IMG_0040-normal.jpg

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja lotat, muut sota-ajan kokeneet ihmiset, arvoisa juhlaväki!

Eilen minulla oli tilaisuus osallistua kotikylässäni Levärannalla, Kemijoen varressa, järjestettyyn veteraanitapahtumaan. Tämän tilaisuuden yhteydessä paljastettiin laatta, joka sisälsi kuudentoista talvi- ja jatkosodassa kaatuneen levärantalaisen nimet. Omia sukulaisianikin oli tässä laatassa mukana. Tilaisuus oli hyvin arvokas ja koskettava. Sykähdyttävä hetki oli kuulla, kuinka sukumme vanhin, 95-vuotias sotaveteraani, kajautti ilmoille toisen kyläläisen kanssa komeasti Veteraanin iltahuudon.

Kemijoki alkaa paljastua jälleen jään peitosta. Siinä se on virrannut vuosisatojen ajan, rannalla kulkijat vain ovat vaihtuneet. Senkin rannalta on pitänyt lähteä ”sinne jonnekin”. Osa ei koskaan palannut, kuin korkeintaan ruumina kotiseutunsa kirkkomaahan.

Samanlaisia kohtaloita löytyy jokaisesta suomalaisesta kylästä.

Tämä veteraanipäivä muistuttaa meitä yhteisestä kunniakkaasta, joskin hyvin raskaiden koettelemusten historiasta. Mutta se velvoittaa myös meitä nykyisiä ja tulevia sukupolvia.

Pidän itseäni aika onnekkaana sen johdosta, että olen saanut syntyä 1980-luvulla. Meidän ikäpolvemme ei tarvinnut juurikaan kokea niitä häpeällisiä hetkiä, jolloin Suomessa vääristellyllä historiankirjoituksella koetettiin häpäistä sotiemme veteraanien kunniakas perintö. Syytettiin Uralille menosta ja väitettiin, että Suomi olisi aloittanut talvisodan. Sotaveteraanit saattoivat joutua jopa omien lastensa avoimen halveksinnan kohteeksi. Suojeluskunnissa ja Lotta Svärdissä työskennelleet isänmaanystävät, jotka olisivat ansainneet kaiken arvonannon ja kunnioituksen, joutuivat salaamaan ja vaikenemaan taustastaan.

Omasta lapsuudestani en mitään tällaista muista. Aika oli kypsynyt otolliseksi totuuden voitolle. Minun lapsuudessani sotaveteraanit olivat kunniakansalaisia. Useissa tilaisuuksissa minulla on ollut mahdollista kuulla sotiemme veteraanien ja muiden sota-ajan kokeneiden ihmisten kertomuksia.

Meidän nuorempien sukupolvien vaikea tehtävä on sotaveteraanien viestin vieminen eteenpäin sitten, kun veteraanien sukupolvi on poistunut. Yhtä vaikuttavasti kuin nykyiset sotaveteraanit emme voi sitä tehdä. Vain sellainen henkilö, joka on omakohtaisesti kokenut sodan kauhut ja taistellut isänmaansa vapauden puolesta, kykenee kertomaan sen todella sykähdyttävästi eteenpäin. Suokoon Luoja kuitenkin, että maailmantilanne ei kehittyisi sellaiseksi, että maassamme olisi lähitulevaisuudessa jälleen uusi sotaveteraanien ja sotainvalidien sukupolvi.

1900-luvulla jouduimme kolmeen suureen sotaan. Vaikka jokaisella sodalla on oma historiansa ja niistä voidaan tehdä monenlaisia tulkintoja, niitä kaikkia yhdisti kuitenkin sama päämäärä: taistelu Suomen vapauden, itsenäisyyden ja olemassaolon puolesta.

Vuonna 1918 Suomi ei ollut saanut nauttia itsenäisyydestään edes kahta kuukautta, kun osa kansasta nousi ase kädessä taisteluun omaa laillista ja vapaissa, demokraattisissa vaaleissa valittua hallitusta vastaan, bolsevikkien hallituksen tukemana.

