Arvoisa puheenjohtaja. Olen suhtautunut ainakin aikaisemmin melko kielteisesti henkilöseurakuntien perustamiseen. Olen ajatellut, ettei se oikein sovellu meidän kansankirkkoomme. Johtaisiko se siihen, että erilaisia vahvoja teologisia näkemyksiä omaavat tahot linnoittautuisivat muutamien seurakuntien ympärille? Lueskelin eilen vanhoja kirkolliskokouksen pöytäkirjoja, kun tuossa illalla oli aikaa, pöytäkirjoja keväältä 2008. Tuolloin oli käsitelty myös henkilöseurakuntien perustamista, ja piispa Juha Pihkala oli kuvannut sen voivan johtaa kirkon muuttumiseen yksiväristen mosaiikkien ruuduiksi, eikä pitänyt niin sanottujen samanmielisten yhteisöjen luomista tavoiteltavana asiana. Seurakunnat kuitenkin toimivat tietyllä maantieteellisellä alueella. Virtuaaliaikakaudellakin ihmisten henkilökohtainen kohtaaminen on tärkeätä. Onko olemassa vaara, että jos maantieteelliset seurakunnat profiloituvat jonkun yhden liikkeen seurakunniksi, jota seurakunnan työntekijät ja luottamushenkilötkin vähitellen alkaisivat edustaa, niin madaltaisiko tämä tällaisen liikkeen ulkopuolisen, paikkakunnalla asuvan henkilön kynnystä tulla mukaan seurakuntaan? Vai johtaisiko se siihen, että seurakunnan toiminnan iskulauseeksi muodostuisi vähitellen "mehukestejä samanmielisille"?

Siinä, että samoin asioita ajattelevat kokoontuvat yhteen ja viettävät aikaa toistensa parissa, ei ole tietenkään lähtökohtaisesti mitään pahaa. Se on ihmisille hyvin tyypillistä. Mutta että seurakuntarakenne alkaisi rakentua vähitellen sille pohjalle yhteisessä kansankirkossamme, sitä olen, tunnustan, hieman vierastanut. Rohkenen hieman epäillä, että jos tämä henkilöseurakuntamalli olisi ollut voimassa vaikkapa vuosikymmen sitten, niin voimasuhteet esimerkiksi oman kotiseurakuntani päätöksenteossa olisivat huomattavasti muuttuneet seurakuntavaalien myötä. Niissä olosuhteissa kirkkovaltuuston koostumus olisi uskoakseni muodostunut sellaiseksi, ettei minua seurakunnassa esiintyneiden vahvojen teologisten linjausten ja seurakunta-aktiivien piiriin ulkopuolelta tulleena henkilönä olisi varmaankaan kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi valittu, ja tokkopa minä silloin tässä pöntössäkään puhuisin nyt. Mutta sekin on huomioitava, että aika muuttuu, ja kirkossakin on ajan mukana elettävä. Kirkon sanoma on ajaton, Raamattu ei muutu, ja Golgatan risti kestää aikojen halki. Mutta hallinnollisia ratkaisuja voimme joutua, ja pitääkin joskus ajatella uusiksi.

Suomessa kehitys kirkossa on mennyt huonoon suuntaan monessakin mielessä. Jäsenmäärä putoaa, kristinuskon sanoma menettää merkitystään ihmisten mielissä. Kirkosta erotaan protestina milloin millekin asialle, tai sitten vain yksinkertaisesti välinpitämättömyyden vuoksi. Ymmärrän erittäin hyvin ne huolet, joita edustaja Ansaharju tuo aloitteessa esille. Vaikka itse olen kirkon nykyisen virkakäsityksen kannalla, niin toivoisin suvaitsevaisuutta myös toista linjaa edustavia kirkon jäseniä kohtaan. En malta olla toteamatta, loukkaantukoon joku jos haluaa, kotiseurakunnassani Kemijärvellähän minä olen ollut liberaali, perinteisten arvojen murtaja, kun olen uskaltanut sanoa, että voisin mennä ehtoolliselle vaikka siellä nainenkin ehtoollista jakaa. Ja Helsingissä minä olen taas konservatiivi, tasa-arvon vastustaja, kun puolustan Raamatusta nousevaa avioliittokäsitystä. Ei ole ollut helppoa aina olla tässä kansankirkossa. Olen monesti miettinyt, mitä minä täällä teen. Henkilöseurakunnan mahdollistaminen voisi ehkä hillitä kirkosta eroamisia. Eroamisen sijaan protesti olisi toiseen seurakuntaan vaihtaminen. Ehkä se olisi pienempi paha kirkon kokonaiskuvan kannalta. Tiedän, että kirkosta on voitu erota hyvinkin kevyin perustein, ei suinkaan syvällisten teologisten linjojen vuoksi. Tiedän tapauksia, joissa on erottu esimerkiksi suuttumuksesta jotakuta seurakunnan yksittäistä työntekijää kohtaan. Tiedän esimerkiksi tapauksen, jossa hyvin perinteistä kristillistä linjaa edustanut henkilö erosi kirkosta kohdattuaan seurakunnan työntekijän alkoholin vaikutuksen alaisena työtehtäviä hoitaessaan. Parempi kai tällaisessa tilanteessa olisi sitten erota vain seurakunnasta ja vaihtaa naapuriseurakuntaan, kuin jättää kirkko kokonaan.

Seurakunta on kuitenkin eri asia kuin kotikunta. Siteet kotiseurakuntaan voivat säilyä hyvinkin vahvoina, vaikka elämäntilanne vaatisikin muuttamaan kirjat toiselle paikkakunnalle. Jokuhan voi joutua muuttamaan vaikka vuoden välein - kuinka kiinteäksi se side muodostuu kulloiseenkin seurakuntaan? Olisiko tällaisessa tilanteessa mahdollistettava pysyminen alkuperäisen kotiseurakunnan jäsenenä? Ja toisaalta, jos sanotaan, että henkilöseurakuntien myötä muodostuisi konservatiivien seurakuntia ja liberaalien seurakuntia, niin eikö sellainen ole jo nyt enemmän tai vähemmän todellisuutta kansankirkossamme? Tämä on näkynyt muun muassa eräissä lähetysmäärärahoja koskevissa päätöksissä, valitettavasti. Voiko henkilöseurakuntien perustaminen enää näitä konflikteja kärjistää, vai voisiko se jopa lieventää niitä? Ajatus siitä, että seurakuntaan kuuluminen irrotettaisiin maantieteellisestä asuinpaikasta, tuntuu kovin suurelta muutokselta. Mutta ollaanhan täällä nyt ajamassa muutenkin suurta muutosta seurakuntarakenteisiin. Jos rohkeita ja ennakkoluulottomia uudistuksia seurakuntarakenteeseen peräänkuulutetaan, niin sellainen tämä nyt ainakin olisi. Minulla ei ole lopullista kantaa tähän kysymykseen. Kuten sanottua, en ole näihin henkilöseurakuntia koskeviin esityksiin oikein innokkaasti kyllä suhtautunut. Mutta seuraan mielenkiinnolla tämän aloitteen saamaa käsittelyä.