Tuhansia vuosia tämä kansa on asunut nykyisellä paikallaan, mutta vasta 1800-luvun kansallinen herääminen rakensi perustan valtiolliselle olemassaololle ja kansalliselle itsenäisyydellemme. Suomen kirjallisuuden, taiteen ja yhteiskunnallisen toiminnan syntyminen Snellmanin, Topeliuksen, Runebergin ym. johdolla on asia, jota meillä on syytä muistaa kunnioittaa vähintään yhtä paljon kuin tapahtumia joulukuussa 1917, joille perusta oli luotu aiempina vuosikymmeninä.
Vuosisatojen ajan elimme valtiollisessa yhteydessä Ruotsiin, jolle Suomi oli lähinnä raaka-aineiden ja ruotsalaisissa suurvaltasodissa kaatuneiden sotilaiden jatkuva reservi. Meillä oli toki oma kielemme, jonka asemaa uskonpuhdistus ja Agricola ym. perustavanlaatuisella tavalla vahvistivat, mutta kaukana oltiin vielä kansallisen heräämisen hetkistä. Pohjoismaisuus näkyy kuitenkin juurissamme yhä vapaan, itsenäisen talonpojan ihanteena. Meillä ei ollut milloinkaan maaorjuutta. On usein sanottu, että vaikka verenperimämme ja sielumme on itäistä perua, niin useimmat arvomme ja yhteiskuntajärjestelmämme on aina ollut läntistä vaikutusta.
Suomen kansa selvisi vahvana ja elinvoimaisena, vaikka se joutui ensin Ruotsin ja sitten Venäjän valtikan alle. Lukuisat sodat ja isonvihan miehitykset eivät tuhonneet kansan elinvoimaa. Ja sitten maaliskuussa 1742 heitettiin ensi kerran ilmoille ajatus Suomesta itsenäisenä kansakuntana, kun Venäjän keisarinna Elisabet Petrovna antoi julki tunnetun manifestinsa. Se oli toki vain sotapropagandaa, jonka tarkoitus oli kääntää suomalaiset Ruotsia vastaan eikä keisarinna olisi varmaankaan halunnut Suomesta kuin hänelle uskollisen vasallivaltion, ja kun asiaan ei täällä heti tartuttu, niin se jäi silleensä. Mutta yhtä kaikki – ne sanat olivat lausuttu ääneen ja jäivät itämään suomalaiseen sieluun.
Vuonna 1809 Suomi kohotettiin Porvoon valtiopäiville kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Ensimmäisen Aleksanteri-keisarin työtä jatkoi aikanaan toinen Aleksanteri, jonka aikana Suomi sai oman markkansa sekä säännöllisesti kokoontuvat valtiopäivät. Tänä aikana kansallinen herääminen lähti toden teolla käyntiin. Suomalaisuusaatetta ei voitu enää pysäyttää. Suurella kiitollisuudella jokainen suomalainen isänmaanystävä muistaa tänäkin päivänä hyvää keisariamme Aleksanteri II:ta.
Mutta sitten, kun Bobrikov astui näyttämölle Suomen diktaattorina, olikin kansa jo valmis torjumaan hänen iskunsa. Raskaiden vuosien, maailmansodan myllerryksen ja Venäjän vallankumousten seurauksena seurasi erikoinen ja monia nopeita käänteitä ja yllätyksiä sisältänyt tapahtumasarja, jonka päätteeksi eduskunta julisti Suomen itsenäiseksi viimein 6.12.1917. Alle kaksi kuukautta myöhemmin puhkesi vapaussota, jossa laillisen ja demokraattisen hallituksen tueksi nousivat suojeluskunniksi järjestäytyneet suomalaiset talonpojat, johtajanaan vuosikymmeniä Venäjän armeijaa palvellut kenraali Mannerheim. Hänen johdollaan ja suomalaisten sotilaiden urhoollisuudella ja uhrilla itsenäisyys ja kansanvaltainen järjestelmä pelastettiin myös seuraavissa sodissamme.
Joskus kuulee sanottavan, että itsenäisyyspäivää ei pidä liiaksi rakentaa sotien ja sotamuistojen varaan. Mutta miksi emme vaalisi näitä tarinoita? Miksi emme kertoisi talvisodan ihmeestä eteenpäin? Etenkin sitten, kun viimeisetkin näiden sotien veteraanit ovat poistuneet, on seuraavien sukupolvien velvollisuus viedä tarinoita eteenpäin. Itsenäisyys ei ole itsestäänselvyys, kuten velttoina, laiskoina ja mukavuudenhaluisina aikoina helposti kuvitellaan.
Itsenäisyytemme aika ei ole ollut pelkkää jatkuvaa kasvua ja kehitystä. Osa kansastamme on silloin tällöin sortunut ”etelätuulien” mukaan, kun maahamme on tuotu tänne vieraita aatteita ja nostatettu sillä ihmisiä toisiaan ja omia kansallisia perinteitään vastaan. Siitä syntyi talvi 1918, siitä syntyi 1930-luku, jolloin Kosolasta tehtiin Suomen Mussoliinia ja siitä syntyi 1960-luku, jolloin monien sotaveteraanien lapset sanoivat vanhemmilleen, että mitä lähditte sotimaan.
Mutta suurin osa suomalaisista on sentään pysynyt ja rakentanut kansalliselta pohjaltamme, kunnioittaen niitä arvoja ja ihanteita, joilla maa on rakennettu. Harvalla kansalla on vaalittava niin jalo ja sankarillinen historia. Se ei ole täydellinen eikä virheetön, mutta sitä ei kumminkaan ole tarvetta hävetä tai loata, kuten jotkut haluavat tehdä. Meillä on ollut onni myös saada maallemme sen vaikeina aikoina johtajia, jotka ovat parantaneet haavoja, koonneet ja yhdistäneet. Sotia edeltävän ajan presidentit olivat monista asioista keskenään eri mieltä, mutta kukin oli omalla kaudellaan mies paikallaan. Sotien jälkeen Paasikiven-Kekkosen linja takasi Suomen selviytymisen, puolueettomuuden ja riippumattomuuden.
Topeliuksen Maamme-kirjan sanoin: ”Se kutsumus on suuri, jonka Suomen kansa on saanut osakseen. Jumala vahvistakoon häntä siihen totuudellaan ja voimallaan. Autuas on se kansa, jonka Herra on Jumala; se kansa, jonka hän itsellensä on perinnöksi valinnut.”
Kävin tänään aamulla Kemijärvellä kirkossa itsenäisyyspäivän kirkonmenoissa ja seurasin seppeltenlaskua sekä osallistuin kaupungin itsenäisyysjuhlaan. Iltapäivällä meillä kävi sukulaisia vieraana ja vierailin myös vanhainkodilla katsomassa sotaveteraanisukulaistani, jolla on 104. ikävuosi menossa. Henkisesti vireänä hän kertoi muistojaan talvisodan tapahtumista.
Hyvää Suomen 104. itsenäisyyspäivää!
