14666057_10157857638935725_7439099194528

Amerikkalaisten äänestäessä presidenttiään ja monia muita vaaleja, joita käydään samassa yhteydessä, kirjoitan muutaman ajatukseni.

Olen jollain tasolla seurannut Yhdysvaltain presidentinvaaleja ja politiikkaa yleensäkin jo lapsesta saakka. Kipinän tähän antoi tietysti se, että minulla asuu joukko lähisukulaisia Yhdysvalloissa. Muistan jo vuoden 1992 presidentinvaalit, jolloin olin 8-vuotias. Olen, toisin kuin suurin osa suomalaisista tuttavistani ja valtamedian uutiset, sympatisoinut enemmän kahdesta pääpuolueesta republikaaneja – joskaan en varauksetta.

Keskustalaisille ystävilleni muistutan mielelläni siitä, että republikaanit saavat vahvimman kannatuksensa harvaan asutulla maaseudulla ja mm. maanviljelijöiden parissa. Demokraatit sen sijaaan saavat vahvimman kannatuksensa metropolialueiden kalliiden neliöiden kaupunginosissa.

Kahdeksan vuotta sitten lähes kaikki tuttavani Suomessa, kuten koko Eurooppa, oli Obama-hysterian vallassa. Jopa punavihreät liberaalit, jotka ovat yleensä inhonneet Amerikkaa, löysivät itselleen yllättävän idolin. Toisaalta myös hyvinkin konservatiiviin arvoihin uskovat, porvarillisesti suuntautuneet tuttavani ihastelivat Obamaa. Nobel-komitea myönsi hänelle Nobelin rauhanpalkinnon kauden tuskin alettua ilmeisen poliittisella päätöksellä.

Totesin vuoden 2008 vaalien jälkeen, että jos tästä nyt jotain hyvää seuraa, niin sentään se, että ensimmäisen puoliksi mustaihoisen (Obaman äiti oli valkoihoinen amerikkalainen, isä mustaihoinen kenialainen) valinta voi olla symbolisesti merkittävä asia. Se voisi korostaa sitä, että Amerikka ei ole vain valkoisten Amerikka. Republikaaninen puolue lopetti Yhdysvalloista orjuuden ja taistelu mustaihoisille ihmisille äänioikeuden. Kesti vielä liki puolitoista vuosisataa, että maan ylimpään luottamustoimeen valittiin muu kuin valkoinen mies.

Kuitenkin Obaman valinnan vaikutukset näyttivät tässä jäävän pitkälti symbolisiksi. Rotuennakkoluulot tuntuvat jatkuneen, yhteiskunnan kahtiajako muutenkin vain syventyneen. Poliisimurhien ympärille syntynyt liikehdintä osoittaa syvistä ennakkoluuloista ja vastakkainasettelusta pelottavan suurella  

Rauhaa ei maailmaan tullut. Hehkutettu arabikevät muuttui kaaokseksi, hampaaton Lähi-Idän politiikka omalta osaltaan edisti pakolaiskriisiä ja USA:n uskollisin liittolainen, Israel, on joutunut maan presidentin ylenkatseen kohteeksi. Kauhein epäonnistuminen oli Hillary Clintonin ja presidentti Obaman toteuttama USA:n vetäytyminen Irakista ja huonosti hoidettu Irakin sodan lopputyö, joka johti terroristijärjestö Isisin nousun.

Arvokysymyksissä Obama on ollut poikkeuksellisen aktiivinen liberaalien moraaliarvojen puolustaja. Tällä saralla hänen aikaansaannoksensa lienevät uraauurtavimpia. Onkin vitsailtu, että kun suuri demokraattipresidentti Roosevelt johti USA:n miehet voittoon maailmansodassa, niin Obama johti USA:n miehet naisten vessoihin viitaten ns. sukupuolineutraaleihin vessoihin, joita mm. kouluihin on vaadittu).

Tämä yhteiskunnan äkillinen liberalisoituminen ja toisaalta perinteisten kristittyjen ajautuminen yhä ahtaammalle (perinteisiä joulujuhlia on kielletty tai ”uskontoneutralisoitu”, perinteisesti uskovia kristittyjä yrittäjiä on vaadittu boikottiin jne.) on johtanut myös vastavaikutukseen. Moni tavallinen amerikkalainen ihmettelee, mitä hänen maalleen on tapahtumassa? Niin hassulta kuin se voi tuntuakin, niin hävyttömyyksiä huuteleva, kolmannessa avioliitossaan elävä multimiljonääri on päätynyt myös tämän ryhtiliikkeen äänitorveksi.

