640px-Schauman_shoots_Bobrikov-normal.jp

Olen lueskellut Suomen ensimmäisen valtionpäämiehen, valtionhoitajan ja sittemmin maan kolmantena presidenttinä toimineen Pehr Evind Svinhufvudin puhekokoelmaa. Mielenkiintoisessa teoksessa viitataan mm. Suomen tunnetuimpaan poliittiseen murhaan, kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin ampumiseen 16.6.1904 Helsingin senaatintalossa.

Bobrikovin murhaaja, senaatin nuori virkamies Eugen Schauman, joka heti ammuttuaan kolme luotia vihattuun diktaattoriin ampui myös itsensä, nousi teon jälkeen kansallissankarin asemaan Suomessa. Myöhempinä vuosina hänen tekoaan ei ole enää paljon muisteltu, ja sitä on jopa paheksuttu.

Tunnetuimpana esimerkkinä nykypäivän kielteisestä asenteesta lienee entinen pääministeri Matti Vanhanen, joka ei pitänyt sopivana sallia juhlallisuuksia Bobrikovin murhan satavuotismuiston kunniaksi vuonna 2004 ja kutsui Eugen Schaumania terroristiksi.

On tietysti helppoa sanoa, että kaikki väkivalta on väärin ja varsinkin, jos se kohdistuu valtiollisia toimijoita kohtaan. Että vaikeatkin tilanteet on pyrittävä ratkaisemaan muulla tavalla.

Muistan hyvin, kun suorittaessani asepalvelusta Ruotsista tuli uutinen ulkoministeri Anna Lindhin murhasta. Anna Lindh oli euromyönteinen ja arvoliberaali sosialidemokraatti. Hänen ajatuksensa ja arvomaailmansa olivat kaukana omastani. Pidin murhaa silti järkyttävänä tekona ja hyökkäyksenä ei vain yksilöä, vaan koko demokraattista yhteiskuntajärjestystä vastaan. Olihan kyse kansan valitsemasta luottamushenkilöstä, joka kunnioitti kansanvaltaista hallintotapaa. On selvää, että nykyisissä demokraattisissa oloissamme ei väkivallantekoa poliittisia vastustajia kohtaan voi millään syyllä hyväksyä.

Mutta aina maassamme ei ole nautittu tällaisista rauhan päivistä kuin tänään. 

Eikä demokraattinen valintatapakaan aina oikeuta henkilöä kaikkiin toimiinsa. Harva järkevä ihminen tuomitsee nykypäivänä niitä salaliittohankkeita, joita Natsi-Saksassa tehtiin valtakunnanjohtaja Adolf Hitlerin murhaamiseksi, vaikka hänetkin oli valittu demokraattisilla vaaleilla.

Bobrikovin murhan aikaan Suomi oli osa Venäjän keisarikuntaa, mutta laajalla itsehallinto-oikeudella. Monin tavoin laajemmalla kuin mitä tänään meillä on osana Euroopan Unionia. Suomalaisille tämä itsehallinto ja omat perustuslait olivat kallis ja pyhä asia. Venäjän hallitsijat takasivat Suomen itsehallinnon. Varsinkin Aleksanteri II:n aikaa Suomessa muistellaan yhä suurella lämmöllä. Kansallistunto alkoi herätä. Ymmärsimme olevamme oma kansa ja oma kulttuuri - Runeberg kirjoitti kansallisrunot, Lönnrot kokosi Kalevalan, Snellman taisteli meille oman rahan.

Sittenkin jokin muuttui. Venäjällä saivat vallan ainekset, jotka halusivat sulattaa Suomen osaksi suurta Venäjää. Keisari Nikolai II antoi Suomelle vihamielisten ainesten vaikuttaa hallintotoimiinsa. Lopulta hän lähetti kenraali Nikolai Bobrikovin toteuttamaan Suomessa syvällisen venäläistämisohjelman ja antoipa vielä Bobrikoville diktaattorin valtuudet maassamme.

Bobrikovin murhan tunnustaminen kansallisesti merkittäväksi ja arvostettavaksi teoksi ei ole mielenosoitusta nykyistä itäistä naapuriamme vastaan. Venäjän nykyinen valtionjohto kunnioittaa Suomen itsemäärämisoikeutta ja meillä on paljon syytä edistää ystävällistä ja luottamukseen perustuvaa yhteistyötä mahtavan naapurimme kanssa. Mutta Nikolai Bobrikov ei edistänyt Suomen ja Venäjän välistä ystävyyttä. Hänen ohjelmansa oli Suomen hävittäminen. Historiaan Nikolai Bobrikov on jäävä yhtenä suurimmista Suomen ja Venäjän välisen ystävyyden vihollisista.

Olen joskus kysynyt, että jos Bobrikovin murha tuomitaan, niin täytyykö silloin tuomita myös sotiemme veteraanien teot? Asiallisesti kyse oli sodasta suomalaista valtiota, kieltä, kulttuuria, itsehallintoa, välillisesti koko kansallista olemassaoloamme vastaan.

Terrorismi tarkoittaa väkivaltaa, jonka tarkoituksena on vaikuttaa poliittiseen päätöksentekoon. Terrori taas merkitsee hirmuvaltaa, jonka tarkoituksena on pitää ihmisiä pelon vallassa. Nykypäivänä terroristeiksi mielletään etupäässä pommi-iskuja, kidnappauksia, lentokonekaappauksia yms. tekevät henkilöt. Niissä kuolee yleensä suuri joukko siviiliväkeä täysin sattumanvaraisesti. Mistään tällaisesta ei ollut kyse Schaumanin teossa.

