Tänään, 5.1.2014, tuli kuluneeksi 252 vuotta entisen Venäjän keisarikunnan itsevaltiaan hallitsijan, keisarinna Elisabetin kuolemasta. Venäjällä tosin vietettiin tuolloin erilaisen kalenterin vuoksi vasta joulupäivää 1761, kun useiden halvauskohtausten heikentämä keisarinna viimein kuoli palatsissaan Pietarissa. Hän oli vasta täyttänyt 52 vuotta, mutta hän oli vaikeasti sairas ja kuolemaa oli odotettu jo pitkään.

Jos osaisin venäjää ja olisi enemmän edellytyksiä toimia historioitsijana ja mahdollisuuksia tutkia arkistoja, niin kirjoittaisin kirjan keisarinna Elisabetin kunnian palauttamiseksi. Kokemukseni on, että hänen jälkimaineensa on aika kehno ja historiankirjoitus on ollut aika epäreilu hänen muistoaan kohtaan.

Moni suomalainen muistaa ainakin niminä Pietari Suuren ja Katariina Suuren, jos ei itäisen naapurimme historiaa muuten tuntisikaan. Heidän hallituskausien väliin mahtuu vajaan 40 vuoden ajanjakso, mistä ajasta suunnilleen puolet, vuodesta 1741 vuoteen 1762 Elisabet toimi keisarinnana.

Elisabetia on mieluusti kuvattu tyhmänä ja oppimattomana naisena, joka oli kiinnostuneempi meikkaamisesta ja tanssiaispuvuista kuin hallitsemisesta. Joissakin elokuvissa hänet on esitetty Katariina Suuren häijynä anoppina - jopa aasialaisen despootin perikuvana, vastapainona modernille ja valitusajan jalojen aatteiden henkeyttämälle Katariinalle. (Tosin Elisabet ei ollut tarkalleen ottaen Katariinan anoppi, vaan Katariina naitettiin lapsettoman Elisabetin kruununperijälle, sisarenpojalle.)

Todellisuudessa Elisabet oli monella mittarilla mitattuna jalompi ja inhimillisempi hallitsija kuin Katariina Suuri. Hän ei vain osannut laatia yhtä kauniita kirjeitä kuin Katariina lähetteli Euroopan valistusfilosofeille eikä hän osannut muutenkaan rakentaa imagoaan. Mutta teot puhukoot puolestaan.

Elisabet oli tuon ajan Venäjällä ja koko maailmassa harvinaisen humaani hallitsija. Eräässä kirjoituksessa  Astuttuaan valtaan hän lupasi, ettei yhtään teloitusta panna toimeen. Näin todella tapahtui, mikä oli sen ajan olosuhteissa hyvin poikkeuksellista. Katariina Suuri puolestaan katkoi alamaistensa päitä ja palautti julman solmuruoskan käytön maaorjien rankaisumuodoksi, mikä oli Elisabetin kaudella kiellettyä. Myöhempinä vuosina ja vuosisatoina on Venäjän kansa saanut elää paljon pahemman sorron alla kuin keisarinna Elisabetin kahtenakymmenenä hallitusvuotena.

Teoksessa Romanovien loisto ja luhistuminen kirjoitetaan: "Ei ainoakaan Romanovien suvun kruunattu hallitsija ole - ennen häntä enempää kuin hänen jälkeensäkään - niin läheisesti ottanut osaa vähäpätöisimpienkin alamaistensa huoliin, toiveisiin ja harrastuksiin kuin tämä hallitsija."

Elisabet ei kenties ollut säkenöivän älykäs nainen ja jos hän ei olisi syntynyt Venäjän keisarin tyttäreksi, hän olisi pysynyt todennäköisesti koko elämänsä erossa politiikasta. Hän oli mukavuudenhaluinen ja turhamainen nainen eikä hänen yksityiselämänsäkään ollut kovin esimerkillistä (joskin koko ikänsä perheettömänä pysytellen hän olikin vapaa vaihtamaan sulhasiaan, toisin kuin Katariina Suuri, jolla oli runsaasti rakastajia jo aviomiehensä eläessä). Mutta kun isänmaa oli tuhoutumassa, jätti Elisabet mukavan elämänsä ja katsoi velvollisuudekseen astua maailmanpolitiikan näyttämölle.

