Kysynnän johdosta olen tilannut uuden painoksen Kemijärven kunnallishistoriasta kertovasta kirjastani. Sitä voi tilata lähettämällä sähköpostia janne ( at ) jannekaisanlahti.net tai soittamalla 040-7084832. Hinta 20 euroa + postikulut.

Tässä kirjassani, nimeltään Kunnallisvaalit ja valtuutetut Kemijärvellä 1919-2008 käydään läpi Kemijärven kunnallisen itsehallinnon perustamiseen johtaneet vaiheet sekä kunnalliselämän historia pääpiirteittäin nykypäivään saakka. Tiesitkö, että ensimmäisen kerran Kemijärven valtuustossa tapahtui ulosmarssi jo sen ensimmäisenä toimintavuotena? Ja tiesitkö, että kerran valituksen johdosta koko kunnallisvaalit menivät uusiksi.

Kirjassa on julkaistu ensi kertaa mm. luettelo kaikista Kemijärvellä toimineista valtuutetuista sekä täydelliset vaalitulokset vuoden 1950 vaaleista lähtien ja osittain myös sitä edeltävältä ajalta. Kirja käsittää vanhan Kemijärven kunnan ajan, Kemijärven jakautumisen kauppalaksi ja maalaiskunnaksi sekä nykyisen Kemijärven kaupungin ajan alkaen vuodesta 1973.

Uskon, että teos on jokaiselle kunnalliselämästä ja Kemijärven historiasta kiinnostuneelle mielenkiintoinen. Kirjassa on myös lukuisia eri puolueisiin kuuluvien kunnallisten toimijoiden haastatteluja. Erikoisesti mieltäni on lämmittänyt, että olen saanut haastatella pitkäaikaisimpiin kunnallisvaikuttajiimme kuuluneita Mauno Jankkilaa ja Kerttu Ylitaloa. Maalaisliittolainen Jankkila oli valtuuston puheenjohtajana 19 vuoden ajan kuuluen sodanjälkeisen historiamme merkittävimpiin päättäjiimme. SKDL:n Ylitalo puolestaan on pitkäaikaisimpia valtuutettujamme; hän toimi kauppalan- ja kaupunginvaltuutettuna vuosina 1965-99. Jankkilalle ja Ylitalolle olenkin lahjoittanut kirjani ensimmäiset painokset; muilta veloitan 20 euron hinnan.

Kirjan olen toteuttanut omakustaneena, mielenkiinnosta kotiseutuni historiaa kohtaan. En ole pyytänyt enkä ottanut vastaan sen laatimisesta euroakaan kaupungilta tai miltään muultakaan taholta.

Tänäänkin olisi kommentoitavaa monista ajankohtaisista asioista. Vaikkapa tänään pidetystä valtuuston kokouksesta. Pitäisikö sanoa vanhan kappaleen sanoin: "Niin paljon on aihetta lauluun." Vaiko että: "Niin paljon on aihetta nauruun..." No, leikki sijansa saakoon.

Olen kipiänä, kuten aika moni muukin Pohjois-Suomessa tällä hetkellä. Flunssa on jyllännyt kotonani ja se on nyt minulla. Nokka ja henkitorvi tuntuvat menevän tukkoon ja se ei ole kivaa. Olin urhoollisesti tänään englannin kurssilla yliopistolla, mutta läksyt ym. olen ihan surutta jättänyt tekemättä. Torstain tenttiä varten katselin vain muutamia vanhoja oikeustapauksia. Upseeri-isän poikana olen oppinut, että tyhjää ei valiteta eikä pienistä sairauksista mouruta. Nyt kuitenkin tunnustan, että menin vuoteeseen neljältä enkä ole monta kertaa noussut. Ajattelin tehdä saman huomenna ihan hyvin omintunnoin. Kävin vähän syömässä ja äitipuoli toi Vicks-salvaa, olen täällä Rovaniemen asunnolla, ja nyt makaan kannettava tietokone sylissäni sängysäni.

