Tiivistelmä kommenttipuheenvuorostani Rovaniemen seurakuntastrategia 2020-luvulle valtuustoseminaarissa 18.4.2016

* * *

Tervehdys kaikille! Kiitän edellisiä puhujia mielenkiintoisista puheenvuoroista. Kiitän myös kirkkoherraa, joka pyysi minut tänne kommenttipuheenvuoron esittämään. Kun katselen tätä yleisöä, niin huomaan täällä olevan monia sellaisia henkilöitä, joilla on huomattavasti pidempi kokemus Rovaniemen seurakunnasta ja jotka siis olisivat kyenneet pitämään puheenvuoron paljon perustellummin Rovaniemen näkökulmasta. Minähän olen täällä nyt vasta ensimmäisen kauden valtuutettu. Mutta koetan puhua sillä kokemuksella, joka minulla on kirkolliskokousedustajana ja aikaisemmista luottamustehtävistä – sekä tavallisena kristittynä kirkon jäsenenä.

Kun tuossa esiteltiin käyriä kirkkoon kuulumisesta ja eroamisista, niin ei meidän kannata tuudittautua hyvien signaalienkaan johdosta siihen, että parempaa kohti mennään. Vaikka hyvä onkin, että ihmisiä liittyy takaisin kirkkoon.

Edelleen kirkosta erotaan silti enemmän kuin siihen liitytään. Kaikkein kauheinta on, että lapset jätetään kastamatta, koska sitten seurauksena jää rippikoulukin käymättä ja avioliitot pyhittämättä. Olen tuolla maaseudulla monesti ajatellut vanhoja maalaistaloja katsoessani, että kuinka ne kerran kovalla työllä, rukousten ja kyynelten kera nostivat, hirsikerta hirsikerran päälle. Ja siellä rukoiltiin ja pidettiin seuroja ja veisattiin virsiä. Nyt ne talot ovat tyhjät, lapsenlapset kaupungeissa – ja ovat hyläneet sen esivanhempien uskon, eivätkä siedä enää kuulla raitista evankeliumia ja sitä esivanhempien virrenveisuuta! Mihin se tämän kansan vie?

Jeesus voi kyllä kääntää käyrät – Hän käänsi koko maailmanhistorian! Mutta sitä kannattaa pohtia, että jos uudet herätyksen ajat tulevat, niin onko tämä luterilainen kirkko, johon ihmiset haluavat sitten tulla. Olen miettinyt, että jos minä nyt tulisin uskoon, niin jos en olisi luterilaisesta perheestä, niin olisiko tämä kirkko se yhteisö, jonka ovea tulisin kolkuttamaan?

Jos kirkko ei pysy uskollisena omalle perustehtävälleen, vaan ottaa yhteiskunnallisen toiminnan ja monet muut tehtävät – hyvätkin tehtävät! – pääasiakseen, lähtee politikoimaan, niin silloin myös kirkosta eroaminen on entistä helpommin poliittisen protestin kanava. Sekin kannattaa muistaa.

Olen pohtinut parokiaalisuudesta luopumista ratkaisuna siihen, että kirkosta eroaminen ei olisi se protestin kanava. Tuolloin saisi kuulua haluamaansa seurakuntaan ja protesti olisi se, että siirtyy siihen itselleen mieluisampaan seurakuntaan sen sijaan, että kokonaan jättää kirkon. Parokiaalisuudesta luopuminenhan tarkoittaisi esim. sitä, että jos joku rovaniemeläinen nuori lähtee vaikka etelään opiskelemaan, niin hän saisi silti pitää kirkon jäsenyyden kotiseurakunnassaan, vaikka henkikirjat siirtyisivätkin sinne opiskelupaikkakunnalle. Tai toki myös niin, että joku tulee tänne ja siirtää kirjansa, mutta pysyy silti edellisen seurakuntansa jäsenenä.

Kansankirkkoon se ei mikään hyvä ratkaisu ole. Näen siinä monia ongelmia ja olen suhtautunut siihen hyvin nihkeästi. Mutta tulevaisuudessa – viimeistään sitten jos prosentti painuu alle 50:en – niin tämäkin jouduttaneen hyväksymään.

Kansliapäällikkö Keskitalo puhui tuossa äsken kilpailuttamisesta. Ihmiset siis tarkastelevat, vastaako kirkko arvojani? Ei niin, että vastaanko minä kirkon ja Raamatun arvoja, vaan omia arvoja pidetään mittarina. Siitä tulee mieleen presidentinrouva Sylvi Kekkosen eräs ajatelma. Väitetään, että Sylvi Kekkonen oli ateisti – en minä sitä tiedä, aikanaan se siellä viimeisellä portilla selviää – mutta joka tapauksessa hän tiivisti mielestäni hyvin kirjoittaessaan: ”Suurempi on ihmisten halu selittää Jumala kaltaisekseen kuin itse pyrkiä Jumalan kaltaiseksi.”

