Tulin aamulla Turkuun, jossa alkoi kirkolliskokousviikko. Se on minun osaltani nyt kahdeskymmenes kokousviikko.
Käytin tänään ensimmäisen puheenvuoron tälle istuntoviikolle kirkon keskusrahaston talousarviota käsiteltäessä. Otin kantaa kirkon maksamaan tiedottamiseen ja kampanjointiin seurakuntavaalien osalta. Toinen puheenvuoroni oli puhe lähetekeskusteluun edustajakollega Pekka Simojoen ym. aloitteesta evankelioimistoiminnan vahvistamiseksi kirkossa.
 
* * *
 
Arvoisa puheenjohtaja!
 
En malttanut olla ottamatta puheenvuoroa, kun tässä on tullut seurakuntavaalien yhteinen kampanjointi esiin useammassakin puheenvuorossa.
 
Kuluneina vuosia on käyty näyttäviä ja sinällään onnistuneita, joskin teologisesti hieman hämäriä kampanjoita, kun on kannustettu ihmisiä äänestämään seurakuntavaaleissa – sinällään oikea tavoite. Äänestysprosentti ei ole silti noussut, vaan se on laskenut. Sehän on se ainoa mittari, joka onnistumisella voi olla, että paljonko äänestysprosentti on.
 
Sen sijaan paikallisesti on voitu tehdä paljonkin yksittäisten seurakuntien äänestysvilkkauden nostamiseksi. Vanhassa kotiseurakunnassani Kemijärvellä saatiin aikanaan äänestysprosentti kovasti nousemaan, eikä valtakunnallinen kirkon kampanja sitä kyllä tehtyt, vaan paikalliset toimet esimerkiksi äänestyspaikkojen suhteen sekä ehdokkaiden aktiivinen kampanjatyö ja ehdokkaiden aktivointi.
 
Eli kalliiden ja kiiltävien kampanjoiden sijaan huomio hyvien kokemusten vaihtamiseen seurakuntien kesken, jos halutaan prosenttia nostaa.
 
* * *
 

Arvoisa puheenjohtaja, hyvät sisaret ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa,

Tämä aloite vastaa siihen surulliseen kehitykseen, että kirkossa perustehtävä hautautuu usein helposti monen muun asian – sinällään hyvienkin asioden – alle.

En tiedä, onko meillä jonkinlaista pelkoa siitä, että loukkaamme tämän ajan ihmisiä puhumalla synnistä, kilvoittelusta, parannuksenteosta ja pelastuksesta? Eikö Kristuksen seurakunnan ja tämän maailman menon välillä ole aina jännite?

Vastikään eletty pyhäinpäivä muistuttaa kuitenkin elämän rajallisuudesta. Ja Raamattu opettaa, että jokainen meistä joutuu kerran tilille. Kestämmekö silloin ilman omakohtaista uskoa ja syntien anteeksisaamista Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä? Viimeisestä tuomiosta ei edes valtakunnansyyttäjällä ole valitusoikeutta.

Kun tätä aloitetta käsitellään, niin toivon otettavaksi huomioon sen toimintaympäristön, jossa kirkkona elämme. Kuten aloitteessa todetaan, kristillinen tieto ja uskonnonlukutaito vähenevät.

Tämä näkyy yhteiskunnassa ja mediassa, mutta myös kirkkomme sisällä. On olemassa surullisia tutkimuksia siitä, miten kirkossamme on työntekijöitä, jopa pappeja, jotka eivät usko kristinuskon perusoppeihin. Ja siinä on kyse paljon isommista asioista kuin esim. avioliittokysymyksestä tai jostain muusta, mistä täällä nyt vuodesta toiseen riidellään.

Vuonna 2013 tehdyssä kyselyssä kävi ilmi, että kirkkomme vastuunkantajista monet eivät usko ylösnousemukseen, Jeesuksen neitseestä syntymiseen tai sielunvihollisen olemassaoloon. Toki valtaosa näihin asioihin uskoi vielä tuossa kyselyssä, mutta pelkään, että vuoden 2013 jälkeen kehitys ei ole mennyt ainakaan parempaan suuntaan.

Helposti vaatimukset evankelioinnista leimataan ”Raamatulla päähän lyömisenä”. Varmasti evankeliumia on julistettu myös väärillä tavoilla, mutta ei se saa olla peruste, ettei sitten tehdä sitä ollenkaan. Tietenkään evankeliointi ei ole pelkästään julistamista sanoin ja opinkappaleiden kertomista. Teoillamme tai niiden puutteilla edustamme usein paljon väkevämmin Jumalan valtakuntaa kuin sillä, mitä sanomme. Eräs saarnaaja sanoi kerran, että ei ole mitään väliä, vaikka kävisimme joka sunnuntai kirkossa, jos emme osaa käyttäytyä arkipäivinä.

Mutta paljon, paljon hukkaamme, jos emme saa lisättyä tietoa kristinuskon perusteista , jos seurakuntien evankelioimistoimintaa ei saada vahvistettua ja jos emme ota vakavasti uskonnollisen tiedon jatkuvaa ohentumista tässä maassa. Kirkolla on tässä nyt erittäin suuri vastuu, ja myös 2020-luvulla evakeliumissa on Jumalan muuttava voima!