Intian rautarouva, maailman suurimman demokraattisen valtion pääministeri, tasavallan keisarinna, rakastettu, palvottu, vihattu ja halveksittu Indira Gandhi täyttäisi tänään 90 vuotta. Jos häntä ei olisi murhattu, saattaisi hän hyvinkin olla elossa. Hän kuntoili paljon, söi terveellisesti, noudatti ehdotonta raittiutta eikä ollut ylipainoinen. Toisaalta hänen elämäntyylinsä oli kuluttava ja hänen vuorokausirytminsä oli epäsäännöllinen, työtaakkansa vuoksi hän nukkui öissä usein vain muutamia tunteja ja jakoi loput unensa lyhyiksi torkahduksiksi pitkin päivää. Jättimäisen valtion asiat olisivat edellyttäneet lähes jatkuvaa valveillaoloa. Kun hänen poikansa Sanjay kuoli lento-onnettomuudessa, joutui hän jo sairaalassa, mennessään katsomaan poikansa ruumista ruumishuoneelle, käymään odotustiloissa läpi ministereittensä kanssa eräitä kiireellisiä valtiollisia asioita.

Minulle Indira Gandhi on ollut aina jonkinlainen ihailun kohde. Vuonna 2000 BBC järjesti äänestyksen vuosituhannen merkittävimmästä naisesta ja rouva Gandhi voitti tämän kilpailun - muistaakseni muille kärkisijoille tulivat Englannin mahtava neitsytkuningatar Elizabeth I ja Äiti Teresa, Indiran maannainen. Rouva Gandhi johti laajaa valtakuntaansa lujalla kädellä ja säilytti sen yhtenäisenä. Maa, jossa on niin monia eri kieliä, kulttuureita ja uskontoja, ei ole helppo hallittava. Silti demokratia säilyi, ainakin melkein koko ajan, ja uskonsodat eivät hajottaneet valtiota. Intian yhtenäisyyden puolesta rouva Gandhi antoi lopulta henkensäkin. "Jos minut murhataan, jokainen veripisara tulee vain yhdistämään kansakuntaa!" rouva Gandhi julisti suuressa puhetilaisuudessa lokakuun 30. päivän iltana vuonna 1984. Karmivaa, että alle 18 tuntia tuon lauseensa jälkeen hänet oli julmalla tavalla tapettu.

Rouva Gandhi oli äärimmäisen nerokas poliitikko, Pakistanin-sodassa taitava strategi, tarvittaessa hyvin kylmähermoinen, viileä ja hillitty. Silti häntä ajoi politiikkaan tunne, unelma nähdä Intia suurena. "En voi ymmärtää, kuinka kukaan voisi olla intialainen olematta siitä ylpeä", rouva Gandhi sanoi. Hän oli kulkenut pitkän tien, brittien vankiloita myöten. Hän oli pääministerin tytär, rikkaan suvun jälkeläinen, mutta kokenut lapsena kaltoin kohdelluksi tulemisen ja aikuisena onnettoman avioliiton. Politiikassa hän ei ollut rikkaiden ja hyvinvoivien asialla, vaan köyhien ja sorrettujen, hiljaisen enemmistön puolella. Indira toteutti maatalouden koneellistamisen ja uurasti voimiaan säästämättä isänsä unelman, nälänhädän poistamisen puolesta.

Tiedän, että Indira Gandhi teki monia vähintäänkin kyseenalaisia ratkaisuja. Isiensä puolueen, Kongressipuolueen, sisäisen valtataistelun hän ratkaisi uskaliaasti: kun vanhoista miehistä, tätä terävää naista kovin vihanneista, koostunut vanhoillinen kaarti ei suostunut tukemaan häntä, hän erosi puolueesta ja perusti uuden, samannimisen puolueen, jolla meni vaaleihin. Kansa sai ratkaista juonittelevan eliitin sijasta: uusi Kongressipuolue sai murskaavan vaalivoiton, vanha kaarti jäi nuolemaan näppejään. Mutta vuonna 1975 rouva Gandhi astui lain yläpuolelle julistaen maahan poikkeustilan ja pidättäen suuren joukon poliittisia vastustajiaan. Maan sekasortoinen tila oli toki peruste rajuille toimille, mutta niillä hän sai kansan vihat päälleen. Kuitenkin Indira oli demokraatti: kahden vuoden kuluttua pidettiin vaalit. Ne olivat rehelliset vaalit, siitä todistaa se, että Indira menetti jopa oman parlamenttipaikkansa. Vaan kolmen vuoden päästä uusi hallitus oli hajonnut omaan järjettömyyteensä ja kansa kutsui Indiran takaisin työhön isänmaan hyväksi. Se maksoi lopulta hänen henkensä, kun omat henkivartijat ampuivat suojeltavansa tämän puutarhassa eräänä kuulaana syysaamuna.

Miten minulle sitten on Indira Gandhi muodostunut niin läheiseksi hahmoksi. Omaa muistikuvaa hänen ajastaan minulla ei ole, hän kuoli vain 9 vuorokautta syntymäni jälkeen. Indira Gandhissa viehättää hänen käsittämätön uhrautuvaisuutensa: hän uhrasi yksityiselämänsä kansakunnan palvelemiseen. Kaiken mihin hän ryhtyi, hän teki tarmolla ja uutteruudella. Kuten hän itse sanoi: "isäni oli pyhimys, minä en ole" - hän teki monia virhearvioita eikä kaihtanut käyttää valtaa. Valta turmelee aina, ehdoton valta ehdottomasti. Mutta olipa rouva Gandhin toimet 1970-luvun lopulla miten vääriä tahansa, ei mikään poista sitä tosiasiaa, että hänen sydämellään olivat aina Intian köyhät. Näiden suurten massojen tuki nosti hänet valtaan vielä sittenkin, kun viisaat ja lukeneet poliittiset tutkijat olivat julistaneet hänet poliittisesti kuolleeksi.

Ja menestystarinahan toki sekin on, että nainen saattoi nousta kovin miesvaltaisessa tärkeimpään poliittiseen tehtävään ja vielä enempäänkin: jopa hänen vastustajansa vertasivat häntä voittamattomaan hindujumalatar Durgaan. Niin ja edelleen Gandhin nimessä on hohtoa. Indiran miniä, Sonia Gandhi, on nyt Intian Kongressipuolueen puheenjohtaja ja maan merkittävimpiä poliitikkoja, vaikka hän on syntyjään italialainen ja uskonnoltaan kristitty. Mutta hän on Indira Gandhin miniä ja tuon nimen loiste hohtaa vielä pitkään ja valaisee Intian kansan tietä. Kansan, joka sai vapautensa kerran keskiyöllä ja joka on kunnioittanut demokratian periaatetta siinä missä naapurivaltiot ovat sortuneet milloin kommunismiin, milloin sotilasdiktatuuriin.