Vaikka tätä kapinaa voidaankin selittää monilla yhteiskunnallisilla epäoikeudenmukaisuuksilla, joita maassamme esiintyi, niin mikään ei poista sitä tosiasiaa, että kyseisen kapinan onnistuminen olisi vienyt Suomen osaksi neuvostokansojen perhettä. Tämän vuoksi minä en voi kutsua vuoden 1918 sotaa sisällissodaksi. Minä käytän siitä nimitystä vapaussota. Vapaussodan veteraaneja meillä ei enää ole keskuudessamme.

Vuonna 1939 puna-armeija vyöryi rajan ylitse varoittamatta ja ilman sodanjulistusta. Taustalla olivat katkenneet neuvottelut alueluovutuksista mm. Karjalan kannaksella. Olisiko neuvotteluissa tullut mennä pidemmälle on kysymys, johon lopullista oikeata vastausta ei voida saada. Paasikivi ja Mannerheim olivat sitä mieltä, että neuvotteluissa olisi koetettu tehdä vielä jotain myönnytyksiä.

Se onkin totta, että kenties 1930-luvulla ei ymmärretty tarpeeksi asemaamme suurvallan naapurissa. Vaikeasta historiastamme huolimatta tämä on syytä muistaa myös tänä päivänä. Suomenlahden pohjukassa on kaupunki, jossa on lähes yhtä paljon asukkaita kuin koko meidän maassamme. Venäjällä on oikeutettu turvallisuusintressi tämän kaupungin suojelemiseksi.

Mutta se on selvää, että mikään ei oikeuta sitä, mitä tapahtui marraskuun viimeisen päivän aamuna vuonna 1939, jolloin neuvostokoneista pudotetut pommit tippuivat taivaalta varoittamatta ihmisten niskaan. Ja arvoitukseksi jää, olisivatko pitkään alueluovutukset riittäneet takeeksi rauhasta, kun vastassa oli generalissimus Stalin, joka oli vakavissaan suunnitellut epäluotettavana pitämänsä Suomen kansan siirtämistä mielestään tälle kansalle sopivampaan paikkaan. Hänhän oli toteuttanut kansallisuuksien siirtoja Neuvostoliitossa jo muutenkin. Tämän sopivamman paikan Suomen kansalle Stalin arveli löytyvän laajan Siperian aroilta.

Naapurimaamme Viro lähti neuvottelujen tielle. Se johti siihen, että Virosta tuli kommunistinen maa ja tuhannet virolaiset katosivat. Heidän joukossaan oli neuvotteluihin uskonut Viron presidentti Konstantin Päts.

Suomalainen kulttuuripersoona, monin tavoin lahjakas mutta Stalinin kommunismin sokaisema rouva Hella Wuolijoki totesi noihin aikoihin: ”Miksei Suomi ota mallia Neuvosto-Virosta? Siellä vallitsee onni ja rauha ja presidentti Päts lomailee Krimillä.” – Presidentti Päts pääsi kyllä lomalle, iankaikkiselle lomalle, Kriminkin tuolle puolen.

Paitsi sotilaallisesti myös poliittisesti tilanne talvisodan alussa oli erittäin haastava, sillä suomalainen kommunistijohtaja Otto-Wille Kuusinen oli perustanut ns. Terijoen hallituksen, joka oli muka pyytänyt puna-armeijan vapauttamaan Suomen sorrosta. Stalin ilmoitti pitävänsä Terijoen hallitusta Suomen laillisena hallituksena.

Otto-Wille Kuusisesta ei tullut kuitenkaan alistetun Suomen hallitsijaa. Hänen nimensä on jäänyt historiaan vain suurena isänmaanpetturina. Stalinin lähettämä ja Kuusisen kutsuma puna-armeija ei saanut Suomessa vapauttajan vastaanottoa. Heidät toivotettiin tervetulleeksi konekivääreillä, suomalaisten sotilaiden itseään säästämättömällä taistelulla.

Suomalaisten sotatoimia johti taitava upseeri, Suomen Marsalkka Mannerheim, joka oli näyttänyt historialliset taitonsa jo Vapaussodan armeijan ylipäällikkönä. Mutta ei Suomea sentään pelastanut yksi mies. Suomen pelasti urhoollinen armeija sekä Lotta Svärdissä toimineet naiset ja kotirintaman naiset, joiden työ mahdollisti tuhansien miesten vapauttamisen aseellisiin tehtäviin.