Kun on sairaana, on paljon aikaa ajatella. Kun katson eteeni, vasemmalla on eteiskäytävään johtava ovi auki ja ovessa näkyy Raittiuden ystävien vanha juliste "Raitis ja vapaa". Sitten on muovinen taulu, jonka ostin ehkä eurolla jostakin, en muista missä. Se esittää kaunista purjelaivaa. Ehkä mauton, mutta omapa on huoneeni. Sen vieressä on Ranuan mummin ja ukin hääkuva. He katsovat eteenpäin nuorina, elämä edessään. Nyt he lepäävät Ranuan hautausmaalla. Sitten on mm. kuva Sacre Cour'n kirkosta Pariisissa; kaunis kirkko ja mitkä maisevat sen portailta avautuivatkaan alas Pariisin kaupunkiin. Sinne haluan joskus uudestaan.

Vasemmalla puolella on yöpöydän vierellä sankko, johon olen yskiskellyt ja pudotellut nenäliinoja. En kuvaile sitä sen enempää. Tällä hetkellä iltalukemiseksi varattuja kirjoja näyttävät olevan ainakin Mahatma Gandhin elämäkerta ja V.A. Koskenniemen runokokoelma. (Koskenniemihän oli Kemijärven lukion entisen rehtorin, Aune Melleniuksen, salainen ihailija, joiden puheiden mukaan rakastaja; mene ja tiedä niin vanhoista asioista...) Oikealla puolellani on työpöytä, joka on täynnä paperikasoja toisensa päällä sekä tulostin, muutama kirja, kynäteline ja muutamia valokuvia. Pöydän yläpuolella on Vapahtajaamme esittävä ikoni ja viereisellä seinällä kirpputorilta ostettu maalaus lappilaisesta tunturimaisemasta. Oikealla puolella olevan pienen lipaston päällä kauniit patsaat Kristuksesta ja Neitsyt Mariasta sekä hengellistä lukemistoa.

Ehkä huoneemme kertovat meistä itsestään. Minun asuntoni kuulemma näyttää minulta, näin ovat luonani käyneet ystävät kertoilleet.

Tässä maatessa tulee mieleen, miten kiitollinen pitää olla terveydestä, niin kauan kuin sitä on. Minä todennäköisesti nousen tästä parissa päivässä, mutta monelle ihmiselle sitä ei suoda. Isomummini menetti lähes täysin liikuntakykynsä sairastuttuaan vakavasti keväällä, kiirastorstain ja pitkäperjantain välisenä yönä. Toivoin ja rukoilin, että hän voisi vielä kävellä. Olihan hän lonkkamurtuman jälkeen jo aikanaan opetellut kävelemään vielä 89-vuotiaana pitkän sairausjakson jälkeen. Kuitenkaan tätä kuntoutumista ei hänelle enää suotu. Tietysti pitää olla kiitollinen, että hän ylipäätään jäi eloon. Silti tuntuu pahalta nähdä, miten hän on täysin vuodepotilas, olkoonkin että hyvässä hoidossa Hoivakoti Puistolassa. Onneksi järki pelaa; kun menin katsomaan häntä vaalien jälkeen, hän puristi lujasti kättäni ja onnitteli. Myös hänen isänsä oli aikanaan valtuutettu Kemijärvellä. Isomummini täyttää tammikuussa 94 vuotta, jos Jumala suo. Hänen serkkunsa Alli Junttila, tunnettu kemijärveläinen persoona, joka minullakin oli kunnia kerran tavata, eli muistaakseni lähes 102-vuotiaaksi.

Mutta nyt taidan pistää nukkumaan, toivottavasti röörit eivät mene ihan tukkoon yön aikana, vaan saan kunnolla nukkua. Huomenna olisi jo melkein pakko alkaa tehdä kouluhommia, jotka tältä illalta jäivät.

