IMG_6428%20%E2%80%93%20Kopio.jpg

Hyvä saattoväki,

Olemme laskeneet nyt Kaarlo Nurmikummun haudan lepoon. Tässä samassa Kemijärven kunnassa, Soppelan kansakoululla perheen evakkoretkellä alkanut sotaorvon pitkä matka, joka kulki ympäri Lappia ja Suomea ja lopulta Moskovaan saakka, on nyt viimein päättynyt tänne synnyinpitäjän kalmistoon.

Siihen matkan varrelle mahtuvat lapsuusvuodet Sallassa ja Pohjois-Pohjanmaalla, kouluvuodet monine muistoineen, työvuodet savotoilla ja hätäaputyömailla eri puolilla maata. Vuonna 1984 Kaarlo muutti tänne Kemijärvelle, josta hän oli aikanaan parin viikon ikäisenä lähtenyt evakkoretken jatkuessa takaisin vanhempiensa kotipitäjään Sallaan, vaikka vanhempien kotikylä Sovakylä olikin jäänyt talvisodan jälkeen piirretyn uuden rajan toiselle puolen.

Tänne kokoontuneille Kaarlo on ollut läheinen ihminen – elämäntoveri, setä, eno, omainen, ystävä. Teillä on varmasti hänestä paljon lämpimiä muistoja. Miten usein Kaarlo puhuikaan läheisistään ja sukulaisistaan! Paitsi vierailukäynnit, niin jopa lyhyet puhelinsoitot tai tietokoneen välityksellä lähetetyt tervehdykset ilahduttivat häntä suuresti.

Tällä paikkakunnalla ja kauempanakin myös lukuisat kansalaispiirit tunsivat Kaarlo Nurmikummun. Kaarlon poikkeuksellinen sinnikkyys oman ideologisen vakaumuksen puolestapuhujana yhdistettynä nokkelaan huumoriin sekä lämpimään myötätuntoon ihmisiä ja heidän ongelmiaan kohtaan teki hänestä persoonan, joka herätti ihmisten kiinnostusta.

Minä en voi puhua täällä Kaarlon aatetoverina tai uskonveljenä. Mutta voin puhua aikalaisena, saman pitäjän miehenä, ja viimeisten elinvuosien osalta myös ystävänä.

Yhteiskunnallisella kentällä teimme työtä erilaisten maailmankatsomusten eteen. Mutta uskon, että myös monet sellaiset ihmiset, jotka eivät jakaneet Kaarlon ideologista vakaumusta, voivat tunnustaa hänen vilpittömät pyrkimyksensä oikeudenmukaisemman maailman puolesta.

Kaarlon päämäärä oli se, että täällä olisi kaikilla hyvä olla. Erityisesti että myös ne kaikkein heikoimmassa asemassa olevat ihmiset ja heidän tarpeensa otettaisiin huomioon.

Tulevat mieleeni Minna Canthin haudalla lausutut sanat: ”Sinä, sinä opetit meitä näkemään ihmisyyden, opetit meitä etsimään ihmisyyttä ja löytämään sen sieltäkin, missä maailma ei tahtonut sitä nähdä eikä tunnustaa olevan.”

Kaarlo kannusti ihmisiä tiedon hankkimiseen ja elinikäiseen oppimiseen. Itse hän luki ja kirjoitti paljon. Oppi-isänsä Leninin sanoin Kaarlo usein totesi: ”Oppikaa ja opiskelkaa!”

Kaarlo koki elämässään monia vaikeita ja raskaita asioita. Silti elämänmyönteinen huumori säilyi hänen olemuksessaan aina viimeisiin elinpäiviin saakka. Kun Kaarlon elämäkertateosta koottiin loppuun viimeisten kuukausien aikana, oli hän tietoinen siitä, ettei hän välttämättä ehtisi nähdä kirjaa painettuna. Tätä hän ei kuitenkaan surkutellut, vaan naurahti: ”Mitäpä väliä sillä on, vaikka minä en sitä kirjaa näkisi – kyllähän minä muutenkin tiedän, mitä siinä lukee!”

Uskon, että Kaarlo halusi opettaa meitä myös nauramaan itsellemme ja muistamaan, ettei elämää kannata aina ottaa liian vakavasti. Joskus hän hauskuutti ihmisiä toteamalla, että sen takiahan hän on niin viisas, kun syntyikin kansakoulurakennuksessa – ja kyseli, että jokohan ovat pistäneet sinne koulun seinään kyltin, että kuuluisa Nurmikumpu syntyi täällä 5.5.1940!