Kerrotaanhan kertomusta, että Mannerheimille olisi sanottu: ”Te olette Suomen kruunaamaton kuningas. Teillä on kaikki valta, voima ja kunnia.” Tähän Mannerheim oli vastannut: ”Tämän sodan kuningas on suomalainen sotilas. Jos sillä on voimaa, on hallituksella valtaa ja minulla kunniaa.”

Jatkosotamme ja myös Lapin sotamme olivat suoraa seurausta talvisodan tapahtumista. Suomi halusi saada takaisin meiltä väkisin ryöstetyt alueet. Myös näissä sodissa sotaveteraaniemme taistelu pelasti kansakuntamme elämän. Suomi ei taistellut vain itsenäisyytensä puolesta, se taisteli olemassaolonsa puolesta.

Sotien jälkeen taitavalla politiikalla Mannerheim, Paasikivi ja Kekkonen raivasivat Suomelle tilaa hengittää lännen ja idän suurvaltaklikkien puristuksessa.

Sotavuosiemme tärkeänä perintönä pidän sitä ajattelutapaa, että meidän on tulevaisuudessa pyrittävä ensisijaisesti aktiivisella ja rauhantahtoisella ulkopolitiikalla varmistamaan rauha rajoillemme. Meidän on muistettava maantieteellinen asemamme suurvallan naapurissa. Suurvallat, niin idässä kuin lännessä, noudattavat omaa logiikkaansa, joka avautuu pienille maille joskus sangen vaikeasti. Mutta samalla kun harjoitamme vakavaa ja harkittua ulkopolitiikkaa, meidän on pidettävä maanpuolustus hyvässä kunnossa, niin materiaaliselta puoleltaan kuin maanpuolustushengen osalta.

Viime vuosina tehdyt rajut supistukset Puolustusvoimiemme toimintaan ja luopuminen maamiinoista ovat olleet mielestäni vaarallista kehitystä. Väinö Tanner argumentoi 1930-luvulla, että kansa tarvitsee leipää eikä aseita. Mutta ehkä on sittenkin syytä syödä vaikka vähän enemmän näkkileipää vehnälimpun sijaan ja pidettävä huoli maanpuolustuksemme hyvästä kunnosta.

Tällä viikolla tuli painosta runokirja, joka sisältää minun ja erään eteläpohjalaisen ystäväni kirjoittamia runoja. Rohkenen tässä tilaisuudessa lukea talvisotaa käsittelevän runon.

 

Viime päivä marraskuuta
Yli rajan hyökättiin
Stalin toivoi, että heitä
Suomi riemuin tervehtii

Ilman sodanjulistusta
Saapui puna-armeija
Suomen valtaamista piti
Helsingissä juhlia

Stalin luuli – armeijansa
Olis samanveroinen
Mutta oli tappionsa
Lähes kuusinkertainen ­

Vaikka oli pakkastalvi
Sekä kehno varustus
Puolellamme sentään säilyi
Totuus sekä oikeus

Maamme paljon hyötynyt ei
Maailman myötätunnosta
Kasvoi voittojemme tie vain
Oman kansan kunnosta

Suomussalmi, Kollaanjoki
Taipale ja Raatteentie
Siellä näki hyökkääjätkin
Vapaus meitä voittoon vie

Ylivoimaa vastaan täällä
Ennenkin on taisteltu
Vieraan vallan komentoon ei
Suomen heimo alistu

Viro koitti neuvotella
Että sopu säilyisi
Sillä tiellä presidentti
Siperiaan hävisi

Kaikki aina tehdä täytyy
Jotta rauha turvataan
Vaan jos yli rajan tullaan
Käydään maata puoltamaan

Talvisodan ihme meidät
Turmiosta pelasti
Luojaan sekä Mannerheimiin
Kansa silloin turvasi

Orjia ei meistä tullut
Koska vastaan pistettiin
Kalliin uhrin ansiosta
Vapaus vankka varjeltiin

