Viime päivänä Suomen poliittisessa elämässä on tapahtunut paljon. Perussuomalainen puolue on käytännössä hajonnut, kun puolueen eduskuntaryhmän enemmistö loikkasi uuteen eduskuntaryhmään. Tätä edelsi Jussi Halla-Ahon valinta puolueen puheenjohtajaksi ja kahden muun hallituspuolueen puheenjohtajan ilmoitus, etteivät he tee hallitusyhteistyötä Halla-Ahon kanssa. Keskustan ja Kokoomuksen eduskuntaryhmät hyväksyivät nämä päätökset.

Olen viime aikoina ottanut sosiaalisessa mediassa useita kertoja kantaa sen puolesta, että nykyinen hallituspohja olisi jatkanut sellaisenaan. Olen kunnioittanut Perussuomalaisten puoluekokouksessa tekemää demokraattista päätöstä puoluejohdon valinnan osalta. En kannata oman puolueeni ja Kokoomuksen tekemiä linjauksia tämän asian osalta, jotka johtivat Perussuomalaisten hajoamiseen sekä ministeripaikkojen ja muiden valta-asemien perässä tapahtuneisiin ”seteliselkärankaisiin” puolueloikkauksiin.

Tästä olen saanut jonkun verran palautetta oman puolueeni riveistä. Pääosin se on ollut myönteistä. Moni on sanonut, että ajattelee samalla tavalla, mutta eivät syystä tai toisesta halua sanoa sitä ääneen. Muutama on toki sanonutkin. Sitten on tullut myös kielteistä palautetta – ryhdikkäimmiltä suoraan minulle ja ryhdittömiltä selän takana. Pitäisi tukea 100 % kulloisenkin puoluejohdon päätöksiä, ei saa ”keikuttaa venettä” jne. – Jotkut pitävät ratkaisua välttämättömänä, Halla-aholaisten joutumista oppositioon ”heille kuuluvana paikkana”. Halla-ahoa on haukuttu rasistiksi ja fasistiksi (haukkujien ilmeisesti edes tietämättä fasistin määritelmää). Etenkin Keskustanuorten parissa on iloittu, kuinka nyt osoitettiin, että arvot merkitsevät vielä politiikassa – rasistien kanssa ei tehdä yhteistyötä.

Miksi minä sitten olen ottanut tähän asiaan toisenlaisen kannan? Haluanko haastaa joitakin keskustalaisia jostain syystä? Olenko loikkaamassa halla-aholaisiin (tai väyrysläisiin)? Onko minulla rodullisia ennakkoluuloja (muitakin kuin savolaisia kohtaan)? Haluan kirjoittaa tästä muutaman ajatukseni.

* * *

Olen ollut Keskustan jäsen vuodesta 2001. Olen ajoittain ollut puolueen eräistä ratkaisuista eri mieltä. Silti olen tehnyt uskollisesti vaalityötä vaaleista toiseen lukemattomissa keskustalaisissa kampanjoissa, aikaani ja vaivojani säästämättä. Luultavasti enemmän kuin useat niistä henkilöistä, jotka minua arvostelevat. Puolueen aatepohjaa pidän ehdottoman oikeana. Ihmisyysaate, kodin, lähiyhteisöjen ja yhteisöllisyyden merkityksen korostaminen, maaseutuhenkisen elämänkatsomuksen ihanteet, sosiaalinen oikeudenmukaisuus, elinikäinen oppiminen, vakaa ulkopolitiikka ja puolueen ymmärtäminen sivistysliikkeenä.

En ole ollut koskaan muiden puolueiden jäsen enkä ollut pyrkimässä muiden puolueiden ehdokaslistoille. Puolueloikkarit pääsevät joskus korkeisiinkin poliittisiin asemiin uusissa puolueissa. Onko siinä jotain uutuudenviehätystä? Yleensä puolueloikkareiden poliittisen uran kohtalo on kuitenkin onneton. En ole ollut loikkaamassa silloinkaan, kun hyvin toisenlaisten linjojen edustajat on valittu puoluejohtoon kuin mitä itse olen kannattanut. En ole Soinin tai Terhon kaltainen.

