Hyvä kokousväki,

Me saamme pitää näitä kokouksia, ainakin toistaiseksi, turvallisten kattojen alla. Tämä meille pian 80 vuotta kestänyt itsestäänselvyys, rauhan tila, ei ole arkea kaikkialla. Yli puolitoista vuotta olemme seuranneet tapahtumia Ukrainassa ja tunteneet myötätuntoa ukrainalaisia kohtaan. Pakolaisten myötä sota on tullut myös meidän lähellemme.

Reilut kolme viikkoa sitten ääri-islamistinen terroristijärjestö Hamas hyökkäsi Israelin kimppuun tappaen satoja siviilejä, lapsia, naisia ja vanhuksia, ottaen heitä myös panttivangeikseen. Jopa sellaisia vanhuksia, jotka selvisivät holokaustin kauhuista, on joutunut terroristien uhreiksi. Vain siksi, että he ovat juutalaisia Raketteja on toki satanut Gazasta ihmisten niskaan jo vuodesta toiseen, mutta näin laajamittaista ja järjestelmällisesti toteutettua hyökkäystä tuskin moni osasi odottaa.

Muutama päivä ennen sodan alkua kävin Helsingissä elokuvateatterissa katsomassa Jom Kippur -sodasta kertovan elokuvan. Se sijoittui tapahtumiin tasan 50 vuotta sitten, jolloin legendaarinen Golda Meir johti Israelia maan joutuessa tuolloin yllätyshyökkäyksen kohteeksi.

Samoin, kun Israelin valtio perustettiin 14. toukokuuta 1948 – kun Israel oli palannut kotiin Raamatun lupausten mukaisesti – hyökkäsivät ympäröivät maat sen kimppuun. Keskitysleireiltä selvinneen kansan jäännös yritettiin hävittää lopullisesti maan päältä. Mutta Israel selvisi siitäkin, ja Israel selviää nytkin.

Muuan jo edesmennyt sukulaiseni, joka ei ollut ainakaan pääosaa matkaansa kovinkaan uskonnollinen, alkoi siellä matkansa loppumetreillä pohtia maailmanhistorian tapahtumia, sillä hän oli poliittisesti aktiivinen ja seurasi maailmanpolitiikkaa ja suurvaltapolitiikkaa. Ja hän alkoi ymmärtää Israelin merkityksen, että Israel on palannut omaan maahansa ja että sitä ei kukaan tuhoa, vaikka paljon on sen yrittäjiä. Ja tämän kautta hänelle alkoi avautua se, että Raamattu on totta, kun sen tuhatvuotiset profetiat toteutuvat meidän päivinämme.

Myös meidän vanha presidenttimme J. K. Paasikivi luki päivittäin Raamattua, erityisesti Jesajan kirjaa, ja häntä kosketti voimakkaasti ajatus siitä, kuinka Jumala lopulta johtaa kansakuntien kohtaloita, vaikka ihmiskunta ja kansakunnat ovatkin voineet usein Hänen teiltään poiketa.

Jos joku on sanonut, että kyllä minäkin uskoisin, jos olisi joku todiste, niin olen vastannut, että menkää katsomaan Lähi-Itään, siellä on miljoonia todisteita – Israelin valtio ja sen kansa. Raamatun lupaukset ovat toteutuneet silmimme edessä.

Kristityilläkin on toki hyvin erilaisia suhtautumistapoja Israeliin. Se on nähty vaikka oman kirkkomme vaikuttajien erilaisissa kannanotoissa viime viikkoina – tai kannanottojen puuttumisena, mikä sekin itsessään jo on kannanotto.

Monille kristityille Israel on rakas. Se ei tarkoita – ei ainakaan saisi tarkoittaa – sitä, että kaikki, mitä Israelin kulloisetkin poliittiset johtajat tekevät, olisi automaattisesti kannatettavaa, tai että emme saisi sulkea silmiämme Israelin toimien mahdollisilta virheiltä. Mutta kyse on perusasenteesta: hyväksymmekö sen, että Israel saa olla olemassa, että juutalainen valtio on liki 1900 vuoden tauon jälkeen syntynyt ja että se on tapahtunut, kuten Raamattu on sen ennustanut.

Monille kristityille Israel on rakas tietysti myös siksi, että siellä sijaitsevat Raamatun historian tärkeät tapahtumapaikat, myös Vapahtajamme elämänvaiheet Betlehemistä Golgatalle, joulusta pääsiäiseen.

Moni meistä on käynyt näitä paikkoja katsomassakin. Välttämätöntä se ei kuitenkaan ole. Me emme palvo paikkoja. Niiden tapahtumat ovat tärkeämpiä. Ja ennen mitään muuta se, että muitten uskontojen perustajat lepäävät kuolleina haudoissaan, mutta Jeesuksen hauta on tyhjä.

Minullakin oli tilaisuus käydä pyhiinvaellusmatkalla Israelissa vuonna 2016. Yhtenä päivänä siellä vierailimme Daanin lähteillä. Kun olimme vähän aikaa kävelleet, niin alkoi sataa vettä, ja seurueessamme muutamat mummot kysyivät, että voisivatko he jäädä kahvikioskille siksi aikaa, kun me käymme siellä lähteillä, kun siellä kastuu näin sateella. Oppaamme oli kuuluisa juutalainen arkeologi Ariel Livson, joka huumorimiehenä joskus hieman pilaili kustannuksellamme. Hän kysyi kovalla äänellä näiltä sateensuojaa kaivanneilta mummoilta, ”olivatko teidän isänne talvisodassa” – ja osa näistä mummoista varmasti oli sen ikäisiä, että heidän isät olivat olleet sodissa – ja hän jatkoi, että ”saiko siellä jäädä korsuun lepäämään, jos oli huono ilma?” Ja ei kukaan jäänyt sinne kioskille. Matkalla lähteille hän sanoi vielä meille, että ”ettekö te ole uskovaisia? Rukoilkaa, että sade loppuu!” Ja me laitoimme tassut yhteen ja rukoilimme. Uskokaa tai älkää, pilvet aukesivat ja sade lakkasi! Kävelimme varmaan muutaman minuutin hurskaan näköisinä, kunnes alkoi äkkiä sataa uudestaan! Silloin oppaamme karjahti: ”Kenen usko täällä horjuu?”

Hyvät ystävät. Rukoillaan rauhaa Jerusalemiin, Israeliin ja koko Lähi-Itään.

Jeremiaan kirjan 33 luvun 10-11 jakeissa lukee:

"Näin sanoo Herra: 'Te sanotte: 'Tämä maa on autio, täällä ei ole ihmisiä eikä eläimiä.' Se on totta: autioina ovat Juudan kaupungit ja Jerusalemin kadut, tyhjinä asukkaista, tyhjinä ihmisistä ja eläimistä. Mutta vielä tulee aika, jolloin täältä kuuluu ilon ja riemun huuto, sulhasen ja morsiamen ääni. Silloin tuodaan Herran temppeliin kiitosuhreja ja sanotaan: 'Kiittäkää Herraa Sebaotia, sillä Herra on hyvä ja hänen armonsa kestää iäti!' Minä käännän tämän maan kohtalon, niin että täällä saadaan elää kuin ennen."

Rukoilkaamme.

Rakas Jumala, Suuri Taivaallinen Isä. Johdata kansoja ja kansojen johtajia edistämään rauhan asiaa. Ja Herra, rukouksemme on, että Sinä, Elävä Rauhanruhtinas, voisit tulla tunnetuksi kaikkialla maailmassa ja että kaikki kansat tunnustaisivat Sinut Herraksi ja Vapahtajaksi. Aamen.