Suomen kansa kesti, koska sillä oli yhteiset ihanteet, yhteiset arvot, yhteinen kulttuuri, yhteinen usko ja yhteinen päämäärä. Se ei tarkoittanut sellaista pakotettua yhtenäisyyttä, jollainen oli vallalla Stalinin Neuvostoliitossa tai Hitler-Saksassa. Meillä sallittiin erilaiset yksityiset mielipiteet, voimassa oli demokraattinen valtiomuoto, monipuoluejärjestelmä ja uskonnonvapaus. Kansankunnan yhtenäisyys ei ollut ylhäältä saneltua, vaan se kasvoi vapaasti, luonnollisesti, siitä hyvästä maaperästä, jonka varaan koko maan rakentaminen oli vuosisatojen ajan uskottu, siitä lähtien, kun pakanuuden yön päättyi ja kristinuskon aamunkoitto rantautui Suomeen. Siitä arvopohjasta, jonka kulmakivet ovat – koti, kristillinen usko ja isänmaa.

Miten asia olisi tänään? Mitä jos samanlainen katastrofi kohtaisi maatamme? Vieläkö kansakuntaamme ottaisi yhteisen arvopohjan yhdistämä vastaavat kohtaloniskut?

Vieläkö olisi uhrimieltä? Vieläkö koetaan, että isänmaa on yhteinen asia? Että isänmaa on oma asia? Että – kuten Lotta Svärdin johtajan Fanni Luukkosen hautakiveen on kirjoitettu – isänmaa on Jumalan asia?

Joskus tuntuu, että pelottavan monessa asia Suomen kansa on unohtanut kestävimmät arvonsa.

Kansakuntamme pyhimmät arvot unohtuvat ja menettävät merkitystään. Isänmaallisuudesta puhuminen mielletään ääriliikkeiden asiaksi, suvaitsevaisuus ja monikulttuurisuus ovat poliittisesti korrekteja termejä, ei kansallinen etu ja suomalaisen kulttuurin puolustaminen. Vaikka totuushan on, että vain omastaan voi muille antaa. Kun tunnemme oman kulttuurimme, pärjäämme paremmin myös muiden kanssa.

Monia meistä järkyttää seurata julkista keskustelua, kuinka suvivirret ja joulujuhlat halutaan kieltää kouluista. Kristinusko halutaan hävittää kaikesta julkisesta elämästä. Josif Stalin ja Otto-Wille Kuusinen eivät onnistuneet tekemään Suomesta ateistista valtiolta, mutta nyt arvohyökkäys kristillisen arvopohjan hävittämiseksi maassamme tapahtuu sisältäpäin. Monet kristitytkin vaikenevat reaktioita peläten ja mukautuvat yleisen mielipiteen ja kristinuskolle kielteisen mediauutisoinnin painostuksen alaisena.

Kun valtioneuvos Paasikivi matkusti neuvotteluihin Moskovaan, lauloivat suomalaiset monilla asemilla tutun Lutherin virren ”Jumala ompi linnamme”. Olisikohan tämäkin kiellettävä nykypäivän standardeilla?

Tämä kehitys ei toki ole vallalla nyt ainoastaan Suomessa. Esimerkiksi Yhdysvalloissa, jossa kristillisten arvojen merkitys on ollut vuosisatojen ajan hyvin suuri, on käyty monia vääntöjä ja jopa oikeustaisteluja siitä, miten paljon kristinuskosta saa enää puhua. Voiko ristiä pitää esillä julkisella paikalla? Saako joulukuusia kutsua enää joulukuusiksi vai täytyykö käyttää jotain ”uskontoneutraalia” nimitystä, jotteivät ateistit loukkaantuisi? Eräässä oppilaitoksessa Yhdysvalloissa täytyi perinteisen joulukuusimyyjäisten mainostauluihin kirjoittaa sanan ”christmas trees” (joulukuusia) sijaan ”holiday trees” (juhlakuusia)! Kaupoissa työntekijöitä on ohjeistettu – jotteivät ateistit tai muut ei-kristityt pahoittaisi mieltään – toivottamaan Hyvän joulun sijaan ”Happy Holidays” eli ”hyvää loma-aikaa” tai ”hyvää juhla-aikaa”! Tällaista tapahtuu siis maailman johtavassa länsimaassa, jonka pitäisi olla läntisen arvopohjamme vankin linnake!

