hulda-mummi.jpg

Tänään, 2.1.2019, tulee kuluneeksi 10 vuotta siitä, kun isomummini Hulda Kaisamatti o.s. Kostamovaara, pääsi pois tästä maailmasta, vaikean sairauden jälkeen lähes 94 vuoden iässä. Mummin muisto on kantanut monessa vaikeassa tilanteessa näiden vuosien aikana, mitä hän on ollut jo pois täältä. Julkaisen tässä puheen, jonka pidin mummin hautajaisissa.

Mummi kannusti minua myös poliittisiin tehtäviin. Olihan hän itse pitkän linjan maalaisliittolainen, Janne-ukin tavoin, ja hänen isänsä oli ollut Kemijärvellä kunnanvaltuutettuna jo ennen sotia. Mummi ehti äänestää minua ensimmäisissä kunnallisvaaleissani. Hän kuoli seuraavana päivänä, kun minusta oli tullut kaupunginvaltuutettu. Uskon, että mummi olisi kannustanut minua myös näissä ensi kevään vaaleissa. Kova työnteko oli hänen elämänsä keskeinen sisältö, ja perusarvot - koti, uskonto ja isänmaa.

* * *

Puheeni mummin hautajaisissa

Hyvä saattoväki!

Kolme viikkoa sitten Jumala kutsui luokseen palvelijattarensa Hulda Kaisamatin pitkän ja uutteran päivätyön päätyttyä. Tänään olemme laskeneet hänen ruumiinsa Janne-ukin viereen odottamaan ylösnousemuksen aamunkoittoa. Sain tuntea isomummini Huldan 24 vuoden ajan ja haluan muutamalla sanalla tuoda esiin niitä tunteita, joita Huldan-mummin lähtö tästä ajasta on herättänyt.

Tiedämme, että mummi sai elää pitkän elämän. Hän syntyi aikana, jolloin Suomi oli vielä Venäjälle kuuluva suuriruhtinaskunta ja maata hallitsi keisari Nikolai II. Mummi polveutui vanhoista pohjoissuomalaisista raivaajasuvuista, hänen vanhempansa, isovanhempansa ja heidänkin vanhempansa olivat kaikki kemijärveläisiä. Usein Hulda muisteli lämmöllä vanhempiaan ja kotiaan, josta hän oli saanut perinnöksi elämänohjeen – rukoile ja tee työtä. Huldan äiti Ester kuoli sota-aikana vain 54-vuotiaana; Huldan mukaan hän menehtyi suruunsa, vain vuosi isänmaan vapauden puolesta kaatuneen poikansa jälkeen. Isä, tunnettu kunnallismies ja myös seurakunnan elämässä vaikuttanut Frans Eemil Kostamovaara eli Laurilan Ransi eli lähes 84-vuotiaaksi ja oli huolehtivana hahmona mukana tyttärensä elämänvaiheissa vielä tämän perustettua oman perheen.

Vuonna 1935 Hulda löysi elämänkumppaninsa, Kiherin tilan isännän Janne Kaisamatin. Kostamon seurojentalolla mummi kertoi Janne-ukin kosineen häntä. Olivathan he tunteneet toisensa jo vuosien takaa, kun perheet olivat entuudestaan tuttuja, mutta jonkin aikaa oli Janne-ukki kerännyt rohkeutta nuoren tytön kosimiseen. Olihan heillä kuitenkin yli 12 vuoden ikäero. Sen jälkeen Hulda tuli Kemijoen yli, Kostamosta Levärannalle. Veneellä tuotiin isän antamat lehmät Kiheriin ja kirkonkylän kautta hevosilla tuotiin muut tavarat, joita lapsuudenkodista mukaan annettiin. Siitä alkoivat vuodet maatilan emäntänä ja perheenäitinä. Avioliitto Janne-ukin kanssa kesti 42 vuotta. Se, mikä kerran oli Jumalan ja kirkkoherra Laitisen edessä luvattu, pidettiin vankkumattomasti – myötä- ja vastamäessä kuolemaan saakka, ja vielä kuolemaan jälkeenkin. Ei siinä varmasti aina kauniita ja helliä sanoja osattu sanoa, mutta teoissa se rakkaus osoitettiin ja pysyttiin yhdessä loppuun saakka. Mummi kertoi minulle monesti, että yli kolmen vuosikymmentä kestäneen leskeytensä aikana ei hänelle tullut mieleenkään ottaa uutta miestä.