On marraskuun 12. päivä. Mummini äiti Hulda Huttunen olisi täyttänyt tänään 103 vuotta. Kävin Viirinkankaan haudalla viemässä pari kynttilää kaudalle. Hänet kutsuttiin pois tästä ajasta 1.2.1990, olin tuolloin reilun 5 vuoden ikäinen ja hänen maallinen taipaleensa oli kestänyt vähän yli 84 vuoden ajan. Olen pahoillani, etten saanut tutustua häneen paremmin. Joitakin muistoja minulla silti on tästä huumorintajuisesta ja vahvatahtoisesta kansannaisesta, joka teki elämäntyönsä köyhän perheen äitinä. Muistan yhä, miten seisoin hänen vuoteensa jalkopäässä hänen jouduttuaan sairaalaan muutamia päiviä ennen kuolemaansa. Hän oli saanut aivoverenvuodon ja halvaantunut, mutta kohotti vielä hieman päätään ja katsoi minuun. Hän yritti sanoa jotain, mutta puhetta ei tullut. Se on väkevä muisto.

Eilinen päivä oli sekin eräs syntymäpäivä. Kaikki Kalle Päätalon lukijat tietävät tuon päivän merkityksen. Nimittäin 11.11.1919 syntyi Taivalkoskella Päätalon Herkolle ja Riitulle syntyi poika, joka sai nimen Kaarlo Alvar. Päätalojen perhe oli hieman samanlainen perhe kuin se, josta isomummini joutui huolehtimaan. Paljon lapsia, mies kulki erilaisissa ansiotyössä ja taloudellinen toimeentulo oli niukkaa. Ei ollut suuria metsäomaisuuksia eikä peltoja - tontti talon ympärillä, perunamaa ja vähän muuta.

Kalle Päätalon isällä oli hyvä "rätinkipää" ja Kalle vitsaili monesti isänsä ajoittaneen hänen syntymänsä juuri tuolle päivämäärälle. Aika sattuva numerosarja oli myös Kalle Päätalon kuolinpäivä, 20.11.2000.

Olen lukenut Iijoki-sarjan käsittääkseni kokonaan läpi, tosin en järjestyksessä. Kun haluan rentoutua, otan sattumalta jonkin hänen kirjoistaan käteen, nostan jalat sohvalle ja alan lukea. Muutamia Päätalon kirjoja minulla on vielä lukematta, olen halunnut säästää niihin tutustumisen vielä myöhemmäksi. Muistan, miten lapsena minusta tuntui kamalalta ajatukselta, että pitäisi lukea tiiliskiviä, joissa kerrotaan pitkäpiimäisesti jonkun rakennustyömaan vaiheista tai tukinlaskun yksityiskohdista. Sitten näin pari Iijoki-sarjaan perustuvaa näytelmää, tietysti Pirjo Leppäsen tähdittämänä, ja aloin pohtia, että ehkä niissä jotakin on. Niin aloin lukea ja luen niitä nyt varmaan kuolemaani saakka.

Päätalo loi usein henkilökohtaisen suhteen lukijoihinsa kirjeiden välityksellä. Minulla ei sitä mahdollisuutta ole. Minulla on kuitenkin kunnia sanoa, että olen tavannut Päätalon, tai oikeammin nähnyt. Nimittäin kauan sitten, ehkä vuonna 1995 olin menossa Tampereella junaan, niin asemalla seisoi mestari itse, kirjailija Kalle Päätalo. Ryhmä miehiä lauloi hänelle jotain kansanlaulua. Hän oli joko lähdössä matkaan tai häntä oltiin ottamassa vastaan. Muistan, että hän näytti samalta kuin niissä lehtikuvissa, joita olin hänestä nähnyt.

Päätalo sai kohdata surukseen paljon kateutta, katkeruutta ja ilkeätä arvostelua kirjojensa johdosta. Ahdasmielisimmät uskovat ahdistivat jopa Päätalon äitiä niin paljon, että tämä peloissaan valehteli koskaan lukeneensa poikansa kirjoittamia kirjoja. Kuitenkaan Päätalo ei pyrkinytkään esiintymään minään esikuvana, päinvastoin. Hän kertoi rehellisesti oman elämänsä virheistä, kaunistelematta ja salaamatta. Juuri siihen Iijoki-sarjan menestys perustuukin. Repimällä oman elämänsä haavat auki koko maailman nähtäväksi, hän terapoi kokonaisen sukupolven. Kun Kallen nuoruudessa koillismaalaiset miehet pitivät kirjojen lukemista akkojen hommana, niin nykyään Päätalon kirjojen lukemista puolestaan tunnutaan pitävän oikein miehisen miehen merkkinä. Päätalon elämäntyön merkitystä suomalaiselle kulttuurille ei vielä tänä päivänä edes käsitetä. Uusi sukupolvi toki ei lue hänen kirjojaan samalla tavalla kuin Päätalon ikätoverit ja samat kohtalonvaiheet kokeneet.