Pohjoisessa kirkko on vielä vahva. Täällä kansankirkon moninaisuus on tunnustettu hyvällä tavalla. Meillä herätysliikkeet on nähty kirkon rikkautena ja vahvuutena. Toivon, että niin tulee olemaan jatkossakin. Minä en itse ole koskaan kuulunut mihinkään herätysliikkeeseen, mutta toivon menestystä niiden työlle.

Täällä pohjoisessa ei ole onneksi ainakaan vielä toimittu, kuten eräissä etelän seurakunnissa, esimerkiksi Helsingin seurakuntayhtymässä. Siellähän evättiin lähetysjärjestöjen tuki sellaisilta lähetysjärjestöiltä, jotka eivät olleet kaikista teologisista kysymyksistä samaa mieltä kuin luottamushenkilöt. Mitä tällainen merkitsee?

Muistatteko, kuinka muutama vuosi sitten Afganistanissa murhattiin kaksi suomalaisnaista? He olivat avustustyöntekijöitä, jotka tekivät työtä kaikkein hädänalaisimpien ihmisten parissa, opettivat siellä naisia lukemaan, edistivät terveydenhoitoa jne. – Islamilaisissa maissahan naisten asema on yleensä lähes nollan arvoinen, vaikka sitä ei olekaan enää poliittisesti korrektia sanoa. Heidät ammuttiin sitten taksin ikkunan läpi. – He olivat Kansanlähetyksen lähettejä, ja tämä on yksi näistä järjestöistä, joilta on oltu tukea viemässä. Tällaiselta työltä! Tällaista suvaitsevaisuutta voidaan siis Suomen Siionissa osoittaa! Kyllä tuolla kirkolliskokouksessakin on neljä vuotta saanut nähdä, miten kielteisiä asenteita lähetysjärjestöjä kohtaan voikin olla.

Sitten tässä äsken puhuttiin kontaktien merkityksestä. Haluan uskoa, että vahva paikallisseurakunnan identiteetti pitää ihmiset kirkon jäseninä. On tärkeää, että ihmisillä on henkilökohtaisia yhteyksiä seurakunnan toimijoihin. Silloin ei kirkosta varmasti niin helposti erota sen takia, että mitä arkkipiispa on sanonut tai Päivi Räsänen on sanonut, kun se jäsenyys näyttäytyy omaan seurakuntaan kuulumisen ja sen henkilöiden ja palveluiden kautta. Kun tunnetaan oman seurakunnan työntekijöitä tai vapaaehtoisia, niin kirkosta eroaminenkin on paljon vaikeampaa. Meillä luottamushenkilöilläkin on tässä merkitystä.

Luulenpa, että minullakin voi olla joku sukulainen tai ystävä, jotka ajattelevat, ettei viitsi erota kirkosta, kun sitten Janne suuttuu! Toivottavasti teilläkin! No, leikki sijansa saakoon, mutta eivät nämä kontaktit seurakuntaan päin ole merkityksettömiä.

Katsokaa, missä kirkkoon kuuluminen on suurinta! Eivät ole suurkaupunkien seurakunnat, vaan usein hyvin pienet maalaisseurakunnat! Miksi näin? Ovatko ihmiset siellä parempia ja hurskaampia? Tuskin se siitä johtuu, mutta lähiyhteisö on siellä tärkeä asia. Ihminen kokee kuuluvansa siihen tiiviimmin, kun tuntee sen toimijoita.

Puhuttiin myös matalan kynnyksen toiminnasta, se on tärkeää. Kansankirkossa tulee aina olemaan ihmisiä, jotka eivät ole erityisen uskonnollisia, ja heilläkin pitää olla tilaa ja heidän on myös uskallettava tulla mukaan toimintaan. Kirkon tapahtumia on vietävä kansan pariin ja toimintatapoja on uudistettava. Mutta matalan kynnyksen toiminta ei saa olla sitä, että piilotetaan Jeesus.

Olen joskus kohdannut tuolla etelässä semmoistakin asennetta, että on väitetty, että jos seurakunnan hautausmaan haravointitalkoon ilmoituksessa ei lue sanaa ”Jeesus”, niin pidän sitä liian maallisena! Ei tietenkään sellaisesta ole kyse. Mutta pitää meillä olla ydintehtävä kirkkaana mielessä. Silloin kaikki muukin kirkon hyvä ja arvokas, myös se maallisempi työ, hoituu. Mutta jos meillä ei ole ydintehtävä kaiken perustana, niin rakennamme hiekalle.

Mitkä kirkot maailmalla kasvavat? Ne eivät ole ne maallistuneet kirkot, joka mukautuvat kulloisenkin yhteiskunnan ja ajan virtauksiin. Ne ovat ne kirkot, joissa kuuluu parannussaarna ja väärentämätön Jeesuksen veren evankeliumi!

Muistetaan, että meidän päätavoitteemme ei ole saada lisää jäseniä kirkkoon, vaan voittaa sieluja Kristukselle! Jos ihminen sitten haluaa liittyä kirkkoon, niin se on hieno juttu ja tervetuloa, mutta tämä meidän tavoitteemme ei ole kuitenkaan jonkun uskonnollisen yhteisön jäsenyys, vaan se lähetyskäskyn täyttäminen.