kuinka pommit putosivat rauhantahtoisen siviiliväestön päälle. Kallis oli Suomen vapauden hinta.

Mutta me selvisimme. Kuten sanonta kuului, "meillä on Jumala ja Mannerheim - puna-armeijalla ei kumpaakaan!"

Neuvostoliiton propaganda mukaan he eivät hyökänneet, vaan Suomi aloitti talvisodan Mainilan laukauksilla. Historiankirjoitus on osoittanut tämän valheeksi. Pian sen jälkeen joukko suomalaiskommunisteja muodosti "Terijoen hallituksen", jonka päämiehenä toimi Neuvostoliittoon Suomesta paennut Otto Wille Kuusinen. Terijoen hallitus väitti edustavansa Suomen sorrettuja työläisiä, ja kutsui puna-armeijaa apuun kukistamaan Suomen porvariston. Kuitenkin Suomen kansa oli eheytetty kestävällä yhteiskuntapolitiikalla. Suurin osa niistä ihmisistä, jotka vielä 1918 olivat valmiita tukemaan punakapinaa, taistelivat nyt Suomen itsenäisyyden puolesta. Joitakin äärimmäisiä kommunisteja lukuun ottamatta Suomen kansa tuki laillista hallitusta ja talvisodan ponnistuksia. Tämä tuli Stalinille ja Kuusiselle yllätyksenä.

Yleisesti Terijoen hallitusta pidetään nykyisin täytenä maanpetturuutena. Jopa Stalin joutui luopumaan tästä nukkehallituksestaan ja tunnustamaan jälleen Kallion-Rydin hallituksen Suomen todelliseksi hallitukseksi.

Olen viime päivinä lueskellut Otto Wille Kuusisen lesken Aino Kuusisen muistelmateosta "Jumala syöksee enkelinsä". Otto Wille Kuusinenhan teki pitkän uran Neuvostoliiton johtotehtävissä. Tuskinpa yksikään toinen ei-venäläinen on kohonnut tuossa suurvallassa niin korkeisiin asemiin kuin Otto Wille Kuusinen. Häntä pidettiin jopa Stalinin "oikeana kätenä". Kuusinen oli todellinen konna ja kettu - hän oli Leninin työtoveri, mutta välttyi Stalinin puhdistuksilta, toisin kuin muut vanhan kaartin kommunistit. Vieläpä Stalinin hirmutekojen paljastuttua ja Neuvostoliiton ottaessa uutta kurssia, Kuusinen pysyi pinnalla, aina kuolemaansa saakka vuoteen 1964.

Aino Kuusinen oli suomalaisnainen, joka sokaistui kommunismista ja siirtyi Kuusisen kanssa Neuvostoliittoon vapaussotamme jälkeen. Hän oli ensin rakentamassa kommunismia, kunnes hänen silmänsä alkoivat vähitellen avautua. Hänet mm. lähetettiin Yhdysvaltoihin paikallisten kommunistien avuksi. Siellä hän näki, että surkeimmatkin työläiset elivät yleensä paremmissa oloissa kuin Neuvostoliiton keskiluokka. Kun Aino Kuusinen kieltäytyi lähtemästä Neuvostoliiton Ruotsin-lähettilääksi eikä suostunut näin tukemaan entisen kotimaansa miehittämiseen tähdänneitä toimenpiteitä, joutui hän Stalinin epäsuosioon.

Rouva Kuusinen vietti 17 vuotta vangittuna, ensin tutkintavankeudessa ja sitten vankileireillä hirvittävissä olosuhteissa. Leireillä hän tapasi ja sai kuulla monien entisten suomalaisten kommunistien kohtaloita. Jopa Kullervo Manner, Suomen vuoden 1918 punakapinan johtaja, joka pakeni ihannemaahansa suomalaisten isänmaanystävien voitettua vapaussodan, päätyi vankileirille ja joutui ammutuksi.

Otto WIlle Kuusinen ei tehnyt mitään pelastaakseen vaimonsa. Hänelle oli tärkeitä oman hengen säilyttäminen. Stalinin kuoleman jälkeen Aino Kuusinen pääsi vapaaksi ja hänen tuomionsa myönnettiin vääriksi. Neuvostoliitosta hän ei silti saanut lähteä. Otto Wille Kuusista hän ei suostunut enää milloinkaan tapaamaan, vaikka tämä pyytelikin vaimoaan useita kertoja takaisin. Vasta saatuaan tiedon, että Kuusinen oli kuolemassa syöpään, hän toimitti tälle kirjeen, jossa teki selväksi mielipiteensä miehensä toimista.

Otto Wille Kuusisen kuoltua rouva Kuusinen pääsi vihdoin liki 80-vuotiaana, vuonna 1965 turistiviisumilla Suomeen ja ymmärrettävästi jätti saapumatta Venäjälle lähteneeseen paluujunaan. Lopulta hän päätyi länteen, Italiaan, jossa hän sai vihdoin vapaasti kirjoittaa muistelmateoksensa. Jokaisen suomalaisen tulisi lukea tämä kirja. Aino Kuusista piti hengissä kaikki hirveät vuodet se ajatus, että hän saa vihdoin kirjoittaa maailmalle Neuvostoliiton todellisen luonteen.

Otto Wille Kuusista ei päästetty käymään Suomessa sodan jälkeen. Vaikka Neuvostoliiton näkökantoja olikin otettava huomioon, niin tekivät presidenttimme Paasikivi ja Kekkonen selväksi Neuvostoliiton johdolle, että Otto Wille Kuusinen ei ole tervetullut Suomeen edes lyhytaikaiselle vierailulle. Kuusisen vaikutus Suomeen jatkui kuitenkin hänen ensimmäisestä avioliitostaan syntyneen tyttärensä, Hertta Kuusisen kautta. Hän toimi pitkään Suomessa johtava kommunistipoliitikkona. Hertta oli loistava puhuja ja karismaattinen kansanjoukkojen innostaja. Tämä on minunkin tunnustettava, niin syvästi kuin hänen edustamaansa poliittista linjaa vastustankin.

Myöhemmin Otto Wille Kuusista on pyritty muistamaan myös hyvällä. On koetettu selitellä, että hänen oli pakko suostua Terijoen hallituksen johtoon ja että hän pyrki hillitsemään Stalinin Suomeen kohdistuvaa vihaa ja tuhoa.

Kuitenkin on syytä muistaa Aino Kuusisen miehestään antama kuvaus: "Minulle hän kerran uskoi unelmoivansa siitä, että Suomi joutuisi hänen valtaansa ja hänestä tulisi Skandinavian 'prokonsuli' sitten kun koko Skandinavia olisi kukistettu. Ja kun myöhemmin koko Eurooppa olisi kommunistinen, hän palaisi Moskovaan, ja hän, Kuusinen, olisi se mies, jonka tahdon mukaan hallittaisiin maailmaa. ... Neuvostoliitto teki ensimmäisen askeleen siihen suuntaan 30. marraskuuta 1939, kun puna-armeija hyökkäsi Suomeen, ja Kuusinen oli epäilemättä vaikuttanut melko paljonkin tähän päätökseen. Hän tahtoi palata Suomeen punaisen armeijan lipun suojassa ja hankkia sillä tavalla hyvityksen isänmaaltaan, joka oli ajanut hänet pois. Hänen syytään olivat suureksi osaksi Suomen kansan menetykset ja kärsimykset, jotka hyökkäys aiheutti. Yhdelläkään Suomessa syntyneellä ei ole ollut suurempaa kuormaa tunnollaan."