Tietenkin joskus puolueet voivat muuttua tai yhteiskunnallinen kehitys muuttuu niin, että puolueet jäävät jälkeen. Nykyhistorian tunnetuimpiin kuuluva konservatiivi ja Yhdysvaltain suuri presidentti Ronald Reagan oli nuoruudessaan Demokraattisen puolueen kannattaja. Kun hän vaihtoi puoluettaan – ennen varsinaisen poliittisen uransa alkua – Republikaaneihin, totesi hän: ”I didn’t leave the party. The party left me.” (Minä en jättänyt puoluetta. Puolue jätti minut.)

Nyt viime aikoina on puhuttu juuri Perussuomalaisten muuttumisesta. Joidenkin mielestä Perussuomalainen puolue ei ole enää sama kuin se oli kaksi vuotta sitten, kun Halla-Aho valittiin puheenjohtajaksi. Puolue on kuulemma luopunut SMP-läisestä perinnöstään.

Samoin voi tietysti kysyä, onko Keskusta sama puolue kuin ennen vaaleja. Ovatko nyt ajamamme hankkeet kaikki linjassa oman vaali- ja puolueohjelmamme kanssa? Ja kuinka paljon meillä on Maalaisliiton perintöä jäljellä? Tällaistakin kriittistä tarkastelua on terveessä demokraattisessa kansanliikkeessä voitava tehdä. Jos ne tukahdutetaan huudoilla, että kulloistakin puoluejohtoa on tuettava 100 %-sesti, niin asiat ovat hullusti. Näinhän kävi mm. historiallisen vuoden 2011 eduskuntavaalien murskatappion edellä tunnetuin seurauksin. Meitä, jotka varoittelimme, pidettiin veneenkeikuttajina.

No, palataan kuitenkin Persulaan.

Olen seurannut Perussuomalaisten toimintaa hyvin varhain. Muistaakseni jo 15-vuotiaana luin Perussuomalaisten lehteä. En tehnyt sitä valitakseni Perussuomalaiset. Minulle oli jo tuolloin selvää, että oma puoluevalintani on Keskusta. Liityin 15-vuotiaana Keskustan jäseneksi, 9.5.2000. Kuitenkin seurasin Perussuomalaisten toimintaa jo silloin, kun puolueen ainoa kansanedustaja oli Raimo Vistbacka. Perussuomalaisuus ilmiönä on aina kiinnostanut minua.

EU-kriittisyys ja isänmaallisten arvojen korostaminen on tietysti lähellä sydäntäni. Monien Perussuomalaisten kanssa olen monista asioista samaa mieltä. Populistinen tapa tehdä politiikkaa ja eräät ääri-ilmiöt, joita Perussuomalaisten lähistöllä liikkuu, eivät kuitenkaan minua miellytä.

Ehkä myös pieni ripaus SMP-juuria taustassani on lisännyt kiinnostusta Perussuomalaisten kehitystä kohtaan. Ranualla osa sukulaisistani oli aikanaan Vennamon tukijoita ja SMP-toimijoita.

Myös Timo Soinin suorapuheinen persoona tuntui pitkään virkistävältä poikkeukselta Suomen aika harmaassa ja tylsässä poliitikkomassassa. Olen lukenut Jussi Halla-Ahon blogia varmaan ainakin kymmenen vuoden ajan. Siis jo silloin, kun suuri yleisö ei tiennyt hänestä mitään. En muista, miten löysin blogin, sillä en liikkunut missään ”hommafoorumeilla”, liekö niitä silloin vielä olikaan? Ajattelin, että tästä miehestä vielä kuullaan. Pidin eräitä hänen kirjoitustensa sanamuotoja hyvin karkeina ja vastenmielisinä, mutta ihmisenä häntä hyvin terävä-älyisenä, ja niitä faktoja, joita hän maahanmuuton haittapuolista esitti ja niitä uhkakuvia, joita hän maalasi, en pystynyt kiistämään. Hänen valtava suosionsa EU-vaaleissa ja nyt Perussuomalaisten puoluekokouksessa osoittaa, että jostain syystä hänen edustamalleen ajattelulle on yhteiskunnallista tilausta.