Presidentin tekemillä Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomareiden nimityspäätöksillä on suuri yhteiskunnallinen merkitys. Kunnioitettu tuomari Scalia menehtyi jokin aika sitten. On kauhisteltu, että kuinka uskovaiset kristityt voivat äänestää naisseikkailuistaan tunnettua Trumpia – mutta kumpi nimittää perinteisiä arvoja ja uskonnonvapautta kunnioittavan tuomarin, Clinton vai Trump?

Nämä arvokysymykset eivät kuitenkaan ratkaise vaaleja. Suurin kysymys on maan talous, eriarvoisuuden kasvu, työttömyys, ihmisten luottamus ja sen puute demokraattiseen järjestelmään. Hillary Clinton, sinällään laajasti poliittisesti kokenut älykäs nainen, edustaa monen amerikkalaisen silmissä vanhoja valtapiirejä, Wall Streetin miljonäärejä ja on pitkän uransa aikana ryvettynyt skandaaleista toiseen. Olen kuullut Yhdysvalloissa sanottavan, ”ennen meillä oli kaksi hyvää puoluetta, nyt ei yhtään”. Yhteiset tavoitteet, American Dream, on kadonnut.

Toinen kysymys on terrorismin nousu ja laiton maahanmuutto, jotka pelottavat monia amerikkalaisia. Ääri-islamilaisesti orientoituneet terroriteot eivät loppuneet World Trade Centerin iskuihin. Obama ja Hillary ovat kuitenkin kieltäytyneet edes käyttämästä ilmaisua ”radical islamic terrorism”. Kuitenkaan ongelma ei poistu, jos siitä ei saa edes puhua.

Monelle suomalaiselle voi olla vaikeaa ymmärtää sitä, mutta Donald Trumpin kampanja on tuonut toivon miljoonille amerikkalaisille. Hän on antanut äänen unohdetuille, poljetuille kunnon amerikkalaisille, jotka ovat kyllästyneet poliittiseen korrektiuteen ja menettäneet tulevaisuudenuskonsa ja luottamuksen ammattipoliitikkojen tyhjiin lupauksiin.

Pintajulkisuuteen perustuvissa arvioissa on kauhisteltu Trumpin möläytyksiä ja väitetty hänen räiskyvää luonnettaan uhaksi maailmanrauhalle. Sitäkin voi silti kysyä, että kumpi presidentti loisi esimerkiksi paremmat suhteet Venäjään ja näkee Venäjän liittolaisena maailmanrauhan kannalta äärimmäisen tärkeässä taistelussa radikaalia islamilaista terrorismia vastaan? Ja jos koetetaan edes vähän nähdä tämän Venäjän kauhistelun ja demonisoinnin yläpuolelle, niin onko Suomelle vahingoksi, että USA:ssa on presidentti, joka haluaa rauhaa ja vuoropuhelua Venäjän kanssa?

* * *

Se, että tällainen politiikan ulkopuolinen ehdokas voisi oikeasti tulla valituksi, maansa valtamedian yksipuolisen rummutuksen ja aggressiivisen loanheiton jälkeen – ilman oman puolueensa puolue-eliitin tukea – olisi tietysti pieni ihme. Mutta jo nyt, ehdokkaaksi päästyään vastoin kaikkia ennustuksia, on Donald Trump tehnyt poliittista historiaa ja haastanut kotimaansa molemmat pääpuolueet ja oikeastaan koko läntisen maailman valtaapitävät.

Ymmärrän hyvin, että moni voi pitää Trumpin käytöstä eräissä yhteyksissä epäpresidentillisenä ja olematonta poliittista kokemusta ratkaisevana puutteena maailman ykkösvirkaan. Sanotaan, että kun Hillary valitaan, niin silloin mikään ei muutu, ja saamme huokaista helpotuksesta. Mutta voimmeko todella lakaista kaikki ne syyt, jotka ovat Trumpin ehdokkaaksi nostaneet, vain pois silmistä ja pois mielistä?

Kun jätämme pahimmat öyhötykset pois laskuista, meidän kannattaisi aidosti katsoa niitä huolia, joita Donald Trumpin kannattajat ovat tuoneet esiin. Se, mitä on tapahtunut, on todella historiallista. Kuten Trump on sanonut: ”This is not a campaign – this is a movement.” eli ”Tämä ei ole kampanja, tämä on joukkoliike.” Mistä tämä perinteisiä poliitikkoja kohtaan nouseva epäluottamus kumpuaa? Ja olisiko asioihin puututtava, kun se on vielä mahdollista? Vielä protesti tapahtuu demokratian keinoin, äänestyslipun kautta. Emme kai halua, että ne tapahtuvat seuraavaksi muilla keinoin?