Kun mummin kuolinvuoteen äärellä istuessani katsoin hänen yöpöydällään Janne-ukin valokuvaa, jota mummi kertoi päivittäin katsovansa ja muistelevansa, niin mieleeni tuli runonpätkä, jota usein käytetään kuolinilmoituksissa ja muistokirjoituksissa:

Luo ukin kaipasit joka ilta, sua sinne johtaa kaarisilta.

Tartu käteen ukin armaan, hän sua vastassa on varmaan.

Lapsuudestani muistan mummin touhukkaana, mutta hieman etäisenä hahmona, jonka luona käytiin lomilla syömässä torttua ja kertomassa, miten koulussa oli mennyt. Mutta vähitellen, vuosien kuluessa, tutustuin Hulda Kaisamattiin mummin roolin takana. Sieltä löytyi ihminen – kaikkine puolineen. Kyllähän mummissa särmää oli. Hänellä oli vahvat mielipiteet, eikä hän kaihtanut tuoda niitä julki. Kävimme lukemattomia keskusteluja erilaisista asioista, milloin omaisten ja kylänväen elämästä, milloin ajankohtaisista yhteiskunnallisista tapahtumista. Mummihan seurasi maailman tapahtumia lähes viimeiseen saakka. Vasta viimeisinä elinviikkoina voimien ehtyessä Pohjolan Sanomat ja Koillis-Lappi jäivät lukematta.

Sanotaan, että yhteiskunnan sivistystason kertoo se, miten se kohtelee vanhuksiaan. Mielestäni sama pätee myös ihmisyksilöihin. Vaikka ihminen menettäisi vanhuuden ja sairauden myötä työkykynsä, ei hän menetä ihmisarvoaan. Sittenkin kun työpanosta ei voi enää antaa, voi vuosikymmenien varrella kertynyttä henkistä pääomaa löytyä jaettavaksi vielä vaikka miten paljon. Jos osaisin, voisin kirjoittaa paksun kirjan kaikesta siitä, mitä mummi minulle näiden vuosien aikana ehti kertoa. En koskaan kokenut vierailuja ikävinä velvollisuuksina, vaan rikastuttavina ja opettavaisina kokemuksina. Oli ihmeellistä, miten hän saattoi säilyttää mielensä niin virkeänä vielä sittenkin, kun fyysinen ruumis oli tekemässä loppua ja liikuntakyky oli menetetty.

Ja mummi jos kuka antoi totisesti työpanoksen tälle yhteiskunnalle. Hän piti varmasti laiskuutta yhtenä suurimmista synneistä. Millaista oli tulla nuorena tyttönä miniäksi Levärannalle ja joutua vaikeissa oloissa tekemään ankaraa työtä, jotta perhe pysyisi leivässä? Ei se varmastikaan ollut aina nautinnollista, mutta vaikeuksia ei auttanut jäädä vaikertamaan. Ja työstä – ja oman työn hedelmistä nauttimisesta – sai voimaa, iloa ja jaksamista arkeen.

Huldan kuolinilmoitukseen on liitetty värssy: ”Oi Herra palkitse äidin vaivat, niin paljon aikaan nuo kädet saivat”. Se kuvaa hyvin sitä elämää, jonka Hulda täällä maan päällä eli.