* * *

Kun tohtori Jussi Halla-Aho valittiin Perussuomalaisten puheenjohtajaksi, olin lomamatkalla Yhdysvalloissa. Kirjoitin sieltä Facebook-päivityksen:

”Halla-Ahon demonisoinnin sijaan kannattaisi keskittyä pohtimaan, miksi näin kävi. Moni meistä keskustalaisistakin kantaa huolta terrorismin noususta ja naiiviudesta maahanmuuttopolitiikassa, vaikka ei kaikista Halla-Ahon ilmaisutavoista pitäisikään. Itse 17 v puolueen jäsenmaksut maksanut ja ilmaista vaalityötä vaaleista toiseen tehneenä totean, että pidän paljon parempana hallitusta Persujen kuin esim. Vihreiden kanssa, vaikka etenkin eräistä talouspoliittisista kysymyksistä olen hänen kanssaan paljolti eri mieltä. Jos Halla-Aho sitoutuu hallitusohjelmaan, kuten on sanonut, niin on häpeällistä alkaa kaataa hallitusta. Tilanne on haastava, mutta tärkeintä on nyt kansalaisten turvallisuus. Terrorismia ei voiteta lässyttämällä rakkaudesta tai kynttilöitä laskemalla. Tietysti on puututtava terrorismin sosiaalisiin syihin ja kasvualustaan. Mutta se ei yksin riitä.”

(Joku paheksui, että kehun itseäni puoluetyötäni mainostaessani. Ehkä sitten niin, mutta toin sen esiin avatakseni omaa taustaani.)

Halla-Ahon valinnan jälkeen nähtiin kuitenkin erikoinen näytelmä. Hänen johtamaansa puoluetta ei katsottu hallituskelpoiseksi, mutta ennen kuin porvarillinen enemmistöhallitus ehti erota, Perussuomalaisten eduskuntaryhmän enemmistö perusti Uusi Vaihtoehto -nimisen uuden eduskuntaryhmän ja loikkarit vannoivat tukea hallitukselle. Näin vältyttiin hallituskriisiltä.

Monen on ollut vaikea ymmärtää, miksi hallitusta ei olisi voitu jatkaa entisellä pohjalla, jos Halla-Aho ei vaatinut muutoksia hallitusohjelmaan. Kukaan ei ole ainakaan minun tietääkseni edes väittänyt, että hän olisi näin tehnyt. Jotkut vitsailevat, että ensimmäistä kertaa hallitus kaatuu siihen, että vaaditaan ohjelman noudattamista.

Jotkut – ja tämä näkyy useiden keskusta-aktiivien kommenteissa – painottavat sitä, että arvopohjat olivat liian erilaiset. Koska näitä ilonpurkauksia ei ole yleensä täsmennetty, niin on vaikeaa arvioida, missä tapauksissa arvopohjaerot olisivat estäneet hallitusyhteistyön. Jos Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat mahtuneet samaan hallitukseen, niin miten Perussuomalaisten kanssa yhteistyö ei onnistuisi?

Yleisin väite on tietysti se, että Halla-Aho olisi rasisti ja ihmisvihaajien kanssa ei hallitusta tehdä. Moni on yli puoluerajojen toistellut hurskaasti tätä väitettä ja korostanut näin omaa hyvyyttään. On ihanaa kiillottaa omaa sädekehää. Monesta kiillottajasta ja heidän moraalistaan voisin kertoa vähemmän kirkkaita tarinoita.

