alpi%20kaisamatti-normal.jpg
Kuva Kemijärven vapaussodan sankarivainajien hautamuistomerkiltä. Kahdeksan kemijärveläistä menehtyi keväällä 1918 taistelussa Suomen kansan vapauden puolesta. Joukossa on sukulaiseni Matias Albin (Alpi) Kaisamatti.

---

Jokaisesta suomalaisesta suvusta löytyy varmasti vaiheita, joissa isänmaamme historian raskaimmat hetket tulevat väkevinä esille. Sankarikuolemat käymissämme sodissa ovat varmasti tällaisia tapahtumia kaikkein voimakkaimmin.

Suomen juhliessa 96. itsenäisyyspäiväänsä, palautuivat mieleeni ajat, jolloin itsenäisyys saavutettiin. Se oli monivaiheisen kehityksen lopputulos. Kansallinen herääminen ja sortovuosien perustuslaillinen vastarinta kypsyttivät mielialat maassa valmiiksi itsenäisyydelle, kun maailmanpoliittinen tilanne sen salli. Maamme oli saanut nauttia kyllä rauhallisen kehityksen ajoista. Keisari Aleksanteri I kohotti Suomen "kansakunnaksi kansakuntien joukkoon" sallien maahamme laajan autonomia. Erityisesti keisari Aleksanteri II:n aikaa muistetaan edelleen suurella kiitollisuudella. Mutta sitten Venäjällä saivat vallan ryhmittymät, joiden toiminnan vuoksi Suomen kansan oli mahdotonta elää enää rauhassa Venäjän keisarikunnan suuriruhtinaskuntana.

Suomen kansasta riittävän suuri osa ei ollut kuitenkaan valmis toimimaan demokraattisena valtiona. Ei ehtinyt kulua kahtakaan kuukautta itsenäisyysjulistuksesta, kun osa Suomen kansasta yhdessä Neuvosto-Venäjän sotajoukkojen kanssa nousi aseelliseen taisteluun vapaissa ja demokraattisissa vaaleissa valittua hallitusta ja eduskuntaa vastaan. Jos kapinalliset, punakaartilaiset, olisivat voittaneet, olisi Suomen kohtalo ollut osa Neuvostoliiton yhteistä historiaa.

Nykyään usein vältetään puhumasta vapaussodasta ja halutaan käyttää mieluummin neutraalia ilmaisua "sisällissota". Mutta sillä kasvatuksella, jonka minä olen saanut, ja sillä tiedolla, jonka olen vuosien 1917-18 tapahtumiin tutustumalla saanut, olen katsonut perustelluksi käyttää tästä sodasta nimitystä vapaussota. Siinä sodassa taisteltiin Suomen itsenäisyydestä, Suomen kansan elämästä.

Vakaa, talonpoikainen kansanosa ei lähtenyt bolshevistiseen kiihotukseen mukaan. Jumalanpelkoon ja lainkunnioitukseen kasvatettu väestö kukisti kapinan kenraali Mannerheimin johdolla. On ymmärrettävissä, että monet sosiaaliset epäkohdat ajoivat köyhää väestönosaa kapinaan. Parempiakin poliittisia päätöksiä olisi voitu tehdä. Sellaista tilannetta maassa ei kuitenkaan ollut, mikä olisi oikeuttanut kukistamaan laillisen hallituksen. Sosialidemokraatit olivat sitä paitsi maan suurin puolue, joten vasemmiston ei voi väittää olleen syrjässä yhteiskunnallisesta päätöksenteosta.

Isänpuoleista sukuani itsenäistymisen ja vapaussodan tapahtumat koskettivat syvästi. Kemijärvelle vuonna 1876 muuttaneen suvun kantaisän, Lanton Juntiksi kutsutun Juho Erkki Isolan eli Kaisamatin kolme poikaa, Risto, Kalle ja Alpi asuivat Kemijärvellä. Isä oli tuolloin vielä elossa, 87-vuotiaana, ja asui Levärannalla pojalleen Kallelle myymällään kotitilalla. Risto oli puolestaan mennyt vävyksi läheiselle Kiherin tilalle, jota vielä isännöi appiukko, nahkuri ja lestadiolainen saarnamies Matti Gehör. Alpi asui puolestaan Joutsijärvellä, jonne perustetun kunnalliskodin eli vanhainkodin esimiehenä hän toimi.