Kuten Päätalon lukijat tietävät, hänen lapsuutensa oli hyvin vaikea. Isän sairastuttua henkisesti hän joutui poikasena vastuuseen äidistä ja sisaruskatraasta. Mutta sittenkin hän kaiken puutteen ja kurjuuden keskellä sanoi Riitu-äidille: "Minä en kuole pöllintekijänä."

Pohjoissuomalaiseen sielunmaisemaan kuuluu tietty melankolisuus. Samalla on muistettava, että esi-isämme ovat saaneet voimaa huumorin lahjasta ja mikä tärkeintä, pohjanneet koko elämänsä viime kädessä kristilliseen uskoon ja arvomaailmaan. Se on murtumaton perusta.

Kalle Päätalo on kirjoittanut mielestäni kauniisti: "Huumorin oli alkujaan Luoja luonut, mutta sen viljelemisen ja ymmärtämisen taitoa oli selkosen kansa jalostanut sukupolvesta toiseen ahdistuksen vastalääkkeeksi. Uskonnon, nöyrtymisen ja anteeksiantamisen opin oli selkoseen lähettänyt Lars Levi Laestadius. Ellei henkiseen rysänperään ahdistettu korpien asukas löytänyt apua jommastakummasta, oli maalliset mahdollisuudet käytetty loppuun."

Obama voitti Amerikassa ja maailmalla juhlitaan. Yhdysvalloissa tietysti vain noin puolet kansasta, mutta arvelen, että Euroopassa ja muissakin maanosissa Obaman voittoa toivottiin laajalti. Omista ystävistänikin, jopa oikeistolaisista, vain yksi on sanonut toivoneensa McCainin voittoa. Sairaalassa polvileikkauksessa ollut isoäitinikin kertoi, että vaaliaamuna potilaat onnittelivat toisiaan sairaalan käytävillä.

Minä en olisi äänestänyt Obamaa, vaan John McCainia, joka oli ehdokkaista mielestäni selvästi ansioituneempi ja arvomaailmaltaan lähempänä minua. Tuntuu hölmöltä, että McCainin voittoa olisi pidetty jonkinlaisena Bushin voittona, sillä McCain on kuitenkin edustanut monessa kysymyksessä hyvin toisenlaista linjaa kuin presidentti Bush. Mutta kuten usein politiikassa, mielikuvat ratkaisevat enemmän kuin tosiasiat. En ole silti pahoillani Obaman valinnasta, amerikkalaiset halusivat selvästi uudenlaisen presidentin ja republikaaneilla on varmasti syytä katsoa peiliin, miksi näin tapahtui. Vähättelevä suhtautuminen ympäristökysymyksiin on ollut mielestäni vanhan hallinnon suurimpia virheitä.

Siitä olen luonnollisesti iloinen, että valinta osoitti Yhdysvaltojen kuuluvan kaikille, ei vain valkoihoisille. Vaikka olin sitä mieltä, että Obaman äänestäminen vain sen takia, että osoitetaan, ettei olla rasisteja, olisi typerää, niin suuri symbolinen merkitys mustan miehen valinnalla maailman mahtavimpaan virkaan kyllä on. Toivottavasti se auttaa poistamaan roturyhmittymien välillä vallitsevia ennakkoluuloja Yhdysvalloissa. Surullista, että Obaman kasvattanut isoäiti kuoli reilu vuorokausi ennen vaalituloksen selviämistä eikä ehtinyt maisin silmin näkemään lapsenlapsensa suurta päivää.