Kerran, asuessaan vielä kotona ja melko terveenä, mummi kertoi minulle saavansa voimaa työstä ja terveydestä. Sitten nämä molemmat asiat häneltä vietiin. Sydänsairaus paheni, lonkkamurtuman vuoksi piti jättää koti. Mutta periksi hän ei antanut, vaikka välillä voimat näyttivät loppuvan. Mummi, henkisesti terveenä ihmisenä, joutui makaamaan kuusi kuukautta kroonikkopotilaiden keskellä Sairaala Lapponian vuodeosastolla. Tänä masentavana aikana hän opetteli leikkauksen jälkeen 89-vuotiaana vielä kävelemään uudestaan. Lopulta hoitajat kertoivat, että mummi oli yhteisen ruokailun aikana ruokapöydässä syöttänyt toisia vanhuksia. Vihdoin aukesi paikka Hoivakoti Puistolaan, jossa mummi asui lähes neljä vuotta. Hoitoonsa hän oli hyvin tyytyväinen. Hoivakodilla hän kutoi vielä monet sukkaparit, kunnes paheneva sairaus pakotti siitäkin työstä luopumaan.

Olen suuresti kiitollinen ja iloitsen siitä, että sain olla mukana mummin maallisen elämän viimeisissä vaiheissa. Tänä aikana minulle kirkastui entistä selvemmin kristinuskon merkitys. Jouluaatonaattona mummi ilmoitti hoitajille, että hän tahtoo ottaa vastaan ehtoollista. Mummi oli ollut tuolloin sairaana noin viikon. Mummi pyysi hoitajia soittamaan myös minut paikalle. Heti kun sain tämän sanoman, tiesin, että mummi on lähdössä tästä ajasta. Hänellä oli ennenkin ollut monia vaikeita sairauksia, mutta aina hänellä oli ollut halua taistella niitä vastaan. Vielä pääsiäisen aikaan, jolloin hän 93-vuotiaana sairastui keuhkokuumeeseen, hän sanoi ollessaan siirrettävänä ambulanssiin ja kohti Rovaniemeä – ”En minä vielä kuole.” Mutta nyt mummi ei halunnut kuulla puhuttavankaan maallisen elämän jatkumisesta. Hän tiesi päiviensä määrän olevan pian täynnä. Kun koetettiin puhua, että tässä olisi kevät tulossa ja pian olisivat syntymäpäivätkin edessä, niin hän vain pyöräytti päätään ja osoitti sormellaan ylöspäin.

Muistan läpi elämäni sen hetken, jolloin mummi hyvästeli minut jouluaatonaattona. Sen jälkeen hän eli vielä kymmenen päivää. Näinä päivinä puhetta ei juuri enää tullut, mutta pääasiassa mummi oli tajuissaan. Kun kävin hänen luonaan, luin hänelle Raamattua ja myös muuta hengellistä kirjallisuutta. Hän ei jaksanut enää puhua, mutta kerrankin laitoin merkille, että hän yhtenäkin päivänä, hyvin uupuneena ja huonovointisena vielä viimeisillä voimillaan liitti kätensä ristiin. Mummi uskoi rukouksen voimaan ja liitti rukoukseen omaisensa ja jälkikasvunsa, niin lähellä olevat kuin kaukaisemmatkin. Mummi kuunteli mielellään hengellistä musiikkia, virret soivat hänen huoneessaan myös sillä hetkellä, kun hänen sielunsa erkaantui ruumista tammikuun toisen päivän aamuna, hieman ennen kello yhtätoista.

Lainasin mummin muistokirjoituksessa Lapin herättäjän, Lars Levi Laestadiuksen kuolemaa käsitellyttä kirjettä. Siinä Laestadiuksen tytär kuvaili isänsä poismenoa. Samanlaiset ajatukset heräsivät mieleeni niinä päivinä, jolloin istuin mummin vuoteen äärellä joulukuun viimeisinä päivinä.

