Kirkolliskokouksen istuntoviikko päättyi Turussa. Viikko oli tämän vaalikauden 2020–24 toiseksi viimeinen, vielä marraskuussa kokoonnumme. Ensi talvena sitten vaaleissa valitaan uudet edustajat kirkolliskokoukseen ja hiippakuntavaltuustoihin.

Jokakeväiseen tapaan käsiteltiin mm. kirkon keskusrahaston ja eläkerahaston tilinpäätökset. Monena vuonna tulokset ovat olleet melko hyvät, mutta nyt sijoitustuottojen heikentyminen painoi mittarit miinukselle. Tämä lienee kuitenkin väliaikaista, johtuen maailman tapahtumista, jotka ovat vaikuttaneet pörssikursseihin, korkoihin ja inflaatioon. Perusongelma kirkon talouden kannalta on edelleen se, että kirkon jäsenmäärä laskee, ja se tulee vaatimaan kipeitä

Selvää on, että supistuva talous tulee kuluneina vuosina lisäämään painetta rakennemuutoksiin. Mutta tehdäänkö ne tavalla, jolla paikallisseurakunnat säilyvät edelleen aidosti toimivina, omaa omaisuuttaan hallinnoivina ja omat työntekijänsä valitsevina perusyksikköinä, vai muuttuvatko ne mitään päättämättömiksi puuhakerhoiksi? Keskushallinnon keventäminen ja hajauttaminen olisi myös tarpeen. Eivätkä kaikki mallit sovi kaikkialle. Olin kymmenkunta vuotta sitten kaatamassa ns. pakkoyhtymämallia. Saa nähdä, millaisia malleja tulevina vuosina nähdään, ketkä niitä sitten päättävätkin. Olen vanhastaan vastustanut ns. henkilöseurakuntamallia sen monien ongelmien takia, mutta on myönnettävä, että jos kansankirkko halutaan jollakinkaan tavalla pystyssä Suomessa, niin meidän on hyväksyttävä erilaisten henkilöseurakuntien syntyminen kirkon sisälle ja annettava nille tilaa.

Kolme käyttämääni puheenvuoroa olen julkaissut jo aikaisemmin täällä. Otin kantaa myös erään asian yhteydessä mm. siihen, miksi seurakuntavaalien tulokset on otettu pois kirkon ylläpitämiltä sivuilta jonkin aikaa vaalien jälkeen. Tätä perusteltiin viranhaltijapuolelta sillä, että vaalitulokset voisivat muodostaa sopimattoman henkilötietorekisterin. Tämä kuvastaa hyvin sitä, miten arkielämästä vieraantuneita tulkintoja byrokratian tornissa voidaan tehdä. Seurakuntavaalithan ovat julkisyhteisön vaalit, kuten eduskuntavaalit ja kuntavaalit. Niidenkin tuloksia on mahdollista katsoa vuosikymmenten päähän esim. Oikeusministeriön sivuilta. Sitä paitsi nykyään monien osuuskuntienkin vaalitulokset julkaistaan netissä.

Tietenkään tämäkään viikko ei mennyt ilman avioliittokysymystä, tosin sitä ei käsitelty nyt siinä mielessä kuin yleensä. Taustalla oli Helsingin Paavalin seurakunnan Helsingin hiippakuntavaltuustolle tekemä aloite, että kirkollisen vihkimyksen ehtoja väljennettäisiin niin, että vain toisen osapuolen tarvitsee kuulua kirkkoon, ja siis toisen vihittävän ei tarvitsisi kuulua mihinkään kristilliseen yhteisöön.

Ymmärrän ajatuksen sikäli, että näin voidaan ajatella palveltavan kirkon jäseniä, jotka kuitenkin haluavat kristillisen vihkimyksen mennessää naimisiin ei-kristityn kanssa. Tai että kirkko tavoittaisi hääjuhlien vieraiden kautta paljon kirkosta vieraantuneita. Eikä näitä toimitusten yhteydessä tapahtumia kohtaamisia tulekaan vähätellä, sillä monille ne ovat ainoita kertoja vuodessa, kun he kohtaavat kirkon.

