Arvoisa juhlaväki!

Näin itsenäisyyspäivänä ajatuksemme kohdistuvat usein niihin ihmisiin, jotka osallistuivat maamme käymiin sotatoimiin vuosien 1918 ja 1939–45 tapahtumissa. Osa heistä menetti henkensä näissä sodissa, joihin Suomi ilman omaa syytään joutui. Sodista selvinneet ihmiset, sotaveteraanit, sotainvalidit, Lotta Svärd -järjestössä toimineet ja se siviiliväestö, joka oli pitänyt kotirintaman pystyssä, joutuivat jälleenrakentamaan maan raunioista.
 
Vaikka nuoremmat polvet olisivat voineet maksaa sotaveteraaneille kunniavelkaansa paljon paremminkin kuin sitä on maksettu, saamme kansakuntana olla kuitenkin varsin ylpeitä siitä, että kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta taistelleet miehet ja naiset ovat saaneet ainakin elämänsä illassa nauttia heille kuuluvaa arvonantoa ja kiitosta nuorempien sukupolvien osalta. Suorastaan häpeällinen vaihe maamme historiassa oli se ajanjakso, jolloin nuoruutensa ja terveytensä uhranneet veteraanit joutuivat kuulemaan nousevalta nuorisolta, että "mitäs menitte sinne", ja jopa syytöksiä siitä, että Suomi olisi aloittanut talvisodan.
 
Maamme sodanaikaista johtoa on ollut helppo syyttää jälkikäteen. Eikä se virheetön toki ollutkaan. Suomessa elettiin 1930-luvulla kenties liiaksi siinä hengessä, että meidän ei tarvitse välittää itäisestä naapuristamme. Mutta olisivatko mitkään neuvottelut antaneet meille rauhaa Stalinin kaltaiselta veriseltä tyrannilta?
 
Paikallishistoriamme merkkimies, kansanedustaja Matti Oskari Lahtela, kuvaili talvisotaa, poikansa sankarihautajaisissa, seuraavin sanoin:
 
"Taistelu tosin vaatii meiltä uhreja ja tuo surua ja murhetta. Mutta on muistettava, että surua, murhetta ja kärsimyksiä tuo taistelematta oleminenkin. Veljeskansamme Virossa ei taistellut itäisen naapurimme sinne kesällä 1940 lähettämiä sotajoukkoja vastaan, vaan luovutti maansa ilman taistelua. Nyt kun heidät on Virosta ajettu pois, kysytään: missä on 125.000 virolaista? Vastattu on: heistä on osa teloitettu, osa teljetty vankiloihin ja osa ajettu maanpakoon ympäri laajan Venäjänmaan. Virolaisten tuska, murhe ja kärsimys on ollut moninverroin raskaampi kuin meidän. Kansalaistemme kohtalo olisi varmaankin ollut samanlainen kuin virolaisten, ehkäpä vielä paljon surkeampi, jos emme olisi taistelleet. Taistelulla olemme siis huojentaneet kärsimyksiämme ja pelastaneet kansalaistemme joukkoteloitukset, vankiloihin nääntymisen ja orjan raskaan aseman. Tämä on saavutettu kansamme yksimielisyydellä ja järkähtämättömällä maanpuolustustahdolla."
 
Rohkenen arvioida, että kyllä Matti Oskari Lahtela sittenkin taisi osua arviossaan melko oikeaan talvisotamme osalta. Olemassaolostaan tämä kansa taisteli.
 
Miten sotaveteraanien henkistä perintöä voimme parhaiten viedä eteenpäin? Mielestäni arvokkainta viestinvientiä on ollut se, että sotaveteraanit ovat itse jaksaneet jakaa raskaitakin muistojaan nuoremmille sukupolville. Se on kaikkein kouriintuntuvimmin opettanut nousevalle polvelle, millaisesta uhrista on ollut kyse. Kun piti jättää koti, perhe, työ, kaikki arkiset askareet ja lähteä "sinne jonnekin" terveytensä ja henkensä vaaralle alttiiksi asettaen.
 
