Arvoisa puheenjohtaja, hyvä kokousväki!

Flunssa on vähän ääntä syönyt, mutta koetan sitä silti parhaani mukaan käyttää. Kirkkohallituksen esitys kirkon paikallistason rakenteista sisältää monia hyviä elementtejä. Kirjoitettu teksti on monin tavoin ansiokas. Uskon, että useat tämän esityksen linjaukset tulevat antamaan suuntaa kirkolle seuraavina vuosikymmeninä riippumatta siitä, tuleeko tämä esitys kokonaisuudessaan hyväksytyksi vai ei, ja jos tulee, niin millä aikataululla.

Suurimmat ja luultavasti eniten vastustusta herättävät tuolla seurakuntakentällä ne esitykset, joiden mukaan seurakuntien työ- ja virkasuhteet, omaisuus sekä päätösvalta useissa tärkeissä kysymyksissä siirtyisivät uusille seurakuntayhtymille, joissa monilla nykyisillä seurakunnilla olisi vain murto-osa äänivallasta päätöksentekoelimissä. Ja että kaikkien seurakuntien olisi paikallisista oloista riippumatta mentävä tähän yhteen malliin pakolla.

Kun olen keskustellut hyvin erilaisten kirkkomme jäsenten kanssa, erilaisista seurakunnista eri puolilta maata ja hyvinkin erilaisista teologisista linjauksista, näissä keskusteluissa on korostunut selkeä näkemys: ei pakkoa. Oma rovastikuntani, Rovaniemen rovastikunta, koostuu hyvin erilaisista seurakunnista. Siellä on esimerkiksi maantieteellisesti ja jäsenmäärältään hyvin suuri Rovaniemen seurakunta, ja toisaalta vaikkapa alle 2000 jäsenen Pelkosenniemen seurakunta, joka koostuu muuten kahdesta maallisen puolen kunnasta, Pelkosenniemestä ja Savukoskesta. Toimintatavat ja teologiset painotuksetkin eroavat varmasti jonkin verran näissä seurakunnissa. Silti me muodostimme rovastikunnan kokouksessa yksimielisen kannan: ei pakkoyhtymiä.

Minulla ei ole tietenkään ikäni eikä muunkaan kokemuksen puolesta sellaista ymmärrystä kirkon hallinnosta kuin varmasti useimmilla teistä on. Rohkenen kuitenkin esittää pohdittavaksi muutamia kysymyksiä. Keskeinen syy seurakuntarakenteen uudistushankkeen käynnistymiselle juuri nyt oli valtiovallan puolella käynnistetty kuntauudistus, eli ns. suurkuntahanke. Tämä hanke on nyt kariutunut. Onko meillä siis enää samanlainen kiire tässä asiassa kuin vuosi sitten?

Kirkossa on myös meneillään Kipa-hanke, jonka tuomat muutokset kuormittavat kovasti seurakuntia. Tulisiko meidän katsoa ensin tämä muutos ja sen vaikutukset seurakuntien hallintoon loppuun, ja vasta sitten lähteä tekemään seuraavaa suurta myllerrystä? Kuinka väkemme siellä kentällä jaksaa? Ja tulisiko meidän rakentaa sääntelyä, joka sittenkin sallisi erilaiset hallintomallit eri puolilla maata, huomioiden alueelliset erot alkaen pitkistä välimatkoista? Riittääkö väljyys pakkoyhtymien johtosäännössä täyttämään tämän haasteen? Yhtymämallilla on omat ansionsa, kiistattomasti, mutta olisiko parempi rakentaa sääntelyä siten, että uuteen yhtymään siirtyminen on vapaaehtoista? Jos uusi yhtymämalli osoittautuu niin hyväksi kuin sitä on mainostettu, epäilijät tulevat varmasti myönteisen esimerkin innoittamina seuraamaan innolla perässä. Ja yhtymiähän on jo nyt mahdollista perustaa lainsäädännön nojalla.

Kirkkohallituksen esitys avaa monia myönteisiä näköaloja tulevaan kehitykseen. Mutta monilla alueilla koetaan silti huolta. Merkitseekö pakkoyhtymä uuden byrokratian tason luomista? Johtaako suurten yhtymien luominen toimintojen näivettymiseen reuna-alueilla? Miten diakonian asema muuttuu sääntelyn muuttuessa? Tuoko keskittäminen todellisia säästöjä? Täytyykö suuria seurakuntia ryhtyä keinotekoisesti pilkkomaan? Ja jos seurakunnat haluavat pitää rakkaudella vaalitun omaisuuden hallussaan, ja jos seurakunnat haluavat huolehtia edelleen vaikkapa omista hautausmaistaan omien perinteiden ja paikallisten käytäntöjen nojalla, niin miksi me ottaisimme näiltä seurakunnilta tämän toiminnan pois, päätettäväksi pahimmillaan jopa satojen kilometrien päässä pitkien välimatkojen alueella? Jos meillä on laaja tahtotila täällä, että seurakuntakentällä mennään yhtymiä kohti, niin eiköhän kehitys sinne tule tulevaisuudessa viemään. Mutta tämä kehitys on varmasti rakentavampaa ja seurakuntien vastuunkantajien motivaatiota säilyttävämpää, kun se tehdään vapaaehtoiselta pohjalta ja rauhallisesti edeten.

Onko pakolla koskaan tässä maailmassa mitään hyvää aikaan? Muistan lapsena kuulleeni sellaisen tarinan eräästä vanhasta valtiopäivämiehestä, joka oli nuoruudessaan joutunut ns. pakkoavioliittoon, tämä tapahtui 1800-luvun loppupuolella. Vanhana miehenä hän oli sitten eräälle hautausmaalle sattuneelle ohikulkijalle tokaissut vaimonsa haudalla, että: ”Enpä minä sitä vaimoa kyllä koskaan rakastanut, mutta 12 lasta meillä kuitenkin oli.” No, tuli se elämä varmasti niinkin elettyä, mutta ei se oikein kiva esimerkki ole.

Lopuksi kiinnitän vielä huomiota seurakuntayhtymään esitettävään vaalitapaan. Sivulla 19 on perusteltu kahden vaalin järjestelmän säilyttämistä mielestäni ansiokkaasti. Toivon, että kehittyipä seurakuntakenttä kokonaisuudessaan mihin suuntaan tahansa, että yhtymissä demokratiakate säilyy mielellään tämän esityksen mukaisesti siten, että seurakuntalaiset valitsevat edustajansa niin seurakuntaneuvostoon kuin yhteiseen kirkkovaltuustoonkin suoralla vaalilla. Kiitos.