Olen joskus ihmetellyt, miksei Venäjällä ole huomioitu enemmän Elisabetin sotilasvallankaappausta vuonna 1741. Venäjän kruunu oli monimutkaisten perimysvaiheiden jälkeen valumassa pois Romanovin suvulta ja maata hallitsivat saksalaiset. Mielestäni olisi aika mahtava hetki ikuistaa vaikka johonkin elokuvaan, kuinka tuolloin vielä verrattain nuori ja hyvin kaunis nainen saapui eräänä yönä pietarilaisille sotilaskasarmeille. Hän muistutti olevansa Pietari Suuren tytär ja kysyi, tulisivatko sotilaat seuraamaan häntä, kun Venäjä vapautetaan sinä yönä saksalaisesta vallasta.

Tämä historian vaihe sivuaa myös omaa historiaamme. Suomi oli tuolloin osa Ruotsin kuningaskuntaa ja Ruotsi oli sodassa Venäjää vastaan, kuten niin usein aikaisemminkin. Tuolloin keisarinna Elisabet heitti kansainvälisen politiikan pelikentille ensimmäisenä ajatuksen, että Suomi voisi olla oma, muista valtioista erotettu ja itsenäinen valtio. Hän esitti Suomesta eräänlaista puskurivaltiota Ruotsin ja Venäjän väliin. Tämä voi olla meille suomalaisille hieman katkera pala myöntää. Ensimmäinen, joka julkisesti ja dokumentoidusti on esittänyt Suomen valtion perustamista suomalaisille ei ollut kukaan kansaamme kuuluva, vaan venäläinen nainen.

Oliko keisarinna Elisabet esityksessän vilpitön Suomen ystävä? Vaikka hänellä olikin tiettävästi jonkinlaisia kontakteja Suomeen, ei hän varmaankaan tuntenut erityistä lämpöä Suomea kohtaan. Hänen esityksensä perimmäinen tarkoitus oli varmaankin vain heikentää suomalaisten lojaaliutta Ruotsin kruunua kohtaan. Itsenäisestä Suomesta hän oli luultavasti kaavaillut vain Venäjän vasallivaltiota. Sekin olisi tosin ollut kansainvälispoliittisesti enemmän kuin mitä Suomi oli osana Ruotsia.

Olivatpa keisarinnan motiivit mitä tahansa, ansaitsisi hän tulla jokaisen suomalaisen muistamaksi jo siitä syystä, että hän esitti ensimmäisenä Suomea itsenäiseksi valtioksi.

Ruotsin valtakunnan osana Suomi oli vain yksi maakunta. Kansakunnaksi kansakuntien joukkoon Suomen kohotti Elisabetin sisarenpojan pojanpoika, keisari Aleksanteri I. Autonomian aikana itsemääräämisoikeutemme oli monin tavoin paljon vahvempi kuin se on nykyään osana Euroopan Unionia. Venäjällä on ollut monia meille hyviä hallitsijoita, joita suomalaiset muistavat kiitollisuudella. Mutta vielä suurempi onni oli se, että kansallinen herääminen alkoi Aleksanteri II:n aikana 1800-luvun jälkipuoliskolla. Tuolloin Suomen kansa kypsyi tietoisuuteen asemastaan omana kansana. Se mahdollisti myös vastarinnan ja kunniakkaan taistelun, kun Venäjällä saivat vallan maallemme vihamieliset ainekset. Asemastaan tietoinen ja yksimielinen saattoi pienuudestaan huolimatta kaataa niin Bobrikovin juonet kuin Stalinin joukot, joilla molemmilla oli sama päämäärä - Suomen valtion, kansan ja kulttuurin hävittäminen.

Mieluusti muistutetaan, ettei Elisabet ollut kyvykäs tai erityisen syvälliseen ajatteluun kykenevä hallitsija. Mutta hän osasi valita taitavia ministereitä ja virkamiehiä hoitamaan valtakuntansa asioita. Eikö se juuri olekin tärkeää valtiollisessa toiminnassa? Tiedon korkein aste on oman tietämättömyyden tunnustaminen. Historia on täynnä hyvin ahkeria hallitsijoita, jotka ovat työntäneet nokkansa kaikkeen mahdolliseen - ja tehneet kykyjen puutteessa suurta vahinkoa. Menestyvä politiikko (vielä tänäänkin) on usein sellainen, jolla on ymmärrystä valita sopivat alaiset ja kyky luottaa oikeisiin ihmisiin.