Keskustan puoluekokous lähestyy. Perinteisesti henkilövaalit ovat suurten poliittisten tapahtumien kaikkein jännittävimpiä valintoja. Siinä ei ole sinällään mitään pahaa, sillä henkilövaali parhaimmillaan ei ole valintaa yksittäisten henkilöiden, vaan poliittisten linjausten välillä. Toki huomioon tulevat, nykyään entistä enemmän, henkilöiden omaisuudet, tehtävässä vaadittavat taidot, kokemus ja osaaminen.

Henkilövaalien alla tunteet usein kuohuvat. Sekin on aivan luonnollista. Julkista keskustelua ei pidä pelätä, sillä usein se puhdistaa ilmaa. Tehtyjä toimenpiteitä, harjoitettua politiikkaa on voitava tarkastella kriittisesti – varsinkin, kun takana on historiallinen vaalitappio.
Tiedotusvälineissä uutisointi Keskustan puoluekokouksen henkilövalinnoista, etupäässä puheenjohtajavaalista, ei ole ollut järin objektiivista. Ennen jäsenvaalia julistettiin, että Paavo Väyrysellä ei ole mitään mahdollisuuksia ja ennakkosuosikiksi nostettiin joko Tuomo Puumalaa tai Juha Sipilää.
Kun Väyrynen sitten voittikin Keskustan neuvoa-antavan jäsenvaalin, niin jo seuraavana päivänä julistettiin – Hesaria ja iltapäivälehdistöä myöten – että Väyrynen kärsi rökäletappion ja että Sipilä oli vaalin todellinen voittaja. Vaikka tämä etukäteen häviäjäksi julistettu mies siis tuli jäsenvaalissa ensimmäiselle sijalle!
Ennen Lahden puoluekokousta 2010 ”etelän media” teki meille selväksi, ketä tulisi valita puolueen johtoon, jotta Keskusta nousee taas voittojen tielle. Puoluekokousväen enemmistö teki valinnat ”etelän median” mielen mukaan. Kannatus ei siitä ainakaan nousuun ampaissut.
Rovaniemen puoluekokouksessa kaikki on vielä mahdollista. Valinta on aidosti kentän käsissä. Toivottavasti kuuntelemme nyt omaa sydäntämme ja teemme valintamme oman aatepohjamme nojalla.
Aikaisemmin totesin, että henkilövaalit ovat ennenkin nostaneet tuntemuksia, ja vaalitaistelun tuoksinassa tietysti tulee ylilyöntejä. Niiltä ei ole vältytty nytkään.
Yksittäiset ihmisethän voivat omissa nimissään ottaa vahvastikin kantaa. Kun se tehdään omalla nimellä, niin itsehän sen allekirjoittaa ja itse huutoonsa vastaa. On toki ollut hyvin ikävää nähdä, kuinka pitkin kevättä monet johtavat keskustalaiset ottivat puheenjohtajavaaliin kantaa periaatteella ”ei ainakaan Väyrynen”. Tietysti ehdokkaita voi vertailla, mutta on hyvin omituista, jos siinä yhteydessä ei tuoda edes julki tukea omalle ehdokkaalle, vaan ainoastaan koetetaan vaikuttaa ihmisiin, etteivät ainakaan jotakuta tiettyä henkilöä äänestäisi.
Nämä kannanotot on kuitenkin tehty yleensä omalla nimellä, Hesarin ym. lehtien ”nimettömät sisäpiirilähteet” pois lukien. Sen sijaan eri asia on epämääräisten huhujen ja juorujen levittely. Niiden alkupäätä on usein mahdotonta saada kiinni.
Kuten on uutisoitukin, niin myös ehdokkaiden uskonnollisesta taustasta on pyritty tekemään vaaliasetta. En yhdy niihin arvioihin, joiden mukaan ehdokkaan hengellinen vakaumus ja jäsenyys esim. jossakin uskonnollisessa järjestössä olisivat täysin merkityksettömiä asioita valinnan kannalta. Ihminen on kokonaisuus ja hänen arvonsa, myös hengelliset arvot, näkyvät hänen toiminnassaan. Mutta yksin tällä kysymyksellä ei tietenkään maallisessa yhteiskunnassa toimivan poliittisen puolueen puheenjohtajavaali saa ratketa.
Minua ei ole ”uskontokortilla” pyritty siirtämään kenenkään ehdokkaan tueksi. Sen sijaan tietooni on kyllä muutoin saatettu kertomuksia tämän näkökulman tuomisesta vaalityöhön, puolin ja toisin. On väitetty mm., että erään herätysliikkeen parissa toimiville olisi mainostettu yhtä ehdokasta ”omana miehenä” ja toisaalta että häntä ei voisi valita, kun hän on lestadiolainen.