Vielä yhtenä esimerkkinä totean, että Suomessakin on valtaamassa alaa käytäntö, että kristitytkään vanhemmat eivät halua enää kastaa lapsiaan, koska pelätään, että heitä sitten muka pakotetaan johonkin tiettyyn muottiin. Mutta jos kasvatuksessa ei ole mukana kristilliset arvot, niin mihin sitten kasvatetaan. Uskonnosta pois pyyhitty arvopohja kasvattaa ateismiin.

Minusta jo sanana ”uskontoneutraali” on järkyttävä. Maailmalta löytyy kyllä esimerkkejä uskontoneutraaleista valtioista, vallankumousajan Ranskasta tämän päivän Pohjois-Koreaan.

Omakohtainen uskonnollinen vakaumus on tietysti pohjimmiltaan jokaisen henkilökohtainen asia. Miten suhtaudumme evankeliumin ilosanomaan, julistukseen Golgatan verestä, on tietysti jokaisen itse ratkaistava. Meille käy uskomme mukaan.

Mutta kristinuskolla on ollut muutakin merkitystä tässä ajassa kuin vaikutus meidän henkilökohtaisessa elämässämme. Suomen ja koko Euroopan arvopohjalle kristinuskon etiikka on luonut murtumattoman perustan. Se on taannut nykyisen länsimaisen hyvinvoinnin ja monet perusarvot, myös uskonnonvapauden. Sen perustalta on rakentunut kansakunnan hyvinvointi ja yhteinen arvopohja. Tämän tunnustavat monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät itse ole mitenkään erityisen uskonnollisia.

Meitä suomalaisia täytyy yhdistää muukin asia kuin se, että olemme kirjoilla saman valtion väestöjärjestelmissä ja että asumme maantieteellisesti samalla alueella. Vain siten olemme kansakunta, joka kestää kovatkin päivät.

Kouriintuntuvalla tavalla eräässä sota-ajan radio-ohjelmassa kerrottiin oman kulttuurin omien perusarvojen kieltämisestä. Esimerkki on toki räikeä, mutta muistamisen arvoinen.

Moni teistä, sota-ajan kokeneista ihmisistä, muistaa ainakin Moskovan Tiltun. Tiltuhan oli suomalainen nainen, joka oli siirtynyt Neuvostoliiton puolelle ja jonka Neuvostoliiton oloja ihannoivia puheenvuoroja koetettiin siirtää suomalaisille radioaalloille häiritsemään suomalaisia radiolähetyksiä. Tuolloinhan televisiota ei ollut, joten radio ja sanomalehdet muodostivat pääasiallisen tietojensaantikanavan.

Suomessa tätä radiopropagandan kuuntelua ei juuri pyritty rajoittamaan, koska puheet olivat niin tökeröjä, että jokainen suomalainen ymmärsi ne valheiksi. Tiltu ei kuitenkaan ollut ainoa propagandassa esiintynyt hahmo. Myös Englannista käsin lähetettiin samansisältöistä propagandaa suomalaisille radioaalloille. Tunnettu propagandisti oli suomalaistaustainen, Englannissa asunut nainen, jota kutsuttiin ”Lontoon Jennyksi”. Myös hänen ohjelmansa sisälsi kaikkein pyhimpiin arvoihimme kohdistuvaa pilkkaa ja häväistystä.

Satuin taannoin kuuntelemaan, kuinka jatkosodan loppuvaiheessa 11.7.1944 nauhoitetussa radio-ohjelmassa Jahvetin kirjelaatikko muuan Karjalasta evakuoitu perheenäiti kuvaili ajatuksiaan kuultuaan tämän Lontoon Jennyn puheita. Luen tässä hänen puheenvuoronsa:

”Onko hän todellakin suomalainen nainen? Onko hän joskus todellakin nähnyt tämän kauniin maan? Elänyt tämän kansan keskuudessa, tuntenut tämän kansan kärsimykset, sen surut ja ilot? Onko hän todellakin suomalaista juurta? Ja virtaako hänen suonissaan suomalaista verta? Hän, joka Lontoon radiossa vahingoniloisella äänellä lukee bolsevikkien vertatihkuvaa selostusta Karjalan Kannaksen hävittämisestä? Hän, joka ilosta tulvillaan toistaa Neuvostoliiton tiedoksiantoa Kannaksen väestön evakuoinnista, pommitusten aiheuttamasta sekasorrosta ja kurjuudesta pakolaisten keskuudessa?

