Yhdysvaltain presidentinvaalin yhteydessä on nyt monen päivän ajan kohistu ja paheksuttu, kuinka presidenttiehdokas Trump on väitetysti haukkunut sodassa kaatuneen muslimimiehen vanhemmat. Clintonin kannattajat ovat tietysti ilkkuneet, että nyt meni viimeistään liian pitkälle. Ja kyllä, olen samaa mieltä, herra Trumpin reaktio ei ollut kovin diplomaattinen, saati presidentillinen. Paheksun sitä kyllä. Mutta kehotan asiaa kommentoivia kuitenkin ensin kuuntelemaan molemmat puheenvuorot ja selvittämään, missä asiayhteydessä ne puhuttiin.

Poikansa Irakin sodassa menettänyt pariskunta tuotiin lavalle Demokraattien kokouksessa. Vainajan isä piti hyvin voimakkaan puheen, jossa haukkui Trumpia kovin sanoin. Asetelmalla oli tarkoitus vedota voimakkaasti tunteisiin. Trump antoi sitten samalla mitalla takaisin. Hän ei ollut se, joka ensimmäisenä hyökkäsi tässä vuoropuhelussa. Mainittakoon vielä, että Hillary Clinton kannatti Irakin sodan aloittamista, kun taas Donald Trump on vastustanut sitä.

Uutisjutuissa, joita olen nähnyt, on lainattu republikaanivaikuttajia, jotka ovat kauhistelleet Trumpin sanomisia. Tätä on pidetty esimerkkinä Republikaanien hajoamisesta. Nämä henkilöt ovat kyllä olleet sellaisia, jotka ovat koko ajan Trumpin ehdokkuutta vastustaneet.

Tietysti elämässä on usein tilanteita, joissa "toisen posken kääntäminen" toimisi paremmin. Itseään saa ja pitääkin puolustaa, mutta vaikka mieli tekeekin usein antaa takaisin "niin että tuntuu", niin joskus vaikeneminen tuo paremmin yleisön sympatiat puolelleen ja voi saada myös asialleen enemmän kannatusta. Helppoa se ei aina ole.

Tästä esimerkkinä on Republikaanien esivaaleissa nähty tilanne, kun juuri ennen Utahin osavaltion äänestystä Internetissä alettiin ehdokas Ted Cruzin toimesta levittää rouva Trumpista otettuja ns. taidevalokuvia, joita pidettiin esimerkkinä siitä, ettei hän ole sopiva maan ensimmäiseksi naiseksi. Hyökkäys ehdokkaan vaimoa kohtaan oli tietysti ala-arvoinen. Trump olisi voinut tuomita tämän ja paheksua puolisoon kohdistuvaa solvausta. Hän kävi kuitenkin samalla vastaiskuun haukkumalla Cruzin vaimon. Näin hän menetti suuren osan siitä sympatiasta, jota olisi muutoin saanut.

Tulee mieleen Johannes Virolaisen muistelmakirjasta löytynyt kohta. Hän oli pyytänyt tuolloin vielä pääministerinä toiminutta Urho Kekkosta siivoamaan jostakin puheesta voimakkaimmat hyökkäykset, perustellen sillä, että kun vastapuolta ei aivan lyttyyn nuiji, niin osa saattaa jopa ymmärtää hyvän argumentoinnin ja tulla puhujan linjalle. Kekkonen oli sanonut, että voihan se olla niinkin, mutta silloin kun pääsen lyömään, niin haluan lyödä lujaa. - En tiedä, meneekö jutusta osa Virolaisen Kekkosta tunteman kaunan piikkiin, mutta kyllä siinä hyvinkin voi totuus olla takana.