Sotaveteraanit ovat tehneet suuren työn myös siinä, että he eivät ole antaneet maamme historian kunniakkaimpien päivien unohtua. Eikä siinä ole mistään sodan ihannoinnista ollut kyse. Päin vastoin - uskon, että ne ihmiset, jotka itse ovat joutuneet kokemaan sodan kauhut, haluavat kaikkein eniten maamme välttävän uuden sodan. Veteraanien perinnön parasta vaalimista on huolehtia siitä, että emme koskaan joudu kohtaamaan sitä, mitä he kohtasivat. Onnistuneinta puolustuspolitiikkaakin on sijoittaminen sellaisiin aseisiin, joita ei tarvitse koskaan käyttää.
 
Mutta vuodet kuluvat ja jokainen sukupolvi jättää maan vuorollaan seuraaville. Miten vaalimme veteraanien perintöä sen jälkeen, kun heitä ei ole enää keskuudessamme? Yksi tapa on tehdä ns. laadullista tutkimusta. Kääntää katse ihmisyksilöihin, yksittäistapauksiin. Sen sijaan, että tarkastelemme vain sotilasjoukkojen siirtymistä kartoilla, voimme tutkia henkilöhistorioiden kautta sitä, mitä sota yksilöille on merkinnyt. Jokaisen suomalaisen velvollisuus olisi mielestäni huolehtia siitä, että hänen jälkeläisensä saisivat tiedon omien esivanhempien toiminnasta sotavuosina.
 
Minä synnyin neljä vuosikymmentä viimeisimmän sodan jälkeen eikä kasvuympäristössänikään enää juuri ollut sotaveteraaneja. Olen kuitenkin tutkimustyön kautta saanut tutustua oman sukuni vaiheisiin sotavuosina. Kipinän tähän sain niistä sankaritarinoista, joita sain lapsuudessani kuulla. Olen eri sukututkimusten lisäksi nimittäin joutoaikoinani kirjoitellut pöytälaatikkoon isoukkini Akseli Huttusen elämäkertaa ja päässyt sitä kautta tutustumaan yhteen ihmiskohtaloon kolmen sodan pyörteissä. En tiedä, saanko koskaan tätä kirjaa julkaistuksi, mutta väitän, että isoukkini elämäntarina oli melko mielenkiintoinen. Epäilen, että kovin monta suomalaista ei nimittäin ehtinyt vapaussotamme vaiheissa toimia molemmilla puolilla.
 
Akseli Huttunen syntyi aprillipäivänä vuonna 1900, Savosta Rovaniemelle muuttaneen metsätyömiehen suuren perheen vanhimpana lapsena. Lapsuuskoti ei ollut aineellisesti varakas. Akselikin kiersi jo poikasena varakkaampien talojen renkinä eikä kohtelu ollut aina mallikelpoista. Kuitenkin - vaikka isä ja äiti Huttunen kuuluivat kutakuinkin kaikilla mittareilla mitattuna työväenluokkaan - kannattivat he tietojeni mukaan poliittista oikeistoa. Tästä huolimatta Akseli meni nuorukaisvuosinaan mukaan työväenyhdistyksen urheiluseuran toimintaan ja ajautui sitä kautta kosketuksiin poliittisten piirien kanssa.
 
Syksyllä 1917 lakkoliikehdinnän yhteydessä myös minun isoukkini otti käsivarteensa punaisen nauhan ja lähti savotasta punakaartin mukaan. Työmaalle jäi hänen isänsä, joka sanoi, että vaikka tähän ammutte, niin minä en punakaartiin lähde. Akseli Huttunen kantoi aselaatikoita työväentalolle ja suoritti vartiopalvelusta agitaattorien suuret lupaukset päässä kaikuen. Oli määrä rakentaa uusi, uljas ja tasa-arvoinen yhteiskunta, työläisten paratiisi, jossa kaikki on yhteistä ja jossa kukaan ei riistä toista. Ehkä hän muisti sitä renkipaikkaansa, jossa talon omat pojat olivat saaneet voita leipänsä päälle, mutta renkipojilta emäntä oli voin kieltänyt ja antoi pelkkää kuivaa leipää. Että kyllä sillekin emännälle vielä näytetään.
 
Kun suurimmat lakot sitten päättyivät, ilmoitettiin Rovaniemen työväentalolla pidetyssä suuressa kokouksessa, että jokainen työmies saa palata töihin ja että "jos yksikin mies joutuu pois töistä sen takia, että hän on osallistunut meidän lakkoon, niin koko Suomessa alkaa uusi lakko! Meille yksikin mies on niin kuin tuhannen miestä!" Mutta eipä nämä sanat paljon työnjohtajaa hetkauttaneet. Kun Akseli tovereineen palasi savotalle, ladottiin heille kylmästi lopputili kouraan. Uhmaa täynnä nuorukaiset suuntasivat työväentalolle ja kirosivat mennessään työnjohtajaa, että kyllä ukko vielä edestään löytää. Joukkovoimaahan piti olla takana vaikka millä mitalla.
 
