Keskustan ehdokaslistalta valittu kirkkovaltuustoryhmä kokoontui eilen Rovaniemellä. Meitä on kaikkiaan kahdeksan henkeä: toimitusjohtaja Liisa Ansala, oikeustieteen maisteri Janne Kaisanlahti, kotiseutuneuvos Leena Aspegren, toimittaja Anni Tolppi, eläkeläinen Simo Rahtu, toiminnanjohtaja Mirja Stålnacke, työnohjaaja Pertti Ahokas sekä hallintonotaari, yrittäjä Mirja Mäntymäki.

Valtuustoryhmien välillä oli käyty neuvotteluja, joiden perusteella Keskustan ryhmä saattoi tehdä nyt omat esityksensä luottamuspaikkojen jaon osalta. Lopulliset päätöksethän tehdään tietysti vasta tammikuussa kirkkovaltuuston kokouksessa.

Rovaniemellä kirkkovaltuuston suurimmat ryhmät ovat Keskustan, Kokoomuksen, laajapohjaisen seurakuntaväen sekä vanhoillislestadiolaisten ehdokaslistoilta valitut ryhmät. Keskeisimmät puheenjohtajuudet on sovittu jaettavaksi siten, että Keskusta saa tulevan kauden alkupuoliskolle 2015-16 kirkkovaltuuston puheenjohtajuuden ja Kokoomus kirkkoneuvoston varapuheenjohtajuuden (kirkkoherra on aina puheenjohtaja kirkkoneuvostossa). Jälkimmäisellä kaudella paikat vaihdetaan toisin päin, eli silloin kirkkovaltuuston puheenjohtajuus on 2017-18 Kokoomuksella ja kirkkoneuvoston varapuheenjohtajuus Keskustalla. Lisäksi Keskustalla on molempina kaksivuotiskausina kaksi neuvoston jäsenen paikkaa ja saimme myös mm. hautaus- ja kiinteistötoimen johtokunnan puheenjohtajuuden ja useita alueneuvostojen puheenjohtajuuksia.

Kaikki valinnat tehtiin Keskustan ryhmässä yksimielisesti. Kokous sujui hyvässä ja asiallisessa ilmapiirissä. Kaikkien ensisijaiset tavoitteet eivät täyttyneet, mutta saimme rakennettua sellaisen kokonaisuuden luottamuspaikkajaosta, että kaikki ryhmän jäsenet saattoivat sen hyväksyä. Tämä on tietysti hyvä asia, kun lähdetään työhön seurakunnan hyväksi. Sellaista riitelyä, mitä Kemijärvellä luottamuspaikoista seurakunnassa usein käytiin ei (ainakaan vielä) esiintynyt. Tästä tunsin suurta huojennusta. Niin monta vuotta jouduin vääntämään luottamuspaikkojen valinnoista entisessä kotikaupungissani, niin kunnan kuin seurakunnan puolella. Syytä oli varmasti minussakin, mutta kyllä muutamaa valintatilannetta ja niihin liittyviä tapahtumia on ollut vaikeata ymmärtää. No, opiksi eletty elämä.

Minua Keskustan ryhmä esittää kirkkoneuvoston varapuheenjohtajaksi jälkimmäiselle kaksivuotiskaudelle 2017-18. Lisäksi minua esitetään julistustyön johtokunnan jäseneksi. Olen kiitollinen luottamuksesta ja jos Luoja ja kirkkovaltuuston kokous tammikuussa niin suo, niin koetan tehdä parhaani näissä tehtävissä.

Eräät ystäväni ovat toivoneet, että olisin pyrkinyt kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi. Vaikka olenkin ensikertalainen Rovaniemellä, niin ehdin toimia kirkkovaltuuston puheenjohtajana Kemijärvellä ja kuulun myös kirkolliskokoukseen. Niinpä pohdin tätäkin vaihtoehtoa, mutta kokouksessa huomasin, että kokonaisuuden kannalta oli parempi hyväksyä vaihtoehto mennä neuvoston varapuheenjohtajaksi. Hyväksytty ratkaisu sisälsi mm. sen, että Mirja Mäntymäki tuli valituksi kirkkoneuvostoon kahdeksi vuodeksi. Minulla oli yhteinen vaali-ilmoitus lehdessä hänen kanssaan ja meillä on luullakseni suunnilleen samankaltainen hengellinen vakaumus, joten iloitsen hänen neuvostopaikastaan. Jos olisin alkanut vaatia kirkkovaltuuston puheenjohtajuutta itselleni, se olisi voinut aiheuttaa sellaisen ketjureaktion muiden paikkojen vaihtelussa, että ainakin hän olisi saattanut sitten jäädä neuvoston ulkopuolelle enkä olisi halunnut sellaista tilannetta omalletunnolleni.