On selvää, että Jussi Halla-Ahon eräät kirjoitukset ovat paheksuttavia. Tapa, jolla hän on ilmaissut itseään maahanmuuttokysymyksissä, ei ole ollut kaikilta osin hyväksyttävissä. Kuitenkin on hurjan tekopyhää muistella jatkuvasti 12 vuotta vanhoja kirjoituksia ja tulkita niitä irrottamalla yksittäisiä lauseita tai kappaleita asiayhteyksistään.

Yhä laajemmin esitetään epäilyjä, että Persujen ryhmän loikkareiden suuri määrä osattiin ennakoida ja siksi Halla-Ahon kanssa oli helppo kieltäytyä yhteistyöstä. Jotkut väittävät, että asioista oli jopa sovittu etukäteen. En tiedä siitä mitään. Jokainen voi tehdä omat arvionsa.

En ole koskaan äänestänyt Halla-Ahoa enkä lukeudu hänen kannattajiinsa. Helsinkiläisenä tohtorina ja hyvin oikeistolaisen talouspoliittisen linjan kannattajana hänen maailmansa on minulle monin tavoin vieras. Mutta on todella inhottavaa nähdä se suoranainen noitavaino, jota häntä kohtaan on Suomessa osoitettu, jo vuosien ajan.

Todettakoon, että myös muiden hallituspuolueiden riveistä löytyy rikostuomion saaneita ihmisiä, korkeistakin asemista. Samoin henkilöitä, joiden taustalta löytyy yhteyksiä äärimmäisyysliikkeisiin. Joku voisi tutkia etenkin vasemmistoanarkistien yhteyksiä.

Mainittakoon myös, että samaan aikaan kuin Persut, RKP piti puoluekokouksensa. He valitsivat presidenttiehdokkaakseen europarlamentaarikko Nils Torvaldsin, joka on pitkäaikainen vasemmistolainen toimittaja. Aikanaan hän kuului vieläpä taistolaisiin, eli Suomen kommunistisen liikkeen kaikkein jyrkimpään, marxilaiseen siipeen. Kysyin hieman provosoivalla huumorilla Facebook-päivityksessäni, että ”Mielenkiintoista muuten jos jotkut pöljät kaavailee RKP:n ja KD:n ottamista Persujen tilalle hallitukseen. Marxilaisen linjan valinneet siis kelpaavat, mutta sympaattinen perheenisä Eirasta ei...?”

(Tuolloinhan nimittäin kaavailuissa oli esillä hallitus, jossa Perussuomalaisten sijaan tilalle otetaan RKP ja KD.)

Sanotaan, että Perussuomalaiset muuttuivat uuden puheenjohtajiston vaalin myötä. Tätä minun on vaikea ymmärtää. Kaikki puolueethan elävät ajan mukana ja jos joku on muuttunut, niin yhteiskunnallinen tilanne kaikissa länsimaissa. Halla-Ahon kaltaisten poliitikkojen nousu on yleisen poliittista järjestelmää kohtaan tunnetun luottamuspulan sekä radikaalin islamilaisen terrorismin nousun seurausta. Kuten myös Trumpin valinta USA:n presidentiksi, Marine Le Penin kasvanut suosio Ranskassa ja osittain myös esim. Britannian EU-ero.

Mutta kun katsoo loikkariryhmän ja Persulan jäänteiden koostumusta, niin missä ne eroavat? Maahanmuuttokysymyksissä Halla-Ahon vastaehdokkaat puheenjohtajavaalissa eivät osanneet sanoa, miten heidän linjansa eroaa Halla-Ahon linjasta. Heistä moni on nyt kuitenkin loikkareiden joukossa. Heidän kanssaan yhteistyön tekeminen ilmeisesti sopii näille hurskastelijoille, jotka höpöttävät siitä, että politiikassa on vielä arvoja ja siksi halla-aholaiset oppositioon. Huvittavinta on, että Sampo Terho otti taannoin esille kansanäänestyksen Suomen EU-jäsenyydestä, Halla-Aho taas vastusti kansanäänestystä. Mitenhän tämä on otettu huomioon ”kokonaisharkinnassa”, joka johti siihen, että EU-myönteisen hallituksen pirtaan ei yhteistyö Halla-Ahon kanssa sopinut?