Meitä aloitteen vastustajia tietysti syyllistettiin, että haluamme ”ovet kiinni” kirkon strategiaksi jne. On kuitenkin mietittävä, onko kirkon rooli olla vain palveluntarjoaja, ”valintamyymälä”, josta saa hakea haluamansa palvelun. Kirkon avioliitto-opetuksenkin tulee perustua Raamattuun, ja vaikka sitä voi tulkita monella tavalla, niin kirkossa lähtökohta ei voi olla kuitenkaan ihmisen oletetut oikeudet ja vaatimukset, vaan Jumalan Sana, joka on Raamatussa ilmaistu. Vaikka moni aloitteen kannattaja uskoakseni vilpittömästi tahtoo hyvää kirkolle ja enemmän ihmisiä kristillisten toimitusten piiriin, niin itse koen kuitenkin tällaiset esitykset osana sitä kehitystä, jolla kristillisen avioliiton merkitystä rapautetaan ja maallistetaan.

Kyse ei ole kivien heittämisestä. Ja enhän ole itsekään koskaan mennyt naimisiin, en kirkossa enkä maistraatissa. Uskon kuitenkin, että vuosituhantinen kirkko ei saa muuttaa oppejaan hetkellisten kulloisenkin maailmanajan vaatimusten mukaan.

Lisäksi asiassa on myös maallisia näkökulmia. Monelle perinteiset toimitukset ovat syy kuulua kirkkoon. Jos joku kuuluu kirkkoon kirkkohäiden vuoksi, niin syy se on sekin. Miksi poistaisimme yhden syyn kirkkoon kuulumiselta? Onpahan moni kirkosta eronnut liittynytkin kirkkoon takaisin, että on saanut kirkkohäät. Ja jos emme vaadi enää kirkkoon kuulumista toiselta, niin miksi vaadimme rippikoulua kummaltakaan? Perinteisestihän on puhuttu ”naimaluvasta”. Olisiko tästäkin luovuttava ja vietävä samalla yksi motivaatio rippikoulun käymiseen?

Keskustelussa joku sanoi, että Englannissa on seurakuntia, joissa voidaan vihkiä pareja, joista kumpikaan ei ole kristitty. Niinpä niin, tämä olisikin seuraava askel. Kuinka kristillinen sitten on avioliitto, jossa muslimi ja hindu vihittäisiin kirkossa? Ja miksi kaksi ei-kristittyä edes haluaisivat avioliittonsa solmittavaksi kristillisin menoin, kun heillä on oman uskontonsa mukaiset opit asiasta. Ja jos joku sanoo, että kirkko kieltää siunauksen ihmisiltä, niin kaikki ihmisethän voidaan siunata ihmisinä, ja myös maistraatissa solmittujen avioliittojen siunaamisia järjestetään jo nyt kirkossa eikä toisen osapuolen tarvitse kuulua kirkkoon.

Asia herätti kovasti tunteita ja kun lakivaliokunnan enemmistö pitäytyi, kirkkolain ja työjärjestyksen suoman mahdollisuuden nojalla, esityksessään hylätä esitys, huudahti puheenvuorossaan muuan liberaaleimpaan päähän kirkolliskokousta kuuluva edustaja: ”Kuinka te kehtaatte!” Tähän huudahdukseen kiteytyy mielestäni hyvin se ilmapiiri, joka on kirkolliskokouksessa ja yleensäkin kirkossa ja yhteiskunnassa vuosi vuodelta vahvistunut. Olkoonkin, että tämä äänestys ei noudattanut perinteisiä liberaali/konservatiivi -jakoja sillä tavalla kuin muut avioliittoa koskevat aikaisemmat äänestykset.

Rehellisesti sanottuna kyllä itse ajattelen, että koko tuokin äänestys oli käytännön elämän kannalta melko turha. Onhan nyt jo tilanne se, että meillä on kirkossa kasvava joukko pappeja, jotka vihkivät avioliittoon vastoin Raamatun ja kirkon oppia ja kirkolliskokouksen voimassa olevaa päätöstä avioliitosta, eivätkä piispat puutu asiaan. Mitä jos joku vihkii siis kristityn ja ei-kristityn kirkossa, vastoin säädöksiämme, niin tuskinpa siitäkään mitään silti seuraa. Tässä mielessä kirkolliskokouksellamme vaikuttaa nykyisellään olevan yhtä paljon valtaa kuin osuuskauppojen edustajistoilla.

Mainittakoon vielä, että kirkolliskokous muisti huomionosoituksella piispa Seppo Häkkistä, joka jää eläkkeelle. Ajattelen, että tämä on suuri menestys Suomen kirkolle. Piispa Häkkinen on halunnut pysyä uskollisena Jumalan Sanalle. Hän kuvaili vuosiaan kirkolliskokouksessa sanoilla - rikas ja raskas. Meitä hän rohkaisi: Olkaa rohkeita ja toimikaa, että kirkko säilyisi kirkkona, vaikka ajan henkeä vastaan ⛪🙏