Odotan mielenkiinnolla, millaista luottamushenkilönä työskentely tällä Rovaniemen seurakunnassa tulee olemaan. Voihan olla, että joskus palaan Kemijärvelle takaisin, mutta tulevat neljä vuotta olen nyt sitoutunut työskentelemään täällä seurakunnan luottamustoimissa. Kunnallisvaaleissa en tule olemaan täällä itse ehdokkaana, mutta hyvien ehdokkaiden vaalityöhön lähden mielelläni mukaan.

* * *

Sanottakoon tässä yhteydessä vielä joku sana kirkon yleisestä tilanteesta.

Viime viikkoina kirkossa on jälleen kuohunut. Suuri määrä ihmisiä, erityisesti perinteisiä kristillisiä arvoja vaalivia ihmisiä, on eronnut kirkosta. Syynä on ollut ensisijaisesti arkkipiispa Kari Mäkisen toiminta ja hänen lausuntonsa kirkon avioliittokäsityksestä.

Julkisessa keskustelussa vakuuteltiin, että maallisen avioliittolain muuttaminen ei vaikuta kirkon toimintaan. Kuitenkin heti, kun tämä laki hyväksyttiin, nousivat suuriääniset vaatimukset siitä, että kirkon tulisi muuttaa ikiaikaista oppiaan siitä, mikä on pyhä kristillinen avioliitto.

Tuntuu pahalta, että monet papit ja jopa eräät piispakuntaan kuuluvat henkilöt ovat lähteneet esittämään tällaisia vaatimuksia. Sielunpaimenet, joilla olisi vastuu Herran kansan kaitsemisesta, luopuvat kristinopin selvästä avioliittokäsityksestä tämän maailmanajan paineen alla.

Tiedän, että monilla näitä ajatuksia esittävillä ihmisillä on takana huoli ns. seksuaalivähemmistöihin kuuluvien ihmisten asemasta. Tämä huoli voi kummuta sinällään ymmärrettävästä pelosta siitä, että ihmisiä syrjitään heidän suuntautumisensa mukaan. Tämä meidän, perinteisen avioliiton puolustajien, on tietysti hyvä muistaa. Työ syrjinnän vastustamiseksi on sinällään arvokasta. Moni Tahdon-kampanjaa liputtanut on voinut olla liikkeellä sinällään vilpittömistä motiiveista. Mutta kristillinen avioliitto ei syrji ketään. Se on varattu miehelle ja naiselle. Joka ei halua sellaista avioliittoa solmia, niin ei hänen ole pakko sitä tehdä. Eikä kirkon ovella kysytä ihmisen sukupuolista suuntautumista. Mutta kun me teemme päätöksiä kristillisen avioliiton käsitteestä, niin meidän on tehtävä se Jumalan pyhän Sanan perustalta eikä vain oman järkeilymme, maallisten vallanpitäjien mielipiteiden ja valtamedian aggressiivisen painostuksen nojalta.

Toivon, että kukaan kirkon jäsen ei eroaisi kirkosta arkkipiispan mielipiteiden takia. Kirkolliskokous päättää kirkon opista, ei arkkipiispa. Arkkipiispan mielipiteet ovat olleet hänen yksityisiä mielipiteitään. Meidän on tehtävä kaikkemme, että kansankirkko Suomessa säilyy ja että mahdollisimman erilaiset kristilliset suunnat mahtuisivat kansankirkkomme suojiin - kuitenkin edellyttäen, että kirkon oppi nousee jatkossakin Raamatun perustalta. Jos tässä työssä epäonnistumme, niin voimme siltikin olla rohkealla mielellä. Jumalan Sanaa tullaan julistamaan kyllä Suomessa, vaikka luterilainen kirkko murtuisikin. Kirkko ei pelasta, usko pelastaa. Golgatan risti ei murru koskaan. Maailma ulvokoon, vihaajat haukkukoon - karavaani kulkee Taivasta kohti!