Olin keväällä ehdokkaana EU-vaaleissa. Vaikka tiesin, ettei minulla ole mitään aitoa mahdollisuutta tulla valituksi, niin kävin niin kovan kampanjan kuin ilman valtakunnallista tunnettavuutta olevalle ehdokkaalle, polvet ruvella kerjätyillä vähillä rahoilla ja omilla säästöillä oli kampanjaa mahdollista käydä. Osallistuin 138 vaalitilaisuuteen ja kävin paljon keskusteluita keskustalaisen väen kanssa eri puolilla maata.

 

Sain tutustua tällä matkallani moniin upeisiin järjestöihmisiimme – noihin uskollisiin kahvikeittäjiin ja telttojen pystyttäjiin, joiden ansiosta puolue on olemassa – ja käydä lukemattomia hyviä keskusteluja. Keskusta-liikkeessä olen toki toiminut jo 19 vuotta, joten aivan vieraalle kentällä en liikkunut.

 

On kuitenkin pakko todeta, etteivät kaikki kokemukseni kenttäkierrokselta eivät olleet myönteisiä. Suurin yksittäinen pettymykseni oli sen havainnon tekeminen, miten vähän aitoa keskustelua puolueen tilasta, aatteesta ja Keskusta-liikkeen suunnasta on eduskuntavaalien katastrofituloksenkaan jälkeen käyty.

 

Vaalitappiota on pyritty monelta taholta selittelemään vain sillä, että ”ihmiset eivät ymmärtäneet, kun oli pakko tehdä kovia päätöksiä, että talous saadaan kuntoon”. Tämä ei kuitenkaan riitä selitykseksi. Tarvitaan perusteellinen selvitystyö, niin puolueen harjoittaman politiikan osalta kuin myös järjestötyömme tilasta.

 

Unohtaa ei sovi sitäkään, mitä kansanvallan tilalle merkitsee se, ettei puoluekokouspäätöksillä ole usein suurtakaan arvoa käytännön politiikassa. Määrääkö kenttäväki ja puoluekokous puolueen linjan – vai määräävätkö puolueen johtavat poliitikot lähipiireineen, mitä puolueväen on kulloinkin Keskustan teltoilla puolusteltava? Tai mitä kertoo puolueen tilasta esim. se, että vuosi sitten puoluehallituksen enemmistö pyrki viemään puoluekokousväeltä oikeuden valita puoluesihteerin, mutta puoluekokouksessa esitys torjuttiin murskaluvuin. Eikö puoluejohto aistinut kentän tunnelmaa vai eikö siitä vain välitetty?

 

Joskus tuntuu siltä, että valitettavasti osa kenttäväestämme pyrkii jopa tukahduttamaan avointa ja kriittistä keskustelua. Ikään kuin sitä pelättäisiin. Arvostelun esittäjät leimataan heti huonommiksi keskustalaisiksi, vaikka kyse olisi vuosikymmeniä uskollisesti vaaleista toiseen Keskustan kampanjoissa työtä tehneistä ihmisistä, jotka eivät ole koskaan olleet mukana muiden puolueiden toiminnassa.

 

Olen miettinyt, onko puolueen historian vanhoista linjariidoista jäänyt jotain niin syviä arpia kansanliikkeen sieluun, että asiallistakin kriittistä keskustelua ja virheiden tarkastelua on niin vaikea käydä ja tehdä? Onhan meillä ollut aikanaan K-linjan ja V-linjan välinen kova valtataistelu tai monia hyvinkin repiviä henkilövaaleja puoluekokouksissa. On myös syytetty siitä, että kovissa paikoissa joskus puolueemme johtohenkilöt ovat jääneet yksin – ja sen vastavaikutuksena nyt on kaikki vähäinenkin eri vaihtoehtojen esittäminen koettu puoluejohdon kampittamiseksi.

 

Sanotaan myös, ettei keskustelua pitäisi käydä julkisesti, vaan omien kesken jossakin ”pukuhuoneessa”. Mutta mistä löytyy niin suuri pukuhuone, jonne kaikki keskustalaiset mahtuvat. Olletikin, kuin täytyy muistaa, ettei luottamuksen palauttaminen riitä yksin Keskustan ydintoimijoiden suhteen, vaan nimenomaan keskustalaisten äänestäjien suhteen. Ja me Keskusta-aktiivit olemme kuitenkin vain hyvin pieni osa kaikista niistä ihmisistä, jotka puoluetta yleensä vaaleissa äänestävät.

 

Puolue on meille monelle hyvin rakas. Useat meistä ovat löytäneet sen parista paljon mielekästä tekemistä elämäänsä, monia hyviä ystäviä, jotkut puolisonkin. Puolue ei ole kuitenkaan mikään lahko, jota ei saisi arvostella, tai perheenjäsen, jota rakastaa niin paljon, ettei suostu näkemään sen puutteita ja erehdyksiä. On hirveää nähdä, kuinka jotkut omaa keskustalaisuuttaan mieluusti korostavat ihmiset saavat suorastaan raivokohtauksia, jos koettaa tarkastella niitä syitä, joiden takia olemme nyt hävinneet useat vaalit peräjälkeen. Sillä tavalla ei voiteta kyllä yhtään uutta äänestäjää puolellemme.

 

Puolue ei ole itsetarkoitus – eikä se ole vain kiva harrastepiiri tai väline saada itselle työmahdollisuuksia. Puolue on ase taistelussa paremman maailman puolesta ja demokratian kivijalka.

 

Santeri Alkio, joka ei kaihtanut kovaakaan keskustelua eikä pelännyt tarttua vaikeisiin kysymyksiin, näki elämän ja myös yhteiskunnallisen elämän perustana ihmisyyden kehitystarpeen ja ihmisenä kasvamisen. Tämä ei tapahdu ilman jatkuvaa itsekritiikkiä. Aina voi tehdä paremmin. Ja jos takana on historiallinen vaalitappio ja koko kansanliikkeen tulevaisuus on vakavasti uhattuna (vaikka tätäkään ei kaikille kestä sanoa), niin silloin täytyy todella syvällisesti tarkastella – mitä kaikkea tulisi voida tehdä paremmin. Miksi tämä puolue olemassa? Miten aatteemme eroaa muiden puolueiden aatteista?

 

Pitkäaikainen Maalaisliiton puheenjohtaja V. J. Sukselainen puhui Maalaisliiton 40-vuotisjuhlassa vuonna 1956 mm. seuraavaa:

 

Me maalaisliittolaiset annamme suuren arvon puolueelle, mutta tuskin kukaan meistä saattaisi yhtyä niihin kommunistien puoluesihteerin sanoihin, jotka hän jokin aika sitten kohdisti eräiden puoluekurssien osanottajille. Hän sanoi: "Oppikaamme rakastamaan puoluetta yli kaiken." Minä en kehottaisi ketään rakastamaan puoluetta yli kaiken. En tarkoita tällä yksin sitä, että kristityn on rakastettava Jumalaa yli kaiken, tarkoitan myös sitä, että puolueen yläpuolella on isänmaa ja Suomen kansa. Puolue on se väline, jota yhteiskunnalliset ryhmät ja mielipidesuunnat käyttävät pyrkiessään vaikuttamaan valtakunnan asioihin.

 

(Kirjoitus julkaistu Suomenmaan blogissa 28.6.2019)