Lukemattomat ihmiset ovat kertoneet minulle viime viikkoina muistojaan Kaarlosta. Jakaessaan puolueensa lehteä S-Marketin kulmilla liki neljännesvuosisadan ajan, kohtasi hän valtaisan määrän ihmisiä. Ja vaikka hänen ideologiansa ei saanutkaan tässä maassa sitä kannatusta, jonka hän olisi sille suonut, ei Kaarlon toiminta mennyt hukkaan. Hänen persoonansa kosketti ja puhutti lukemattomia kanssaihmisiä. Tässä pienessä itälappilaisyhteisössä hänet tunnettiin hyvin.

Auttamisenhalu ja vilpitön myötätunto kärsiviä ihmisiä kohtaan olivat Kaarlon luonteen keskeisiä ominaisuuksia. Raskaan sairautensa keskelläkin Kaarlo jaksoi kantaa huolta toisten ihmisten vaikeuksista – ja muistaa kiitellä sairaalassa hoitajia saamastaan hyvästä huolenpidosta.

Kaarlon kuolinaamuna olin Moskovassa. Matkallani siellä ajattelin usein, näillä kaduilla Kaarlokin on opiskeluvuosinaan silloisen Neuvostoliiton pääkaupungin katuja toisten suomalaisnuorukaisten kanssa mittaillut – että ehkäpä hänkin on tällä metroasemalle kulkenut väkijoukon keskellä – ja täällä Punaisella torilla ja Leninin mausoleumissa hän ainakin on jonon mukana astellut.

Näistä vuosista Kaarlolle jäi perinnöksi kiinnostus idänsuhteita sekä Venäjän kulttuuria ja kieltä kohtaan. Pakkasukko oli joulupukkia mieluisampi ja kaupastakin hän osti etupäässä venäläistä teetä. Toisaalta hän korosti minulle usein sitä, että hän on Suomen mies eikä Neuvostoliiton mies. Sotilasvalaansa ja Suomen armeijassa saamaansa aliupseerikoulutusta hän piti suuressa arvossa. Poliitikkonakin hän korosti Suomen itsenäisyyden ja suomalaisen kulttuurin vaalimisen tärkeyttä.

Vaikka moni vieraampi saattoi pitää Kaarloa hyvinkin poliittisena ja niin muodoin jyrkkälinjaisena miehenä, niin hänen luonteensa oli kuitenkin hyvin herkkä ja toiset huomioiva. Kaarlon isä oli menehtynyt talvisodan nostomiehenä saamiinsa vammoihin Kaarlon ollessa viiden kuukauden ikäinen. Äiti oli muistellut myöhemmin Kaarlolle, että kuolinvuoteella maannut isä oli todennut tästä nuorimmaisestaan, yhdennestätoista lapsestaan, joka oli kätkyessään itkenyt, että voi kuinka paljon lapsiriepu saatkaan vielä itkeä? Myös äiti oli Kaarlon mukaan usein itkenyt, elämänsä suruja ja menetyksiä muistellessaan. Lapsuutensa kokemuksista Kaarlokin peri herkän mielen, joka oli avoin ja tunteva lähimmäisten menetyksiä kohtaan.

Kaarlon poliittisiin oppi-isiin kuulunut Fidel Castro menehtyi kaksi päivää ennen Kaarloa. Viime keväänä viimeisessä julkisessaan puheessaan Castro kertoi, että hän on jo vanha mies ja pian hän on niin kuin kuka tahansa muu edesmennyt – mutta aatteet ja ajatukset jäävät elämään.

Ainakin tänne kotiseudulleen Kaarlo jätti jälkeensä muistoja ja tarinoita varmasti monien sukupolvien ajaksi.

Mietin, mitä Kaarlo olisi ajatellut omista hautajaisistaan. Mitä hän olisi meille halunnut sanoa, jos olisi etukäteen jotain viestiä tänne jättänyt? Ja kuunnellessani erästä vanhaa työväenlaulua tuli minulle sellainen tunne, että ehkä jotain tällaista Kaarlo meille sanoisi:

Kun kevät jälleen herättää taas kukat kummullein,
niin linnut virttä lohdutuksen mulle laulelee.
Tää alttari on kärsineen ja hauta uupuneen,
jonk' kyynelhelmin kukat puhkee ilmoille.

Jos tiedon saat sä armaani mun kuolemastani
ja tiedät missä sijaitsee mun lepopaikkani,
niin ruusu veripunainen haudallein istuta.
Se kasvaa siinä aatteheni muistona.

Nuoruudessaan Kaarlolla oli haave tulla lestadiolaissaarnaajaksi. Hän luopui lapsuususkostaan, mutta kuitenkin uskovaisen lapsuuskodin tausta näkyi mm. siinä, että hän lainasi puheissaan ja kirjoituksissaan usein Raamattua. Siksi minäkin katson sopivaksi lainata tähän loppuun psalmia 103:

”Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.”

Kaarlo Nurmikummun matka tällä planeetalla on päättynyt. Kiitos Kaarlo, että saimme olla osa tätä ihmeellistä, värikästä matkaasi. Ikimuistoisella tavalla täytit ihmisen osan.