Eugen Schaumanin tarkoituksena ei ollut tappaa ketään sivullista, vaan ainoastaan Suomen kansan pahin sortaja. Hän ei suostunut pommiattentaattiin, koska siinä oli vaarana myös muiden kuolema. Hän ei hyväksynyt edes Bobrikovin henkivartijoiden murhaamista. Murha-ajan hän valitsi sellaiseksi, että Bobrikovin vaimo ja tyttäret eivät olisi hänen mukanaan ja välttäisivät näkemästä tapahtuman.

Myöhempi presidentti ja tunnettu laillisuusmies P. E. Svinhufvud kuvaili Bobrikovin toimintaa ja murhaa vahvoin sanoin 4.5.1905. Lainaan niistä tähän otteen ja soisinpa kaikkien Schaumania terroristiksi kutsuvien tutustuvan niihin.

---

Venäjän virkavalta ymmärsi, että Suomen perustuslaillinen valtiomuoto, sen verraten vapaat laitokset, sen rauhallinen ja onnellinen yhteiskuntaelämä olivat herättävänä esimerkkinä Venäjän kansan vapaamieliselle osalle sen pyrkiessä uudistuksiin, ja tämä suuri vaara oli poistettava. 1890-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Suomen vihamiehet olivat ehtineet niin pitkälle, että he etsivät sopivaa miestä panemaan hävitystyön alkuun. Ja mies löydettiinkin vihdoin. Nikolai Ivanovits Bobrkov aloitti toimintansa Suomessa. - - -

Mutta kansan enemmistö ei kuitenkaan antanut pettää itseään. Asevelvollisuusmääräysten täytäntöönpano kohtasi, kuten tunnettua, odottamattomia esteitä. Silloin ryhdyttiin väkivaltaan. Ensin kohdistettiin se kuntiin ja niiden toimihenkilöihin sekä laille uskollisiin virkamiehiin, erityisesti tuomareihin, mainitaksemme nyt tärkeimmät toimenpiteet. Mutta kun nämä toimenpiteet huomattiin riittämättömiksi vastarinnan kukistamista varten, hankki kenraalikuvernööri Bobrikov itselleen diktaattoriasetuksella (K. A. huhtikuun 2. päivältä 1903 toimenpiteistä valtiojärjestyksen ja yleisen rauhallisuuden ylläpitämistä varten) sellaisen vallan, joka asetti sekä virkamiehet että yksityiset kansalaiset niin hyvin henkilön kuin omaisuuden puolesta alttiiksi hänen mielivallalleen, ja Bobrikovin valta lisääntyi vieläkin sen vuoksi, että santarmisto tuotiin maahan. Nyt seurasi ankara aika täynnä kaikenlaista vainoa, esteitä elinkeinojen harjoittamiselle ja uhkauksia sen estämisestä, vangitsemisia, karkotuksia ja maanpakoon vientejä; lyhyesti sanoen, se oli väkivaltahallintoa, jonka veroista Suomi ei milloinkaan ennen ollut rauhan aikana kokenut. - - -

Mitä kansallisuuteen tulee, tarkoitti Bobrikovin hallinto ilmeisesti senkin tuhoamista. Tahdottiin poistaa kotimaiset kielet asemastaan Suomen virallisina kielinä ja sen sijaan kohottaa venäjänkieli maan virastokieleksi. Saattamalla yhä suuremmassa määrässä venäjänkielen koulujen oppiaineeksi ja saamalla aikaan, että opetusta annettaisiin "tosivenäläisessä" hengessä, tahdottiin vierottaa nuoriso kansallisuudestaan ja lopuksi tahdottiin uuden asevelvollisuusasetuksen avulla venäläistää kansan laajat kerrokset. Siis oli kysymyksessä kaksinkertainen hävitystyö: Suomen tuhoaminen valtiona ja Suomen kansan tuhoaminen kansallisuutena.

Tällaisen hallinnon toteuttaminen on vallankumous, niin sanoaksemme ylhäältäpäin, Venäjän johtavien piirien taholta toimeenpantu vallankumous, valtiokeikaus. Tätä vallankumousta, tätä valtiokeikausta vastaan on Suomen kansalla oikeus, siitä ei täällä ole erimielisyyttä, puolustautua; niin, vielä enemmän, se on velvollinen sen tekemään, jos tahtoo ylläpitää Suomen valtiota ja suomalaista kansallisuutta. - - -

Näemme Bobrikovin diktaattorivallalla varustettuna ja pistimiin turvaten rautaisin käsin ajavan maatamme tuhoon, väkivalloin kukistaen kaiken vastarinnan ja herättäen kauhistusta kansassa. Tuhansittain perheitä saatetaan onnettomuuteen, maan kehitys sekä sivistyksessä että hyvinvoinnissa ehkäistään; koko yhteiskuntarakennus uhkaa kukistua. Ja Bobrikov jo luulee onnistuvansa. Hänen käskyjään totellaan ja kansa on äänetönnä. Mykkä epätoivo leviää.

Silloin Eugen Schauman astuu esiin. Hän on nähnyt kansansa hädän; hän on syvästi tuntenut sen sorronalaisen tilan. Hän on tehnyt päätöksensä, hänen kätensä kaataa sortajan.

Silloin tuntuu kuin taika olisi murrettu. Kansa uskaltaa jälleen hengittää, uskaltaa luottaa tulevaisuuteensa. Vapauden huumaus kulkee koko maan lävitse.

Miten arvostellaan Eugen Schaumanin tekoa?

Suomen kansa on jo antanut vastauksensa siihen. Se siunaa hänen muistoaan. Se tunnustaa, että hän uhraamalla itsensä on vapauttanut maansa sortajasta.

Muuten ei voikaan olla.

IMG_9435-normal.jpg

Kuvassa olen Eugen Schaumanin haudalla Porvoon hautausmaalla kesällä 2011.