Olen yksi noista pakolaisista. Kuljen juuri parhaillaan tuota kärsimyksen tietä. Kuljen nyt, niin kuin talvisodan alkaessa, lasten, sairasten vanhusten [kanssa]. Olemme nyt kuin ihmeen kaupalla pelastuneet vainolaisten hyökkäykseltä ja konekivääritulelta, joka oli tähdätty meidän turvatonta kulkuettamme vastaan. Ja tällä matkalle eräässä etappipaikassa levätessämme kuulen radiosta tuon ilkkuvan äänen. Vaikka sydämeni on tuskantäysi ja vaikka ahdistukseni on niin suuri, niin sittenkin minut valtaa häpeäntunne tuon alhaisen olennon takia. Häpeän siksi, että hänen väitetään olevan suomalaisen, vieläpä sivistyneen naisen, ja että hän lukee kammottavat ilkkuvat lukunsa suomenkielellä, meidän pakolaisten kielellä. Ymmärrän, että jokainen sotaakäyvä valta harjoittaa propagandaa, ja ymmärrän, että jossakin Venäjän valtakunnassa voidaan suomalainen nainen ja mies henkensä menettämisen uhalla pakoittaa lukemaan omaan kansaansa kohdistuvia uhkauksia ja kirouksia. Mutta demokraattisessa Englannissa ei sellaiseen varmasti pakoiteta. Tuo nainen tekee sen siis omasta vapaasta tahdostaan ja siksi hänen alennuksensa on suuri.

Voisiko tuollaisella naisella olla lasta? Voisiko hän olla äiti? Tuskin, sillä silloin hän käsittäisi, miltä äidistä tuntuu, kun hän pienokaisensa kanssa joutuu kulkemaan sotapakolaisen tuskaisan vaelluksen metsissä, pellon- ja maantienojissa värjötellen, omalla ruumiillaan ainokaisiaan suojellen kaikkialta vaanivilta vihollisen surmanlinnuilta. Voisiko hänellä olla kotia? Tuskin, sillä silloin hän tietäisi, miltä tuntuu jo toisen kerran jättää kotinsa vihollisen raiskattavaksi ja häpäistäväksi. Kotinsa, jossa elämänsä kauneimmat unelmat on elänyt ja jossa jokainen nurkka on rakkaita muistoja täynnä. Voisiko tuollaisella naisella olla miestä tai sulhasta? Tuskin, sillä silloin hänen täytyisi tuntea, kuinka paljon suomalainen sotilas on saanut kestää ja kuinka paljon häneltä vaaditaan ennen kuin hän voi pidättää viisikymmentä kertaa ylivoimaisemman vainolaisen. Ja kaikkein vähiten hänellä voi olla isänmaata, sillä silloin hänen täytyisi jokaisella solullaan tuntea vihollisen raatelevat kynnenjäljet isänmaamme ruumiissa.

Mikä sitten on tuollainen nainen? Hän on kansan häpeä. Hän on lähtöisin tästä kansasta, mutta ei voi enää kuulua tähän kansaan. Hänen lukemistaan bolsevikkien uhkauksista huolimatta me suomalaiset asumme ja tulemme asumaan tätä kaunista synnyinmaatamme. Mutta häpeä ei voi täällä asua ja kulkea. Sen jokainen neliömetri on verellä ja kyynelillä ostettu. Se on pyhää maata. Sitä ei häpeä saa jalallaan astua.”

Tämän naisen puheenvuoro jätti ainakin minuun syvän vaikutuksen. Maa, jonka jokainen neliömetri on verellä ja kyynelillä ostettu.

Viittasin puheeni alussa kotikylääni Levärantaan ja palaan sinne nyt puheeni lopuksi.

Kerran kesällä, kävellessäni vanhan sukutilamme pihamaalla, minulle yhtäkkiä kirkastui, mitä tarkoitti se, että maa on todella verellä ja kyynelillä lunastettua.