* * *

Eräs ystäväni kysyi, että miksi sinä otat niin voimakkaasti Perussuomalaisten sisäisen asian? Olen sitä itsekin ihmetellyt. Olen nimittäin ollut todella surullinen ja pettynyt viime päivien tapahtumiin. Kaikkein vahvimpia sävyjä tulkinnoistani en halua edes kirjoittaa auki julkisesti.

En ole mikään erityisen hyvä tai onnistunut ihminen, saati poliitikko. Mutta väärin tekemistä, ihmisten demonisointia ja vihan lietsomista en voi sietää. Viime päivien tapahtumat ovat tuoneet mieleen koulukiusaajat, jotka valitsevat yhden uhrin. Kun yksi haukkuu, niin toinenkin haukkuu, saadakseen joukon suosion osakseen. Sosiaalinen paine käyttäytyä lauman mukana kasvaa, että on yksi ”hyvistä”.

On ollut myös hyvin surullista nähdä, miten porukan pettureita ja loikkareita nyt ylistetään toisissa puolueissa. Harvoin puolueloikkareiden kohtalo on ollut kehuttava. Mietin myös, mitä esim. omat puoluetoverini ajattelisivat oman puolueen hajottamisesta ministerinpaikkojen säilymisen perässä? Kehuisitteko sitäkin? Ja valitettavasti on sanottava, että usein ihminen edestään löytää. Niin se vain tässä maailmassa menee. Oman poliittisen urani alkutaipaleella parikymppisenä paikallispoliitikkona tuli muutama kompurointi. Kokemuksesta tiedän, että puhdas omatunto on paras päänalus.

Halla-aholaisten syrjintä, hallituskelvottomaksi julistaminen ja muutamien tahojen ilmaisut, että nytpä Keskusta pisti heidät oikeaan paikkaansa, tulevat ennemmin tai myöhemmin kostautumaan.

Halla-Ahon eräiden vanhojen kirjoitusten tuomitseminen on toki paikallaan. Niissä olevat ilmaisut ovat sopimattomia. Samoin Perussuomalaisia on hyvä varoittaa heidän liepeillään liikkuvista äärimmäisyysmielipiteiden kannattajista. Mutta onko halla-aholaisten eristäminen ja ylimielinen halveksunta, omaa paremmuutta korostava omahyväinen kommentointi, jota olen paljon sosiaalisesta mediasta saanut lukea, todella rakentavaa ja isänmaalle hyväksi? Johtaako se samaan kuin Ruotsidemokraattien eristäminen, jossa yhä suurempi osa ihmisistä – nähdessään isänmaansa muuttuvan toiseksi – kokee vain yhden puolueen todelliseksi vaihtoehdoksi?

Ruotsissa on kohta mahdotonta tehdä luonnollisia koalitiohallituksia, koska Ruotsidemokraatit kasvavat vaaleista toiseen. Jatketaanko eristämistä hiljaisella toivomuksella, että eivät ne sentään 50 % kannatusta saa? Mitä jos saavat? Haluatteko sitä Suomeen?

Pahimmassa tapauksessa Halla-Ahon puolueesta tulee kaikenmoisten ääriliikkeiden koti. Ja mitä jos ihmiset näkevät sen silti ainoana muutosvoimana? Mutta jos hän onnistuu pitämään ääriajattelijat ja eräät sirpalepuolueiden kiertolaiset pois puolueen riveistä, tulee Halla-Ahon puolue nousemaan vahvemmaksi ja kilpailijoilleen pelottavammaksi tekijäksi kuin vielä kukaan osaa kuvitella.

Soinin ryhmittymälle sen sijaan ennustan samanlaista kohtaloa kuin SMP:n loikkareille. Heitähän Soini on vuodesta toiseen haukkunut ”seteliselkärankaisiksi”. Kohtalo oli poliittinen tuhoutuminen. Vaikka tuolloin Vennamon diktatoorisissa otteissa olikin todella arvostelemista. Sen sijaan nyt tehty valinta oli demokraattinen puoluekokouspäätös, jota puolue-eliitti ei kestänyt.