Kun syksyllä 1917 Kemijärvellä työväenliike alkoi järjestäytyä aseelliseksi punakaartiksi, täytyi myös valkoisen puolen varustautua. Perustettiin suojeluskuntia valvomaan maan laillista menoa ja järjestystä. Kemijärvellä myös nämä kolme veljestä, ukkini ukki Risto Kaisamatti ja hänen veljensä Kalle ja Alpi liittyivät suojeluskuntaan. Suvussa on kerrottu tarinaa, kuinka Risto joutui jättämään kotiaskareensa Levärannalla ja lähtemään ase kädessä vartioimaan Kemijärven keskustaajaman aluetta. Pöyliöjärven jäällä hän olisi kuulemma antanut vähän vauhtia pakeneville punakaartilaisille Berdan-kiväärillään. Risto-ukki selvisi sodasta hengissä, mutta Alpi puolestaan kaatui Kurtin rintamalla punakaartilaisten murhaamana, kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Hänet haudattiin yhdessä muiden sankarivainajien kanssa Kemijärven kirkon eteen vapaussodan kaatuneiden yhteiseen hautaan. 

Sodan jälkeen voittaneen puolen viha oli suuri ja kiihdyksissä osa rankaisutoimista tehtiin liian äkkinäisesti. Myös olot vankileireillä olivat monin paikoin sellaisia, mitä sivistysvaltiossa ei tulisi sallia. Nämä tapahtumat ovat jättäneet syvät arvet - ja osittain johtaneet siihen, että vapaussodan valkoisen puolen arvostusta on haluttu vaientaa. Voidaan tietysti sanoa, että jos punaiset olisivat voittaneet, niin kärsimykset olisivat olleet moninkertaiset ja koko kansan kohtalona olisivat lopulta olleet Stalinin vankileirit. Tämä on varmasti totta, mutta se ei oikeuta silti kaikkea sitä, mitä sodan jälkeen tapahtui. Valtiollisesti järjestäytymättömissä oloissa ei parempaan kuitenkaan pystytty. Tämä on eräs historiamme hirveimmistä luvuita.

Siitä huolimatta on sanottava: Vuoden 1918 sota oli Suomen vapaussota. Siinä olivat vastakkain demokraattisesti valittua, laillista hallitusta puolustavat valkokaartilaiset ja Neuvosto-Suomea rakentaneet punakaartilaiset.

Kansalaissovun kannalta on ollut tärkeätä, että punakaartilaisten henkistä perintöä vaalinut kansanosa otettiin mukaan yhteiskunnalliseen työhön. Maalaisliiton ja Sosialidemokraattien yhteistyöllä kansa yhdistettiin ja niinpä moni entinen punakaartilainen lähti talvisotaan taistelemaan Stalinin armeijaa vastaan. Sodan jälkeen koko kansa yhdistettiin, vasemmalta oikealle, uuden ulkopoliittisen linjan taakse, jonka tavoitteena oli: ei koskaan enää sotaa Venäjän kanssa. Suuret presidentit J. K. Paasikivi ja Urho Kekkonen rakensivat Kremliin ystävyyden sillan. Heidän perinnöstään meillä on paljon opittavaa.

Silti minä joskus ajattelen, kun kirkonmenojen jälkeen lasketaan seppeleita punakaartilaisten haudoille: Muistammeko, missä Suomi olisi, jos he olisivat voittaneet vuonna 1918? Monessako länsimaassa kunnioitetaan valtiovallan taholta niiden kansalaisten muistoa, jotka yhteistyössä vieraan vallan kanssa pyrkivät kaatamaan maan laillisen hallituksen ja hävittämään isänmaansa itsenäisyyden? Voin hyvin uskoa, että moni punakaartilainen soti vilpittömästi uskoen taistelevansa työväestön parempien elinolosuhteiden puolesta. Mutta en voi sittenkään hyväksyä väitteitä, että sodan molemmat puolet olivat yhtä oikeutettuja taisteluunsa. Demokraattisen ja kansanvaltaisen järjestelmän voitto, suojeluskuntien voitto, vapaiden talonpoikien voitto ja Mannerheimin voitto oli itsenäisen Suomen voitto.

Marsalkka Mannerheim johti suomalaisia joukkoja neljässä eri sodassa. Presidentti Paasikivi piti Mannerheimin ainutlaatuisen uran tärkeimpänä ansiona juuri valkoisen puolen voittoa keväällä 1918. Se pelasti kansamme elämän.