mummi%20100%20v..jpg

Tänään, 31.1.2015, tulee kuluneeksi sata vuotta isomummini Hulda Kaisamatin syntymästä.

Hulda-mummi syntyi Kemijärven Kostamon kylässä Laurilan talon tyttärenä. Hänen vanhempansa hankkivat elantonsa pääasiassa maataloudesta. Koti oli uskovainen kristitty koti, jossa kannustettiin työntekoon ja vaalittiin isänmaallisia arvoja. Lapsuuttaan ja vanhempiaan mummi muisteli usein lämmöllä.

Pitkän elämänsä aikana Hulda-mummi ehti nähdä Suomen itsenäistymisen ja vapaussodan haavojen paikkaamisen, talvisodan, jatkosodan ja Lapin sodan, jonka jaloista Huldakin perheineen joutui evakkoon Pohjanmaalle. Sitten tuli jälleenrakentamisen vuodet ja vähitellen myös maaseudun rakennemuutos ja jälkiteollinen EU-Suomi. Mummin syntyessä Suomi kuului Venäjään suuriruhtinaskuntana ja maata hallitsi keisari Nikolai II. Sen jälkeen mummi ehti elää kahden valtionhoitajan ja yhdentoista presidentin johtamassa Suomessa. Kun mummi kuoli, oli Tarja Halosen toinen presidenttikausi jo pitkällä.

Yhteiskunnallisia asioita mummi seurasi loppuun saakka ja kannusti myös minua yhteisten asioiden pariin. Olihan jo hänen isänsä ollut Kemijärvellä kunnanvaltuutettuna. Kuolemaansa saakka mummi oli Keskustapuolueen jäsen.

Elämäntyönsä mummi teki maatilan emäntänä. Kostamosta hän siirtyi Kemijoen toiselle rannalle, Levärannan kylään. Isoukkini Janne Kaisamatti oli joitakin vuosia aikaisemmin ostanut äidinisänsä, lestadiolaisten saarnamiehen Matti Gehörin, osuuden Kiherin tilasta. Hän oli tuntenut mummin perheen jo vuosien ajan, mutta rohkaistui kosimaan vasta kesällä 1935. Levärantalaiset ja kostamolaiset tekivät paljon yhteistyötä Kemijoen ylitse ja Kaisamatin ja Kostamovaaran perheiden välillä solmittiin kaksi muutakin avioliittoa noina vuosina.

Kiherin emäntänä mummi tunnettiin kovana työihmisenä, jolle kotitalouden pysyminen hyvässä kunnossa oli kunnia-asia. Hän ja Janne-ukki saivat kuusi lasta. Karjataloutta mummi harjoitti Levärannalla vuoteen 1976 saakka. Saatuaan kaupunkireissulla sydänkohtauksen mummi totesi, että yhden naisen osalle riittää, kun on yli neljäkymmentä vuotta noussut joka aamu viideltä navettaan. Mummi kuitenkin toipui sairaudestaan, mutta puoliso menehtyi seuraavana kesänä.

Menemättä tässä sen syvällisempiin yksityiskohtiin, voin todeta, ettei mummin elämä ollut aina helppoa. Erilaiset elämänkokemukset kovettivat mieltä. Ei ollut helppoa tulla voimakastahtoiseen sukuun miniäksi tuohon aikaan. Eikä mummi ollut mikään kiiltokuva. Hän on vahva ja särmikäs persoona, joka ei kaihtanut sanoa julki voimakkaitakaan näkemyksiään.

Mummi oli niskavuorelainen matriarkka, joka käyttäytyi kyllä ystävällisesti ja jutteli mielellään ihmisten kanssa, mutta joka piti kuitenkin tietyn välimatkan. Minäkin teitittelin häntä loppuun saakka. Vaikka kävin hänen luonaan usein lapsena, niin tuolloin hän jotenkin etäiseksi hahmoksi. Vasta sitten, kun hän joutui sairaalaan ja myöhemmin hoivakodille kevättalvella 2004 sattuneen tapaturman vuoksi ja menetti osittain liikuntakykynsä, pääsin oikeastaan tutustumaan häneen ihmisenä. Hän kertoi paljon tarinoita elämästään ja koetin parhaani mukaan auttaa hänen hoitoonsa liittyvissä järjestelyissä. Aika vuodeosastolla oli hirvittävää, mutta hoivakodille omaan huoneeseen päästyään näytti taas valoisammalta. Siellä hän viihtyi erittäin hyvin ja osallistui monenlaiseen yhteiseen ohjelmaan, kunnes pääsiäisenä 2008 sairastettu keuhkokuume ja sydäninfarkti veivät voimat. Silti vain viimeiset kolme viikkoa hän oli täysin vuodepotilaana. Tuolloinkin hänen järkensä toimi kirkkaasti. Kuolinvuoteelleen mummi pyysi paikkakuntamme kirkkoherran antamaan ehtoollisen ja synninpäästön.

Emme hyvästelleet, vaan toivotimme näkemiin luottaen jälleennäkemiseen Taivaan kodissa, Golgatan sovitustyöhön turvaten. Kun puhekyky oli jo mennyt, mummi saattoi silti lähes nauruisin ilmein katsoa kattoa kohti ja näyttää sormellaan ylöspäin.

Jälkeenpäin mummin kuolemasta mieleeni on usein tullut Raamatun jae: "Kallis on Herran silmissä Hänen hurskaittensa kuolema."

Mummin hurskaus ei tullut hänen omista töistään. Hän oli elänyt elämänsä varmasti monien hyvien perinteisten moraalikäsitysten mukaan, mutta kukaan meistä ei ole synnitön. Jokaisessa meissä on puutteemme. Olemme vain kovin kärkkäitä näkemään ne muissa ja ohittamaan omamme. Mummi turvasi anteeksiantoon ja nöyrtyi Golgatan ristin edessä. Hänen esimerkkinsä on antanut minulle voimaa ja uskonvahvistusta.

Viimeisinä elämänvuosinaan - kun vanhuus ja sairaudet riisuivat hänen fyysiset voimansa ja hän joutui vasten tahtoaan muiden autettavaksi - tulivat uskonasiat hänen elämässään kenties aiempaa kirkkaammiksi. Kun kädet eivät lopulta kyenneet enää edes kutomaan sukkia, mikä oli ollut hänen rakas harrastuksensa, niin sittenkin hän liitti ne yhteen rukoukseen. Mummin viimeiset elinkuukaudet olivat täynnä rukousta. Nyt hänen uskonsa on jo vaihtunut näkemiseen perille päässeessä seurakunnassa.

Muistan häntä kiitoksella.