* * *

Timo Soini kirjoitti blogissaan vähän aikaa sitten: "Ajatus siitä, että loikkaisin perustamastani puolueesta on mieletön. Se oli Juudas, en minä, joka meni ja hirtti itsensä."

Loikkariryhmän uusi puheenjohtaja Simon Elo kirjoitti vielä Halla-Ahon valinnan jälkeen: "Onnittelut valitulle puheenjohtajalle Jussi Halla-aholle. Yhdessä ja yhtenäisenä #Perussuomalaiset eteenpäin."

On ollut hämmentävää kuulla loikkareiden selittelyä viime päivinä. Halla-Ahoa vastaan esitettyjen väitteiden perusteet ovat viime päivinä osoittautuneet pitkälti keksityiksi ja naurettaviksi.

Susanne Päivärinnan haastattelussa IL-TV:ssä esim. uuden eduskuntaryhmän varapuheenjohtaja Tiina Elovaara paheksui sitä, että Halla-Ahon kannattajien puolelta on soitettu ihmisille ja ”masinoitu” valintaa. Hyvänen aika, sehän on normaalia kampanjointia! Esim. Keskustan puoluekokousvalintojen kampanjoissakin kontaktoidaan paljon ihmisiä. Sekö oli Halla-Ahon rikos, että hänellä oli parempi kampanjaväki? Kyllä muissakin puolueissa on useissakin puoluekokouksissa valittu puoluejohto yhtä puolueen sisällä olevaa linjaa edustaen. Oliko niissäkin kyse ”kaappauksesta”?

Samoin hän höpötti ”epäselvistä käsimerkeistä”, joihin viittasi A-Studiossa puoluekokouksessa tapahtuneen Halla-Ahoa leimaten, mutta tänään jo tarkensi, ettei kyse ole natsitervehdyksestä. Mitä nämä käsimerkit sitten ovat? Liftasiko joku kyytiä kotiin? Epämääräisiä syytöksiä ja vihjailuja esitetään, mutta huutoon ei olla valmiita vastaamaan. Tuntuu todella epäreilulta.

Em. Päivärinnan haastattelussa esiintyi myös Perussuomalainen -lehden puheenjohtaja Matias Turkkila. Hänellä on sama tulkinta kuin minulla Timo Soinin kirjoittamasta kahdesta kirjasta. Ensimmäisessä oli myönteinen joukkuepelaaja, toisessa puoluejohtaja haukkui ja halveksui omaa väkeä. Ei ihme, jos kenttä halusi muutosta. (Samassa ohjelmassa myös Soini pitkäaikaisena luottomiehenä tunnettu Jusula leikkasi poikki puolueen jäsenkorttinsa.)

Yhdeksi syyksi tapahtuneeseen on arvioitu sitä, että uusi puheenjohtajisto valittiin vanhan puoluejohdon tahdon vastaisesti. Mutta onko kukaan demokraattisessa maassa ja demokraattisessa puolueessa niin suuri herra ja hidalgo, että jos tulee toinen äänestystulos kuin itse haluaa, niin hävitetään koko entinen puolue? Tai jos jätetään pitämättä kiitospuhe ja kiitosjuhlat entiselle puheenjohtajalle, kuten jotkut ovat paheksuneet?

(Muistelen muuten Johannes Virolaisen väittäneen, että Vennamo lähti Maalaisliitosta suutuksissa, kun ei saanut kiitoksena kutsua Kekkosen voitonjuhliin presidentinvaalien 1956 vaalivoiton jälkeen. Mielenkiintoista historian ironiaa.)

