Keskustan presidenttiehdokkaan asettamista ja eri henkilöiden kieltäytymistä pyrkiä presidenttiehdokkaaksi on käsitelty laajalti julkisuudessa. Media on ruokkinut sellaista kummallista käsitystä, että Keskustalle on jotenkin häpeällistä tai ainakin ongelmallista, että meillä on "vain" yksi presidenttiehdokas, valtiotieteen tohtori ja Suomen pitkäaikaisin ulkoministeri Paavo Väyrynen. Sen sijaan kukaan ei ole ihmetellyt sitä, että Kokoomuksellakin on vain yksi presidentiksi pyrkivä kandidaatti, paljon vaatimattomamman ulkopoliittisen ja muun kokemuksen omaava Sauli Niinistö.

Kun minut valittiin joku päivä sitten Lapin Keskustanuorten puheenjohtajaksi, niin lienee paikallaan ottaa kantaa presidentinvaaleihin myös poliittisen nuorisojärjestön näkökulmasta.

Keskustanuorten parista on viime päivinä tehty erinäisiä kannanottoja presidentinvaalien suhteen. Nuorten sinällään kuuluukin olla ajoittain radikaaleja ja provosoivia. Kuitenkaan nuoruuden innossakaan ei kannata paukutella julkisuuteen mielipiteitä niin sanotusti "läpällä" silloin kun on kyse niinkin vakavasta asiasta kuin Suomen ulkopolitiikasta.

Muutamina päivinä on nyt heitetty ilmaan sellaisia näkemyksiä, että Keskustanuorten pitäisi asettaa oma ehdokas, joka pyrkisi Suomen Keskustan viralliseksi presidenttiehdokkaaksi. Näin saataisiin puolueessa jäsenvaali aikaan, ja vältyttäisiin siltä tilanteelta, että Paavo Väyrynen valitaan yksimielisesti presidenttiehdokkaaksi. Tämä on ilmeisesti viimeinen konsti sen jälkeen, kun aktiivipolitiikan ulkopuoleltakin haaveillut (enemmän tai vähemmän sopimattomat) nimet ovat näyttäneet punaista valoa.

Ovatko tällaiset ehdotukset loppuun saakka harkittuja? Meidän pitäisi asettaa presidenttikisaan ehdokas, jolla ei ole oikeasti kannatusta eikä edes edellytyksiä arvokkaaseen presidentin virkaan, vain jotta saisimme pidettyä jäsenvaalin. On sanottu, että se aktivoisi vaalien myötä masentunutta kenttäväkeämme. Näissä olosuhteissa se olisi kyllä varsin keinotekoinen tapa. Jäsenvaalin järjestäminen vaatisi kyllä kustannuksia ja hidastaisi parilla kuukaudella sitä aikaa, jonka voisimme jo nyt käyttää puolueen yhteiseen presidentinvaalikampanjaan. Tärkeämpää kai on saada keskustalainen presidentti maahan kuin se, että saamme jäsenvaalissakin kamppailla keskenämme. (Rovaniemen puoluekokouksessa pääsemme kyllä sitä harrastamaan.)

Eri asia, jos meillä olisi jäsenvaaliin presidenttikiertue, jossa olisivat mukana Paavon lisäksi vaikkapa Anneli Jäätteenmäki, Olli Rehn ja Mari Kiviniemi. Tällaisella jäsenvaalilla ja kiertueella olisi voitu kentällä jonkin verran henkeä nostaakin ja käydä keskustelua.

Presidentiksi ei voi pyrkiä huumorimielessä. Ei ainakaan Keskustapuolueen listoilla. Olimme vuosikymmenet se puolue, joka kantoi raskasta vastuuta Suomen ulkopolitiikasta. Puolue, jonka nuoret kasvoivat ulkopolitiikan harrastukseen ja tuntemiseen. Politiikan, eikä varsinkaan nuorisopolitiikan, tarvitse olla aina vakavaa. Mutta Suomen ulkopolitiikka on otettava vakavasti. Moskova on aina lähempänä kuin Bryssel. EU:lle voi käydä tässä nykyisessä rytinässä miten tahansa, mutta Suomi tulee aina tarvitsemaan oman ulkopolitiikan. Kahdenvälisten suhteiden hoitaminen itsenäisten valtioiden välillä on tulevaisuutta ja maallemme elintärkeää.

Esitykset siitä, että Keskustanuorten tulisi asettaa presidenttiehdokkaaksi joku alle kolmekymmenvuotias keskustanuori, ovat - en keksi kauniimpaa sanaa - naurettavia. Olen henkilökohtaisesti Paavo Väyrysen kannattaja, mutta tällaisten kokemattomien ehdokkaiden asettamista pitäisin harkitsemattomana siinäkin tapauksessa, että niillä pyrittäisiin heittämään kapuloita vaikkapa Olli Rehnin tai jonkun muun raskaamman sarjan keskustalaisen ehdokkaan presidenttitien rattaisiin.

Jos Keskustanuorten liitto päättäisi tehdä tällaisen esityksen, vaikkapa vain huumorin hengessä, toisi se kenties hetkellistä julkisuutta joillekin yksilöille, mutta kyllä se pitkällä tähtäimellä asettaisi meidän toimintamme uskottavuuden varsin erikoiseen valoon.

Nuorten on tehtävä parhaansa uuden sukupolven kasvattamiseksi ja nostamiseksi kunnallisiin, maakunnallisiin ja valtiollisiin luottamustehtäviin. Mutta puuhun ei mennä latvasta käsin. Kunnanvaltuustossa voi pärjätä parikymppisenä ja oikein oppivainen nuori eduskunnassakin. Mutta aito asiantuntemus syntyy vain kokemuksen kautta. Suomessa presidentti ei ole vain keulakuva (Kokoomuksen pyrkimyksistä huolimatta). Presidentti on ulkopolitiikan johtaja. Siihen ei tule huvin vuoksi pyrkiä. Sen verran itsekritiikkiä pitää meillä innokkailla nuorillakin olla.

Urho Kekkonen on jättänyt meille kalliin perinnön vaalittavaksi. Ilman ulkopolitiikkaa ei ole sisäpolitiikkaa. Osoittakaamme nuorina ihmisinä nyt riittävää kypsyyttä käsitellessämme niitä kysymyksiä, jotka ovat kaikkein tärkeimpiä isänmaan asioiden hoidossa.