”… me emme jalan leveyttä vierasta maata halua …” Nämä Venäjän keisarinnan sanat olisi suonut myös tulevien hallitsijoiden pitävän mielessään. Huomasin, että tänään 5.1. tuli kuluneeeksi 261 vuotta siitä, kun Venäjän itsevaltias keisarinna Elisabet Petrovna ummisti silmänsä viimeiseen uneen. Kuva on pieni taulu, johon yritin joskus maalata tämän hallitsijan piirteitä.
Elisabet Petrovna ei ole jäänyt historiaan suurena hallitsijana (paitsi kokonsa puolesta, hän oli yli 180 cm pitkä ja hyvin runsas) eikä häntä käsittääkseni erityisemmin ole arvostettu sen enempää kotimaassa kuin lännessäkään. Hän ansaitsee kuitenkin tulla muistetuksi jo sen takia, että hänen vallankaappauksensa (Pietari Suuren tyttärenä) palautti vallan maassa saksalaiselta klikiltä takaisin Romanoveille ja että hän perusti Moskovan yliopiston.
Erityisesti hän ansaitsee kuitenkin tunnustuksen siitä, että kaapatessaan vallan serkkunsa tyttären ja tämän saksalaisten apurien hallitukselta, hän lupasi, ettei hänen hallituskaudellaan tulla koskaan tulla valtion toimesta teloittamaan yhtään ihmistä. Ja tämän lupauksensa hän piti. Vahinko vain, että hallituskausi ei kestänyt kuin 20 vuotta, kun vaikeat sairaudet tappoivat keisarinnan vain 52 vuoden iässä.
Historialliset elokuvat muistavat Elisabetia häijynä naisena, joka kiukutteli hovinaisilleen ja jolla miesseikkailut ja tanssiaiset kiinnostivat politiikkaa enemmän. Ja totta on, ettei hän ollut erityisen esikuvallinen ihminen. Luonteensa puolesta hän olisi sopinut paremmin muualle kuin politiikkaan. Mutta kun hän kuitenkin joutui Venäjän hallitsijaksi, niin hän onnistui tehtävässään verrattain hyvin. Ei suurena valloittajana tai teräksisenä johtajana, vaan monine puutteineen inhimillisenä ihmisenä, josta teoksessa Romanovien loisto ja luhistuminen kirjoitetaan: "Ei ainoakaan Romanovien suvun kruunattu hallitsija ole - ennen häntä enempää kuin hänen jälkeensäkään - niin läheisesti ottanut osaa vähäpätöisimpienkin alamaistensa huoliin, toiveisiin ja harrastuksiin kuin tämä hallitsija."
Hyvin harvoin muistetaan sitäkään, että kuolinvuoteellaan tämä itsevaltias hallitsija pyysi anteeksi kaikkia syntejään ja kuoli viimeisinä sanoinaan rukouksessa pyytäen, että Jeesus ottaisi hänen sielunsa.
Me suomalaiset saamme muistaa häntä henkilönä, joka ensimmäisenä maailmanhistoriassa esitti julkisesti ajatuksen, että Suomi voisi olla itsenäinen valtio, erossa Ruotsista. Niin, sitä ei esittänyt Snellman eikä Runeberg, vaan muuan venäläinen nainen maaliskuussa 1742.
Tietysti tuo kuuluisa ns. Elisabetin manifesti oli pitkälti propagandaa. Suomessa ei ollut sellaista koneistoa, joka olisi voinut uskottavasti alkaa toimia, eikä edes riittävästi sellaista kirjoitustaitoista väestöä, että suomalainen valtionhallinto olisi voitu niin nopeasti luoda. Tietysti Suomesta olisi niissä oloissa tullut enemmän tai vähemmän Venäjästä riippuvainen vasalli. Keisarinna halusi heikentää suomalaisten uskollisuutta Ruotsia kohtaan, kun Ruotsi ja Venäjä olivat sodassa, ja kun asiasta ei heti tullut totta, niin hän vetäytyi koko hankkeesta, kun jotkut suomalaiset koettivat asiaan myöhemmin tarttua. Sinällään järkevästi Elisabet totesi, että Suomen täytyy voida taloudellisesti seistä omilla jaloillaan, että valtiohanke voisi toteutua. Itsenäinen se ei voi olla, jos se on riippuvainen Ruotsista tai Venäjästä.
Yhtä kaikki, tuo ajatus oli heitetty ilmoille. Ja siitä hyvästä Elisabet on ansainnut tärkeän sijan maamme historiassa.
Oliko Elisabet vilpitön Suomen ystävä? Tokkopa, ainakaan suuremmin. Hän ei osoittanut erityisempää kiinnostusta meitä kohtaan valtaannousunsa ja hattujen sodan tapahtumien jälkeen. Toisaalta, ei hän ollut Suomen vihollinenkaan. Kun hän tuli kesken sodan valtaistuimelle, määräsi hän, ettei siviiliväestöön saa kohdistaa veritekoja, kuten Isonvihan aikana, ja että ryöstäjiä ja raiskaajia tullaan rankaisemaan. Täysin tässä ei onnistuttu, mutta moneen muuhun sotaan verrattuna siviilit saivat olla suhteellisen rauhassa. Ja kun osa Karjalaa, Lappeenrantaa myöten, joutui Venäjän kruunun alle, saivat suomalaiset pitää entiset lakinsa, tapansa ja elinkeinonsa. Elisabet ei pyrkinyt venäläistämään suomalaisia, sen aika tuli vasta myöhemmin. Kuolemantuomioiden kielto ulottui myös näille alueille.
Ja olkoonpa meille tavoitteemme edelleen kansakuntana olla, kuten keisarinna Elisabet kerran kirjoitti: ”niin kuin vapaa eikä kenenkään vallan alla oleva maa, teidän omienne kanssa keskenänne määräätte hallitusmuodon, sellaiselle perustalle ja sen kaltaisessa oikeassa Vapaudessa pysytte, niin kuin se on omaksi hyödyksenne ja alati pysyväksi vahvistukseksi, ja sen oman tahtonne mukaan asetetaan, kun itse toivoa taidatte.”