* * *

Kun Persujen parissa on käytetty värikkäitä ja usein raamatullisiakin kielikuvia, niin minulle viime päivien tapahtumista on tullut mieleen Raamatun Simson. Hän oli suuri ja vahva soturi, joka otettiin lopulta vangiksi ja kahlittiin sokeana erääseen temppeliin. Viimeisinä hetkinään Simson kosti vangitsijoilleen ja kaatoi temppelin tukipylvään nurin sillä seurauksella että temppelin rakennelmat sortuivat ja kaikki sisällä olleet kuolivat, Simson heidän mukanaan.

Halusimme tai emme, tämän eilen kaadetun Persu-temppelin sortajat eivät kuitenkaan saaneet kaikkia poliittiseksi kuolleiksi, pikemminkin lähinnä oman poliittisen uransa. Jälkipyykki tulee olemaan tietysti ruma ja likainen. Pettureiden päitä tuskin silitellään ja ylilyöntejäkin jotkut kuumakallet voivat tehdä käyttäen tarpeettoman kovaa kieltä. Mediassa tähän varmasti tullaan tarttumaan.

Joka tapauksessa tuon johtajansa kaataman Persu-temppelin raunioista ovat jo lukemattomat perussuomalaiset alkaneet rakentaa taloaan uudeksi. Tarina ei ole päättynyt – aika näyttää onnistuvatko he tekemään kestävät perustat.

Keskeisimpinä rakentajina näen kaksi naista, porilaisen uskonnonopettajan ja hyvinkääläisen varatuomarin. Johtajanaan sympaattinen viiden lapsen tohtorisisä Helsingin Eirasta. Kakkosnelosia on alkanut jo pinoon kokoamaan muuan viitasaarelainen sahuri.

* * *

Miksi otan tähän näin voimakkaasti kantaa, vaikka tiedän saavani taas paljon kielteistä palautetta?

Siksi, että haluan puolustaa ihmistä ihmisenä – Jussi Halla-Ahoa ja hänen kannattajiaan vastenmielistä ihmisvihaa vastaan. Uskon siellä olevan tavallisia ihmisiä, perheenisiä ja -äitejä, autonkuljettajia, nakkikioskin myyjiä ja kansaneläkeläisiä, jotka eivät vihaa erivärisiä ihmisiä eivätkä halua sulkea Suomen rajoja kansainväliseltä kaupalta ja muulta yhteistyöltä, mutta jotka haluavat Suomen ja Euroopan ihmisten elävän jatkossakin länsimaisten arvojen mukaan ja ovat menettäneet luottamuksensa perinteisiin poliitikkoihin ja puolueisiin. Ja se ei ole Jussi Halla-Ahon vika. Se on meidän vikamme.

* * *

Ehkä olen liian suora luonne politiikkaan enkä osaa taipua kulloistenkin poliittisten suhdanteiden mukaan. Mutta minua viime päivien tapahtumat, joista olen lukemattomien puoluetovereitteni kanssa keskustellut, ovat todella ahdistaneet. Siksi tämä pitkä vuodatus tällä kertaa syntyi.

Haluan vielä lopuksi sanoa, että en kalastele tällä kirjoituksella persuhenkisten suosiota päästäkseni kansanedustajaksi. En ole ehdokkaana vuoden 2019 eduskuntavaaleissa, vaikka siitä jatkuvasti vihjaillaan. Tämä täysin riippumatta siitä, ketä muita henkilöitä Keskustan listalle Lapissa on lähdössä tai lähtemättä. En ole ehdokkaana myöskään halla-aholaisten tai väyrysläisten/Kansalaispuolueen listalla, vaikka Väyrystä älykkäänä poliittisena ideologina edelleen suuresti arvostankin.

Jätin myös kuntavaalit väliin tällä, tultuani kaksissa edellisissä vaaleissa valituksi. En kadu päätöstä. Kyllä tämä politiikka sellaista – Vennamoa lainatakseni – ”pelin politiikkaa” välissä on, että paskan maku siitä suuhun jää. Vaikka Vennamo toki myös sanoi, että sinne tulisi juuri siksi mennä, että ”paska pitää saada pois”.