Oikeus mielipiteisiinsä kullakin, mutta tällaista kampanjointia ei voi pitää erityisen tyylikkäänä. Keskustan parissa on aina toiminut moniin erilaisiin hengellisiin liikkeisiin kuuluvia ihmisiä. Puolueen perustassa on kristillistä arvopohjaa, joten on luonnollista, että puolueemme kannattajissa on paljon uskovia kristittyjä. Kuitenkin Keskusta on jo Alkion ajoista lähtien tehnyt selvän eron maallisen ja hengellisen regimentin välillä, luterilaisuuden oppien mukaisesti.
Erittäin paheksuttavaa on ollut kuulla sellaisia väitteitä, joiden mukaan lestadiolaista henkilöä ei voisi valita Keskustan puheenjohtajaksi. Koko puolueemme historian ajan meillä on ollut niin kannattajissa kuin puolueen tärkeilläkin vastuupaikoilla suuri joukko lestadiolaistaustaisia ihmisiä. Heidän työnsä on koitunut suureksi siunaukseksi niin puolueelle kuin koko isänmaalle. Itse tunnen koko joukon lestadiolaista väkeä. Olen viihtynyt heidän kanssaan ja jaan monet heidän arvonsa ja elämäntapansa, vaikka kaikista teologisista kysymyksistä emme olekaan samaa mieltä. Monet hyvät ystäväni ovat vanhoillislestadiolaisia.
On esitetty arvioita siitä, kuinka vahvasti esim. lestadiolaistaustaiset kansanedustajat tukevat ehdokas Juha Sipilää. Tätä en osaa sanoa varmasti. Omaan tuntumaani perustuva arvio on, että enemmistö heistä tukee Sipilää, mutta tuskin kaikki. Sen kuitenkin tiedän varmasti, että niiden keskustalaisten, joilla on tausta esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuudessa, äänet tulevat selkeästi jakaantumaan useampien ehdokkaiden kesken. Jo omaan tuttavapiiriini kuuluu tämän liikkeen parissa toimivia keskustalaisia, joista osa äänestää Tuomo Puumalaa, osa Juha Sipilää ja osa Paavo Väyrystä. Ei siis voi väittää niin, että jonkun herätysliiketaustan omaava keskustaväki äänestäisi yhtenäisesti jotakuta ehdokasta.
Yleisesti todettakoon vielä, että se, paljonko joku ehdokas saa tukea eduskuntaryhmästä, ei kerro juuri mitään kannatuksesta kentällä. Muistaakseni aikanaan Keskustan eduskuntaryhmä äänesti äänin 28-5 tukevansa Ahti Karjalaista Keskustan presidenttiehdokkaaksi, mutta puoluekokouksessa Johannes Virolainen voitti hänet selvin lukemin. En tiedä, kuinka suuri vaikutus edelliseen puheenjohtajavaaliin oli sillä, että suuri osa puolueen johtavia vaikuttajia antoi julkisuuteen voimakkaita kannanottoja Mari Kiviniemen puolesta.
Mitä vielä tähän uskonnollisiin liikkeisiin kuulumiseen tulee, niin ymmärtääkseni kaikki Keskustan puheenjohtajaehdokkaat kuuluvat Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Timo Kaunisto oli peräti ehdokkaana kirkolliskokouksen maallikkojäsenten vaalissa kevättalvella.
Juha Sipilää on ilmeisesti useissa yhteyksissä väitetty vanhoillislestadiolaiseksi. Sipilä on mm. blogissaan kertonut nyt kantansa näihin kysymyksiin. Mielestäni on ryhdikästä, että hän on vastannut selvästi näihin kysymyksiin. Hän ei ole vanhoillislestadiolainen, joiksi yleiskielessä lestadiolainen -ilmaisulla ihmistä yleensä viitataan. Sen sijaan hän kuuluu rauhansanalaisuuteen, joka on toki osa lestadiolaista herätysliikettä, mutta kuitenkin vanhoillislestadiolaisuudesta herätysliikkeen historiassa tapahtuneiden hajaannusten seurauksena irtaantunut suuntaus.
Ymmärtääkseni ehdokas Sipilää on pyritty leimaamaan tämän pohjalta myös arvokonservatiiviksi. Kaleva-lehden haastattelussa tänä keväänä hän kuitenkin kielsi olevansa arvokonservatiivi ja avasi jopa ovea homoparien adoptio-oikeudelle todeten suhtautuvansa asiaan ”varovaisesti” ja haluavansa käydä asiasta kunnon keskustelun.
Oma kantani on, että on hyvä, että ehdokas kunnioittaa kristillistä arvopohjaa. Ymmärtääkseni kaikki puheenjohtajaehdokkaat näin tekevät. Monista arvokysymyksistä on varmasti erilaisia näkemyksiä. Useimmissa perusarvoihin liittyvissä kiistakysymyksissä jaan parhaiten ehdokas Väyrysen näkemykset. Tämä ei kuitenkaan ole tärkein syyni tukea häntä – vaan luottamus siihen, että hänen edustamansa poliittinen linja on se, jolla maakuntaväen kannatus saadaan takaisin ja Keskusta pääsee jälleen rakentamaan tasa-arvoisempaa ja oikeudenmukaisempaa Suomea.