Työväentalolla vastaanotto oli toisenlainen kuin Akseli oli odottanut. Paikallinen punakaartin johtomies päästi naurun, että ei me aleta poikasten kanssa millekään, kun tuolloin 17-vuotias isoukkini vaati vastatoimenpiteitä potkujensa vuoksi. Ei tullut lakkoa koko Suomeen eikä yksi mies ollut niin kuin tuhannen miestä. Kun Akseli hieman hikeentyi, tarjosivat työväenyhdistyksen johtajat Akselille uutta työpaikkaa, jossa palkka oli vain neljänneksen siitä, mitä aikaisemmassa paikassa.
 
Silloin isoukkini otti punaisen jäsenkirjansa, repäisi keskeltä kahtia, pisti kannet vastakkain ja repäisi vielä toisen kerran. Sen jälkeen hän vannoi nyrkkiä puiden, että niin kauan kuin minä elän ja minusta sukua tähän maailmaan lähtee, niin yksikään ei punakaartiin kuulu.
 
Mutta eihän se niin yksinkertaista ollut siihen aikaan. Akseli Huttunen oli merkitty mies. Eräskin tunnetusti uskovainen työnjohtaja, jolta hän meni nälkäänsä valittaen pyytämään työtä, vastasi, että syökää niitä punakaartin jäsenkirjoja. Ei auttanut sanoa, että revittyhän se jo oli.
 
Kun vuoden vaihduttua tapahtumat Suomessa johtivat avoimeen sotaan, Akseli harkitsi kuitenkin lähtemistä Kemiä kohti siirtyvän punakaartin mukaan. Valkoisten voitto Rovaniemelläkin häämötti näköpiirissä ja maa alkoi polttaa. Akseli arveli, että entistäkään punakaartilaista ei kohdeltaisi helläkätisesti. Ratkaisun hetkellä hän kuunteli kuitenkin äitiään, joka oli kuolemassa keuhkotautiin. Äiti kehotti Akselia jäämään kotiin. Akseli totteli, äiti kuoli seuraavan yönä. – Jos Akseli Huttunen olisi lähtenyt vielä punakaartin taisteluihin, niin tuskin minäkään tässä olisin puhetta pitämässä.
 
Erinäisten vaiheiden jälkeen isoukkini joutui kuitenkin vangituksi. Häntä oltiin jo viemässä valkoisten kenttäoikeuteen, kun ovella saattueen pysäytti lapsuudentoveri, apteekkarin poika, joka ihmetteli, että mitä se Akseli tämmöisessä paikassa tekee. Kun Akseli, ymmärrettävästi vähän apein mielin, vastasi tervehdykseen ja totesi, että kenttäoikeuteenhan sitä, niin apteekkarin poika totesi siihen, että "tulehan sie Akseli minun matkaan" ja vei lapsuustoverinsa johonkin työpalveluun, oliko se nyt halonhakkuuseen. Niin jäi kenttäoikeus ja mahdollinen teloitus - Tämä osoittaa kyllä sen, että ihmisillä kannattaa olla hyviä suhteita! Ja toki myös varsin karmealla tavalla sen, miten summittaista oikeudenkäyttö myös voittaneella puolella oli.
 
En varmaan koskaan saa tietää, mitä niin sanotusti kulissien takana tapahtui, mutta jo muutaman päivän kuluttua punakaartilaisena vangittu Akseli Huttunen pääsi vahtimaan toisia vankeja. Onnistuiko hän, sittemmin tunnettu huutokauppojen pitäjä ja jutunkertoja, hyvänä supliikkimiehenä vakuuttamaan vangitsijansa ideologisesta kääntymyksestään. Joka tapauksessa hän oli alle viikon kuluttua jo mukana Lapin jääkärien retkikunnassa, joka lähti valloittamaan Petsamoa punaisilta.
 
