Larslevilaestadius.jpg

Tänään, 21.2.2021, tulee kuluneeksi 160 vuotta siitä, kun Lapinmaan suurin profeetta, rovasti Lars Levi Laestadius jätti tämän maailman kotipappilassaan vaikean sairauden, ilmeisesti vatsasyövän, murtamana. Hän oli täyttänyt vähän aikaisemmin 61 vuotta ja ehti palvella pappina 35 vuoden ajan. Laestadiuksen tytär kuvaili kirjeessään isänsä poismenoa: ”En oikein osaa kertoa, millainen ilon ja rauhan ilme kuvastui hänen kasvoistaan. Milloin tilaisuutta sain, oli mieluinen tehtäväni istua hänen vuoteensa reunalla ja katsella, kuinka uskovainen jättää tämän maailman. Kuolema ei ollut hänelle kauhea odotettava eikä ollut hänestä ikävä jättää tätä maailmaa, sillä hän vaelsi vieraana tälle maailmalle jo eläessään.”

Lars Levi Laestadiuksen – tai oikeammin hänen kauttaan tapahtuneen työn – merkitys tälle pohjoiselle maankolkalle on ollut äärimmäisen suuri. Kun ankara parannussaarna alkoi kuulua Kaaresuvannon ja Pajalan saarnastuoleista, kohtasi se ensin vastustusta, mutta myös kylvötyön siunattua satoa. Hänen elinaikanaan viinavirrat tyrehtyivät, käräjäriidat loppuivat, siellä, missä ennen oli juoppoutta, laiskuutta ja kaikenlaista huonoa elämää, tavattiin nyt raittiutta, ahkeruutta ja kaikin puolin kunniallista elämää. Muutamassa vuosikymmenessä tämä liike levisi Tornionjokilaaksosta ympäri laajaa Lapinmaata.

Laestadius oli toki paitsi pappi ja hengellinen herättäjä, niin myös arvostettu ja palkittu kasvitieteilijä ja kansanperinteen tutkija. Persoonana hän oli monitahtoinen ja mielenkiintoinen – monien taistelujen mies, joka antoi ja otti iskuja. Hänen kirjoituksensa – ja tarkoitan nyt hänen omia tekstejään, en seuraajien tulkintoja – puhuttelevat yhä voimakkaasti ja niihin kannattaa tutustua. Laestadius ennusti tulevasta, kuinka valtionkirkko tulee aikojen päästä muodostumaan sosiaalityön laitokseksi, joka ei uskalla enää pitää parannuksen vaatimusta esillä, vaan opettaa sen mukaan, mitä radikaali sanomalehdistö siltä vaatii. Kuulostaako tutulta?

Minulta on joskus kysytty, onko lestadiolainen, kun olen pohjoisesta kotoisin enkä käytä alkoholia. Tähän kysymykseen vastaaminen edellyttää ensin termin määrittelyä. Jos tällä tarkoitetaan, että olenko lestadiolaisen herätysliikkeen suurimman järjestön, vanhoillislestadiolaisuuden piirissä, niin en ole. Minulla on toki sukulaisia tämän liikkeen parissa, mutta kotiseutuni Kemijärven lestadiolaisuuden valtasuunta oli uusheräys. Tämä oli myös monien esivanhempieni uskonsuunta. En ole minkään herätysliikkeen jäsen, mutta uusheräys on varmaankin teologisesti minua lähimpänä. Muutama vuosi sitten sain kunnian toimia uusheräyksen kesäseurojen päätoimikunnan puheenjohtajana.

Lestadiolaisuuden julkikuvaa leimaavat julkisuudessa usein liikkeen jättäneiden ihmisten kuvaukset, jotka ovat yleensä hyvin kielteisiä ja kärjekkäitä. Samalla on kuitenkin hyvä muistaa, että tuhansille ihmisille lestadiolainen liike on hyvä, turvallinen hengellinen koti ja perusta kristittynä elämiselle. Ja että virheetöntä hengellistä liikettä ei olekaan. Kirkonkaan pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä, vaan sen pään, Kristuksen, pyhyyttä.

Minä tunnen monia lestadiolaisia, jotka ovat erittäin fiksuja, ahkeria, isänmaallisia ihmisiä. Kunnioitan suuresti tämän liikkeen monia arvoja, kuten raittiutta ja muutenkin terveellisten elämäntapojen kunnioitusta sekä perhearvoja ja yhteisöllisyyttä. En yhtään ihmettele Lapin suurta kirjailijatarta Annikki Kariniemeä, jonka omat elämäntavat olivat toki osin hyvinkin kaukana lestadiolaisuuden ihanteista, mutta joka puolusti julkisessa keskustelussa lestadiolaisuutta 1970-luvun taisteluissa ja totesi heistä: ”Tässä joukossa tulee taivasikävä”. – Tunnen kyllä myös lestadiolaisia, joista minulle on muodostunut (mielestäni perustellusti) hyvin kielteinen kuva. Mutta en halua leimata koko liikettä heidän takiaan. Ja synnitön meistä heittäköön ensimmäisen kiven – tämä pätee mielestäni myös lestadiolaisten vihaajiin, joiden kannattaa katsoa peilistä joskus myös omaa käyttäytymistään ja pohtia sen motiiveja sekä miettiä, kuinka virheettömiä ihmisiä he itse ovat.

On tietysti surullista, että Lars Levi Laestadiuksen kuoleman jälkeen tämä liike on hajaantunut moneen eri järjestöön ja että kaikki eivät voi edes tunnustaa toisiaan uskontovereiksi. Itsekin olen saanut omasta uskostani joskus palautetta, joka ei ole tuntunut kivalta. Mutta ajattelen, ettei ole tehtäväni tuomita, kenen omakohtainen usko on oikeaa ja vilpitöntä. Lopullinen tuomiovalta on Kristuksella, joka kerran sanoi opetuslapsilleen: ”Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.” (Joh. 10:16)

Toivon toki, että lestadiolainen liike voisi olla joskus tulevaisuudessa jälleen yhtenäisempi. Tie sinne voi löytyä herätyksen alkajan, Laestadiuksen, omien sanojen ja opetusten tutkimuksesta ja niiden tuntemuksen jatkuvasta lisääntymisestä. Joka tapauksessa, kaikesta arvostelusta huolimatta, on Lars Levi Laestadiuksen ja hänen seuraajiensa ollut tälle maalle ja monille sen asukkaille suureksi siunaukseksi.