Minulla ei ole tapana avautua kovin usein henkilökohtaisista tunnoistani ja pohdinnoistani täällä blogissani. Nyt kuitenkin muutamia ajatuksia.

Suomessa puhutaan joskus vaikenemisen kulttuurista tai puhumattomuuden kulttuurista. Se ei ole itsellenikään vierasta. Olen paljon nähnyt ja kokenut, joskus jopa monien sukupolvien halki opetettua asennetta, että vaikeista asioista ei puhuta, vaan kuvitellaan ongelmien ratkeavan teeskentelemällä, ettei niitä ole. Se on monelle selviytymiskeino. Väärintekijäksi nähdään korkeintaan se, joka uskaltaa rikkoa sosiaalista normistoa kysymällä kiusallisten tosiasioiden perään. Sitten kun tarpeeksi kauan on vaiettu synkkyydessä, moni voi alkaa oirehtia psyykkisesti, päätyen pahimmillaan esim. erilaisten riippuvuuksien orjaksi tai menemällä hirteen.

Kipeistä asioista puhumisen kieltäminen ja hyssyttely eivät ole yksinomaan joidenkin pohjoissuomalaisten sukujen ongelmia, kuten nuorempana ehkä luulin, vaan samaa voi kohdata monenlaisissa yhteisöissä. Ei vähiten poliittisissa liikkeissä.

Ehkä vastavaikutuksena tälle kaikelle minusta on kasvanut liiankin suorapuheinen. Ärsyynnyn helposti, jos minua koetetaan vaientaa tai luoda sosiaalista painetta, että joistakin asioista ei saa puhua. Ja uskokaa pois, minua on todella haluttu vaientaa. Niin omassa elämässäni, poliittisella urallani kuin myös toimijana kirkollisissa tehtävissä. Enkä tarkoita tällä sitä, että jos joku olisi eri mieltä. Kyllä eri mieltä saa olla. Mutta kun sanotaan, että "olethan sinä tässä oikeassa, mutta älä nyt kuitenkaan sano tätä ääneen ainakaan kovin jyrkästi, ettei liberaalit/ konservatiivit/ toiset kepulaiset/ toiset puolueet/ henkilö X tms. pahoita mieltään".

Minua on nyt viime aikoina pyydetty mukaan erilaisiin vaaleihin, mutta olen rehellisesti sanottuna alkanut pohtia, olenko liian suora ja hankala luonne tähän teatteriin? En osaa mielistellä kulloisiakin vallanpitäjiä, en teeskennellä yhdelle yhtä ja toiselle toista. Joskus tuntuu, että sellaiset kuitenkin parhaiten menestyvät, he saavat palkkiovirkoja ja seurapiirien suosiota. Ihmisluontoon vieläpä kuuluu sellainen omituinen piirre, että moni haluaa kaveerata juuri niiden omissa yhteisöissään vahvimmiksi koettujen kanssa ja esittää näiden mielipiteitä ominaan, vaikkei todellisuudessa ymmärtäisi yhtään mitään kyseessä olevista asioista.