Tästä Petsamon-retkestäkin voisi kertoa paljon, mutta puheeni rajallisuuden vuoksi kerron enää yhden muiston Akseli Huttusesta. Hänhän joutui osallistumaan myöhemmin vielä talvi- ja jatkosotiin, ja kantoi jatkosodassa haavoituttuaan kranaatinsirpaleita aivoissaan kuolemaansa saakka. Kunnioitettu, edesmennyt kunnallisneuvos Mauno Jankkila kertoi minulle, että Akseli Huttunen joutui kerran ankaraan keskitykseen. Kuulaa lensi päiden yli jatkuvalla syötöllä ja päälle painavaaa vihollista koetettiin torjua kaikin voimin. Samassa juoksuhaudassa erään toisen sotilaan hermot vähän pettivät ja hän alkoi huutaa Akselille, että minä kuolen nyt varmasti ja että rukoile minun puolestani. Isoukkini oli todennut siihen, että "en mie oikein nyt kerkiäis rukoilla, mutta no jos mie nyt oikein äkkiä!" - Se oli sellaista käytännöllistä kristillisyyttä!
 
Historiankirjoitus joutuu käymään läpi joskus varsin kipeitäkin asioita. Kun nyt vietämme itsenäisyyspäiväjuhlaa Kemijärven kaupungin järjestämänä, niin rohkenen todeta, että täällä Kemijärvelläkin on eletty aikoinaan traagisia tapahtumia eikä niitä ole paikkakunnalla selvitetty vieläkään perin pohjin. Viittaan vapaussodan tapahtumiin. Kun kaikki osalliset ovat jo aikaa sitten kuolleet, niin ehkä nykyään olisi jo mahdollista tehdä jonkinlainen kiihkoton selvitys näistä ajoista. Olen saanut asioista keskustellessani huomata, että kyseisestä ajasta liikkuu monenlaista tietoa ja näkemykset ovat hyvin jyrkkiä, kulloisenkin keskustelukumppanin omasta ideologisesta taustasta riippuen. Ihan kiistattomista tosiasioistakin olen kohdannut joskus täysin vääriä käsityksiä. Molempien puolien myöntämiä tapahtumia on väitetty olemattomiksi, teloitetuiksi on luultu vääriä ihmisiä ja niin edelleen.
 
Historiankirjoituksen tehtävä ei toki ole antaa viimeistä sanaa sille, kuinka oikeutettuja kunkin puolen toimet olivat. Jokainen voi tehdä omat tulkintansa oman arvopohjansa nojalla, mutta historiantutkimus voi esittää erilaisia tulkintavaihtoehtoja, ja ainakin sen tulee selvittää kaikki tapahtuneet faktat. Ehkä kotiseutuyhdistys tai joku muu vastaava taho voisi ottaa joskus tehtäväkseen yhtenäisen ja perusteellisen teoksen kokoamisen Kemijärven tapahtumista vuosien 1917–18 osalta.
 
Itsenäisyyspäivänä huomio mediassa kiinnittyy usein menneisyyteen, ja puheenikin on käsitellyt pitkälti menneitä tapahtumia. Onkin ymmärrettävää, että muistamme niitä päiviä, jolloin kansakuntamme taisteli elämästään. Mutta itsenäisyyttä ja kansallista etua on jouduttu puolustamaan kaikkina aikakausina. Mikä on itsemääräämisoikeutemme tila tällä hetkellä ja mitä uhkakuvia on edessämme nykyisessä maailmanajassamme? En ota siihen tässä kantaa, ettei menisi politikoinnin puolelle. Totean vain, että meidän ei kannata koskaan unohtaa Suomenlinnan Kuninkaanporttiin kirjoitettuja sanoja: "Jälkimaailma! Seiso tässä omalla pohjallasi, äläkä luota vieraan apuun."
 
Tapahtuipa maailman myllerryksessä mitä tahansa, meillä on aina oltava kansalliseen etuun pohjautuva selviämistie. Ja se tie löytyy, jos isänmaallisuus saa sille kuuluvan arvon.
 
No miten on, kannammeko riittävästi huolta siitä, miten isänmaanrakkautta vaalitaan tulevaisuudessa? Mikä merkitys isänmaallisuudella on kotien ja koulujen tarjoamassa kasvatuksessa? Millainen on kansallistunteemme nyt ja tulevaisuudessa?
 
