Tänään on kaksi suurta merkkipäivää. Vapaussodan alkamisesta tulee 103 vuotta, ja kyseisen sodan ylipäällikön, Suomen Marsalkka Mannerheimin poismenosta 70 vuotta.
 
Hän oli maailmankansalainen, joka teki pisimmän uransa Venäjän armeijassa ja joka viihtyi eri maiden aristokraattien ja seurapiirien parissa. Mutta kun hänen oma synnyinmaansa kutsui, hän palasi. Hänen johdollaan torjuttiin 1918 kapina, joka olisi johtanut Suomen osaksi Neuvostoliittoa, hänen johdollaan käynnistettiin Suomen valtiollinen elämä 1919, hänen johdollaan käytiin talvisotaan 1939 ja jatkosotaan 1941 ja alettiin rakentaa uutta rauhanaikaa 1944. Kuka toinen olisi tästä kaikesta selvinnyt? Tultuaan valtionhoitajaksi hän meni arkkipiispan luokse ja pyysi tältä siunausta ja rukousta puolestaan. Kun talvisota alkoi, Mannerheim lausui kuuluisat sanansa: "Me taistelemme kodin, uskonnon ja Isänmaan puolesta."
 
Mannerheim ei ollut virheetön. Monia hänen tekojaan on voitu ja voidaan tarkastella kriittisesti. Mutta tunnen suurta vastenmielisyyttä kaikkea sitä katkeruudesta kumpuavaa häväistystä kohtaan, jolla hänen kiistämätöntä merkitystään historiamme luultavasti merkittävimpänä hahmoja on pyritty horjuttamaan. Meidän suomalaisten on syytä olla kiitollisia siitä, että näin pientä kansaa siunattiin tällaisella kansainväliset mitat täyttävällä suurmiehellä.
 
Isänmaa - eläköön!