”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Ne, jotka eivät usko, väittävät mielellään, että uskonto on vain ihmisten keino paeta kuoleman lopullisuutta ja pettää itseään luulottelemalla, että elämä ei pääty fyysisen ruumiin toiminnan loppumiseen. Vaikka kristinuskon perustasta – maan päällä todella eläneen Jeesuksen Kristuksen ylösnousemuksesta – on lukuisia todisteita, on kyse niin ihmeellisestä asiasta, että sen voinee hyväksyä vain uskon kautta. Mummille tämä usko oli elävää todellisuutta. Se sama uskon tuli, joka oli vuodatettu eräänä helluntaina kauan sitten Jeesuksen opetuslasten sydämiin, paloi myös tämän lähes 1900 vuotta myöhemmin syntyneen pohjoissuomalaisen talonpoikaisnaisen rinnassa.

Aikamme kiireinen ihminen suunnittelee mielellään aikatauluaan ja puhuu elämänhallinnasta, mutta ei halua ottaa huomioon sitä ainoaa asiaa, joka viime kädessä on varmaa. Sitä, että me kaikki kuolemme kerran. Kuolema on asia, joka on suljettu sairaaloihin ja hoitolaitoksiin ja varattu vain vanhuksille. Se koskettaa hetkellisesti jonkun läheisen kuollessa, mutta sitten se taas unohdetaan ja jatketaan elämää. Ja korkeintaan ajatellaan niin, että eipä sitä voi tietää, mitä kuoleman jälkeen on ja jos jotain onkin, niin kyllä minä sinne parempaan paikkaan pääsen, olenhan niin hyvin elänyt.

Me kuitenkin voimme tietää, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Se on kerrottu Raamatussa, Jumalan ihmiskunnalle lähettämässä suuressa rakkauskirjeessä. Vaikka ihmiskunta on langennut syntiin, ei Jumala hylännyt meitä, vaan tuli itse ihmiseksi Pojassaan Jeesuksessa, ja kärsi sen rangaistuksen, joka oli varattu meille. Joka ottaa tämän sanoman henkilökohtaisesti vastaan, saa maallisen elämänsä päätyttyä todeta kohdallaan tapahtuneen Raamatun lupauksen: ”Totisesti, totisesti, joka pitää kiinni minun sanastani, ei ole kuolemaa näkevä.” Mutta Jumala rakasti ihmistä niin paljon, että antoi meille vapaan tahdon. Meistä jokainen voi myös torjua ilosanoman Jeesuksesta. Meille käy uskomme mukaan.

Mummi otti Jeesuksen Kristuksen vastaan henkilökohtaisena Vapahtajanaan ja sai syntinsä anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä. Mummi lähti tästä ajasta pois iloiten ja riemumielin. Hänelle iankaikkisuus oli elävää todellisuutta. Kävin katsomassa hänen ruumistaan muutama tunti hänen kuolemansa jälkeen. Vaikka tilanne oli hyvin raskas ja ahdistava, niin silläkin hetkellä oli totta, että kuolema on voitettu Golgatan ristillä. Niinpä sain luottavaisin mielin sanoa: Näkemiin - ei hyvästi!

Kuolema ei ole kaiken loppu ja tyhjiin raukeaminen. Se on uusi syntymä, jota emme maallisin sanoin voi kuvailla. Eihän syntymättömälle lapsellekaan, joka ei ole nähnyt muuta kuin pimeyden äitinsä kohdussa, voisi kertoa ymmärrettävästi, millainen paikka maailma on. Mutta siitä voimme olla varmoja, että jos lähdemme tästä ajasta, emme omiin ansioihimme, vaan Jeesuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen turvaten, niin saamme lähteä yhtä iloiten ja riemuiten kuin mummi tästä ajasta lähti. Jeesus sanoi kerran Golgatalla toiselle kanssatuomituistaan: "Totisesti, totisesti, vielä tänä päivänä olet kanssani paratiisissa". Tammikuun 2. päivä tämä kävi mummin kohdalla toteen.