Kun Keskustan puheenjohtajakeskustelu käynnistyi, ajattelin, että nyt puolueemme konkareiden tulisi olla nostamassa uudesta sukupolvesta esiin sopivia puheenjohtajakandidaatteja. Puolueen ja isänmaan tilaa kokonaisvaltaisesti tarkastellen on kuitenkin ehkä myönnettävä, että tällä kertaa sellainen ratkaisu ei ole järkevin mahdollinen. Puheenjohtajakisaan esitetyistä nimistä kaksi on ylitse muiden, Paavo Väyrynen ja Anneli Jäätteenmäki.

Kuluneina vuosina, käytännössä Anneli Jäätteenmäen lähdön jälkeen, olemme hävinneet vaalit toisensa jälkeen. Siihen on syytä suhtautua vakavasti. Varsinkin maakunnissa puolueeseen horjunut luottamus on palautettava. Tähän pystynevät vain ykkösketjun nimet, jotka tunnetaan aidosti maakuntamyönteisestä ajattelustaan. Sanotaan, että puolue tarvitsee uudistumista. Se jos mikä on totta! Mutta uudistusmielisyys ei ole suoraan verrannollinen asianomaisen henkilön ikään. Esimerkiksi Paavo Väyrysen valinta olisi suorastaan radikaali teko, kun jonkun nuoremman valinta voisi silti merkitä nykyisen linjan jatkumista.

Moni nuorempi puoluekokousedustaja voi helposti kuvitella, että nuoremman puheenjohtajan valinta on jonkinlainen automaattinen merkki siitä, että puolue uudistuu. Mutta meidän maakuntien ihmisten velvollisuus kotiseutumme ihmisiä kohtaan on valita iästä riippumatta puheenjohtaja, joka kykenee todella uudistamaan puoluetta vahvan aluepolitiikan suuntaan – ja, joka kykenee johtamaan puolueen vaalivoittoon. Keskustassa on jo pitkään ollut ongelmana, että Keskustan kenttäväki on ollut pääsääntöisesti eri linjoilla puoluejohdon kanssa monista peruskysymyksistä. Tämä tila on muutettava, jos haluamme päästä vaalivoittojen tielle.

Anneli Jäätteenmäki ja Paavo Väyrynen ovat suomalaisen politiikan raskasta sarjaa. Median suosikkeja he eivät ole. He ovat uhka Helsinki-keskeiselle politiikalle ja niille kylmille oikeistolaisille arvoille, jotka Suomessa on haluttu nostaa yhteisvastuullisen ajattelun tilalle viime vuosina. He ovat myös karismaattisia kansanjohtajia, todellista valtiomiessarjaa.

Eräs toimittaja kysyi minulta, onko uskottavaa, että 63-vuotias Väyrynen voisi johtaa puolueen vaalivoittoon? Vastasin, että jos sosialidemokraatit olisivat valinneet suunnilleen samanikäisen Erkki Tuomiojan puheenjohtajakseen Jutta Urpilaisen sijaan, ei SDP olisi siitä suossa, jossa se nyt epätoivoisesti rämpii.

Paula Lehtomäki oli varmasti monen suosikki uudeksi puheenjohtajaksi. Mutta hän on istunut puoluejohdossa kahdeksan vuotta ja edustanut hyvin samantapaista poliittista ajattelua kuin Matti Vanhanen. Olisiko puolueen linja muuttunut hänen johdollaan, vai ainoastaan kasvot? Sama pätee maakunnista Helsinkiin muuttaneeseen Mari Kiviniemeen, joka sitä paitsi viime puoluekokouksessa pudotettiin puheenjohtajistosta. Hänenkö johdollaan keskustaväen heikentynyt luottamus puolueeseensa palautettaisiin?

Puoluekokousvalintoihin liittyen Keskustan riveistä on esitetty, että puoluesihteerin valinta täytyisi ottaa pois puoluekokoukselta. Keskusta on kuitenkin kansanliike juuri sen vuoksi, että puolueessa ylintä valtaa käyttää laaja kenttäväkemme. Tämä puolue ei ole Kokoomus, vaikka viime vuosina joskus on siltä tuntunut.  Kenttä valitkoon puoluesihteerin jatkossakin. Jos se ei miellytä, niin ainahan voi pohtia, onko itse oikeassa puolueessa. ”Kansa on puhunut, pulinat pois”, sanoi Johannes Virolainen hävittyään puheenjohtajavaalin. Meidän on luotettava, että kenttäväkemme kykenee tekemään viisaat valinnat, kuten on tehnyt niin monesti ennenkin.

Kun nyt nähtävästi puheenjohtajaksi tulee varttuneempi henkilö, tulee varapuheenjohtajistoon nostaa nuoria henkilöitä. Riikka Mannerin lisäksi varapuheenjohtajistossa näkisin mielelläni Suomen Keskustanuorten puheenjohtaja Antti Kurvisen. Hänen ajattelussaan ja toimintatavoissaan on näkynyt vahva, aatteellinen peruslinja sekä halu johtaa joukkoja edestä kabineteissa juonittelun sijasta. Kun Keskustaa on syytetty liiasta oikeistolaistumisesta ja siitä, että kosketus kansan syviin riveihin on heikentynyt, tarvitaan puheenjohtajistoon kansan kielellä puhuvia ja kansan todellisia ongelmia ymmärtäviä ihmisiä. Lisäksi järjestödemokratian kannalta olisi hyvä asia, että puheenjohtajistossa toimisi muitakin henkilöitä kuin kansanedustajia.

Olen pohtinut, olisiko Antti Kurvinen vielä liian nuori mies puheenjohtajistoon? Hän on minuakin pari vuotta nuorempi, 23-vuotias. Mutta toisaalta, samanikäisenä nousi eduskuntaan aikanaan Lapista muuan mies, joka on sittemmin tehnyt monenlaisia palveluksia koko valtakunnalle.

Ulkopuoliset haluavat mieluusti puuttua puoluekokouksemme valintoihin. He haluavat meille sellaiset johtajat, jotka eivät ole uhka muille puolueille ja väestön keskittämispolitiikalle. Ulkopuolisten vaikutus nähtiin mm. Joensuun puoluekokouksessa, kun ”etelän media” halusi valita puoluesihteerimme. Kenttä ei siihen taipunut. Ulkopuolisia kannanottajia näkyy jälleen löytyvän. Puoluekokousedustajilta täytyy siis edelleen löytyä ryhtiä tehdä itsenäinen, isänmaan kannalta paras mahdollinen valinta.