Minä ainakin olen tästä vähän huolissani. Pahoin pelkään, että olemme kansakuntana luopumassa yhteisistä tavoitteista ja ihanteista. Ajattelemme liiaksi, että jokainen rakentakoon itse oman maailmankuvansa. Koeteltuja ja kestäviksi havaittuja arvoja ei haluta opettaa seuraaville sukupolville. Joskus tuntuu siltä, että ikään kuin häpeäisimme omia juuriamme ja omaa kulttuuriamme. Monissa Etelä-Suomen kouluissa ja päiväkodeissa on jo luovuttu joulujuhlista ja suvivirsistä. Jopa tunnustuksellinen uskonnonopetus halutaan heittää romukoppaan ja ottaa tilalle näennäisen neutraali uskontotieto, jossa maamme kulttuuriperinnölle vieraiden oppijärjestelmien arvoja ryhdyttäisiin opettamaan myös kristittyjen kotien lapsille.
 
Meidän on kuitenkin syytä olla erittäin ylpeitä omista juuristamme ja omasta kulttuuriperimästämme. Nykyään monikulttuurisuus on monissa juhlapuheissa sellainen sana, jota tuodaan esiin jonakin suuresti tavoiteltavana ihanteena. Väärin ymmärrettynä tässä voidaan mennä kuitenkin pahasti metsään. Jos nimittäin monikulttuurisuus on jotain tavoiteltavaa, on asian kääntöpuolena se, että monokulttuurisuuden aika - se aika, jolloin Suomessa oli selkeästi yksi valtakulttuuri - oli jotenkin huonoa ja torjuttavaa.
 
On totta, että toisten kulttuurien tunteminen ja vuorovaikutuksiin joutuminen on tarpeellista ja joskus jopa sangen opettavaista. Vuoropuhelun kauttahan tämä maailma rakentuu. Minulla on ollut etuoikeus jo tähän ikääni mennessä vierailla yli kolmessakymmenessä maassa ja tavata ihmisiä eri puolilta maapalloa. Kyllä se avartaa maailmankuvaa ja saa ymmärtämään paremmin erilaisia ilmiöitä.
 
Mutta samalla on muistettava, että suomalainen yhteiskunta perustuu tiettyihin perusarvoihin, jotka on tälle kansalle hyväksi havaittu ja joiden perustalle tämä kansainvälisen vertailun varsin hyvin kestävä yhteiskuntajärjestys on pystytetty. Nämä pohjoismaisen talonpoikaisyhteisön arvot yhdistettynä kristinuskon lujaan perustaan ovat kansakuntamme murtumaton kivijalka. Tämä ei sodi myöskään monikulttuurisuutta vastaan, jos se vain ymmärretään käsitteenä oikein. Suomalaisuuteen kuuluu erottamattomana osana myös erilaisuuden suvaitseminen, niin kauan kuin sillä ei pyritä muuttamaan isänmaamme olennaisinta perustaa.
 
Olen pohtinut, että miten tämä kansakunta olisi noussut aamunkoittoon, miten se olisi kestänyt routavuosien koettelemukset, itsenäisyyden alkumyllerrykset ja viime sotien kauhut ilman kestävää arvopohjaa? Miten me nyt olemme valmiina kestämään tulevat myrskyt pinnallisen yksilökeskeisyyden ja materialististen arvojen nostaessa päätään? Talvisodan ihmeen mahdollisti terve kansallistunto, isänmaanrakkaus ja luottamus ikiaikojen elävään Jumalaan.
 
Mies, jonka toiminnan kautta Suomen kansan kohtaloita muovattiin itsenäisyytemme vaikeimpina aikoina, Suomen marsalkka Mannerheim, päätti muistelmansa seuraaviin sanoihin:
 
"Sulkemalla rivinsä vaaran hetkenä Suomen kansa lunasti itselleen oikeuden vastedeskin elää omaa, itsenäistä elämäänsä vapaiden kansakuntien piirissä. Se ei horjunut voimanponnistuksessaan: se on tervettä ja lujaa ainesta. Jos pysymme uskollisina itsellemme ja kaikissa kohtalon vaiheissa yksimielisesti ja järkkymättä pidämme kiinni niistä arvoista, jotka tähän päivään asti ovat olleet Suomen vapauden perustuksena, - isiltä peritystä uskosta, isänmaanrakkaudesta, päättäväisestä ja uhrivalmiista puolustustahdosta -, niin Suomen kansa voi lujasti luottavaisena katsoa tulevaisuuteen."
 

Itsenäisyysjuhlan jälkeen isovanhempani Mauri ja Marjatta Kaisamatti, minä sekä kaupunginhallituksen uusi puheenjohtaja Kaarina Soppela.