Tuo Levärannalla sijaitseva sukuni vanha tila, jolla isovanhempani nykyään asuvat, on perustettu ukkini isoäidinisän toimesta vuonna 1880. Sukuni on kokenut monia vaiheita tuossakin kylässä asuessaan.

Perimätieto kertoo, että tuota samaista taloa asunut ukkini ukki oli antamassa vanhalla Berdan-kiväärillä vauhtia kapinallisille Pöyliöjärven jäällä talvella 1918. Hän selvisi, mutta hänen veljensä, Kemijärven kunnalliskodin tuolloinen esimies, kaatui toisaalla punakaartilaisten luoteihin. He olivat tavallisia maalaismiehiä, jotka nousivat asein puolustamaan isänmaan vapautta, kun vaara uhkasi. Seuraava sukupolvi joutui myös antamaan kalliin uhrin. Ukkini isä kuului sotilaspoliisiin ja säilytti henkensä, mutta hänen veljensä kaatui jatkosodan alussa Pilkkavaarassa, elokuussa 1941.

Ajattelin siinä pihamaalla, rauhallisena ja aurinkoisena kesäpäivänä, että tästäkin talosta ja muista kotikyläni taloista ja kaikista Suomen kylistä ovat miehet lähteneet puolustamaan kotiaan, perhettään, tuttua pihapiiriä ja rantaa, kirjahyllyssä ollutta Raamattua ja suomalaista vapautta tehdä asiat oman päänsä mukaan. Eivätkä kaikki ole tulleet takaisin.

Ja vielä sotien jälkeen oli tämä vapaus uhattuna. Minulle on kerrottu, että kotikylänikin maatiloista oli tehty suunnitelma, kuinka vallankumouksen jälkeen nämä ihmisten sukutilat ryöstetään vallankumouksellisten käyttöön ja muutetaan kolhooseiksi. Kuulemma alustavaa jakoakin oli paikallisten politrukkien toimesta tehty, että kuka vallankumouksellisista tulisi minkäkin kolhoosin isännäksi.

Vielä hurjemmista listoista kertoi hyvä yhteistyötoverini, nyt jo iäisyyden rajan ylittänyt kemijärveläinen kauppias Hannu Kellokumpu. Hän kertoi omankin nimensä, tuolloin vielä nuorukaisena, olleen mukana vallankumousta varten laaditulla kemijärveläisten tappolistalla.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit ja muut sota-aikana isänmaata palvelleet. Teidän uhrinne ansiosta siniristilippu liehuu. Teidän työllänne ja sankareina kaatuneiden aseveljienne verellä on lunastettu isänmaan vapaus. Niin kauan kuin Suomen kansa elää, ei näitä kunniakkaita päiviä saa unohtaa.

Omistan teille Suomen Marsalkan, Gustaf Mannerheimin sanat päiväkäskystään 14.3.1940:

”Te ette tahtoneet sotaa, Te rakastitte rauhaa, työtä ja kehitystä, mutta Teidät pakotettiin taisteluun, jossa olette tehneet suurtöitä, tekoja, jotka vuosisatoja tulevat loistamaan historian lehdillä.”

Tuon äskeisen karjalaisen evakkonaisen puheenvuoro innoitti minut kirjoittamaan pienen runon. Se on myös julkaistu äskenmainitussa runokirjassa ja päätän puheeni vielä lukemalla tämän runon:

lunastettu maa
sitä rakastakaa
ja varmasti vaalien rakentakaa
kerran se verellä vapaasti pestiin
pyhää on sen jokainen neliömetri

tuskien tiellä
ja kyynelten hiellä
kulkivat esivanhemmat siellä
pystypäin halki historian
vaikka kohtalon kokivat raskahan

kulkutaudit, kadot ja sotien kauhut
– kestivät kaikki ajan pauhut

kallis isänmaa
vakaasti varjelkaa
esivanhempain uhri velvoittaa
jos työnsä täyttää Suomen suku
ei myrskyihin ajan se koskaan huku

verellä lunastettu on maa
sit’ei häpeä koskaan astua saa 

 

IMG_0033-normal.jpg

Muistopatsas Kemijärven sankarihautausmaalla 27.4.2014.