Minulta on kyselty analyysiä Kemijärven vaalituloksesta. Kirjoitan sen ehkä myöhemmin. Vaaleista ei ole valitusoikeutta, kuten Markku Helisten ystävällisesti minua muistutti taannoin lehtikirjoituksessaan. Se on totta, tulokseen on tyydyttävä; demokratia tuottaa monenlaisia vaalituloksia, mutta parempaa hallintotapaa ei ole tiettävästi keskitty, niin elettävä on tämän mukaan.

Tänään kaupunginhallitus päätti mm. elinkeinojohtajan viran täyttämisestä. Hallitus esittää valtuustolle nykyisen viranhaltijan Jari Luoma-ahon valintaa uudelleen. Päätös syntyi äänin 5-4. Vastaehdokkaana ollutta Kaisa Jokelaa kannattivat Aulikki Imporanta, Tarja Kaisanlahti, Irma Kortelainen ja Ahti Majava. Luoma-ahoa taas kannattivat Antti Kerkelä, Teemu Kostamovaara, Mirja Luukinen, Juha Pikkarainen ja Heikki Nivala.

Jotenkin tuo äänestysjakauma vaikuttaa entuudestaan tutulta. Osa Keskustasta äänestää tuttuun tapaansa yhdessä Vasemmistoliiton kanssa sen mukaan, mitä virkamies esittää. Aulikki Imporanta ja Tarja Kaisanlahti puolestaan äänestävät "porvarillisen rintaman" mukana. Miten usein tämä onkaan toistunut! Nyt olisi ollut mahdollista saada uutta verta kaupungin hallintoon, mutta sehän onkin monille suuri huolenaihe. Oma valtapoliittinen peli kun ei välttämättä onnistu niin hyvin, jos hallintoon tulee mukaan uusia ihmisiä uusin ajatuksin. Ja uusia ajatuksia Kemijärvi totisesti näinä päivinä tarvitsisi. Suorastaan oksettaa, kun kuulee, miten Kemijärveltä on annettu ymmärtää virkaan hakeneelle, että turha vaivautua, kun valinta on pelkkä muodollisuus.

Pahoin pelkään, että avointa hallintoa ja uusia tuulia kannattavien valtuutettujen mahdollisuudet vaikuttaa Kemijärven asioihin eivät ainakaan parantuneet vaalituloksen myötä. Toivottavasti Kokoomuksen uudet valtuutetut jatkavat Irma Kortelaisen asioihin puuttuvaa linjaa eivätkä ryhdy "joomiehiksi". Myös Vasemmistoliiton ryhmään tuli vihdoinkin säpinää, kun Erja Kärkkäinen ja Tapani Niemi nousivat valtuustoon. Uskon, että he ajattelevat omilla aivoillaan eivätkä tee vain mitä puolueen nokkamies käskee. Olen paljon arvostellut Kemijärven Vasemmistoliittoa, enkä mielestäni ihan syyttä, mutta suhtaudun toiveikkain mieliin puolueen uuteen valtuustoryhmään.

On muuten inhottavaa, kun jatkuvasti sataa vettä. On marraskuu eikä ole lunta maassa ainakaan täällä Rovaniemellä. Muistan lapsena, että joskus oli kunnolla lunta jo syyskuun lopussa. Pidän syksystä ja talvesta, mutta tämä pimeä aika ilman lunta on ikävää. No, jospa se jo pian tulisi. Pari viikkoa on yliopistolla vielä englannin kurssia, notaaritutkielmani olen tehnyt ja jättänyt, gradua sitten seuraavaksi. Saatuani tuon kurssin loppuun, niin lähden kyllä pienelle etelänmatkalle, jonka kaikkien vaali- ym. kiireiden jäljiltä totisesti katson ansainneeni.

Pohjois-Amerikan Yhdysvallat on maailman mahtavin valtio. Kymmenistä erilaisista osavaltioista koostuva liittovaltio on ihmeellisen monikasvoinen valtakunta. Sen historia ja kulttuuri eivät kylläkään ole yhtä pitkät ja juurevat mitä vaikkapa Euroopan, Kiinan ja Lähi-Idän kansoilla, mutta nykypäivänä maa on kiistatta maailmanpolitiikan johtaja. Napoleonhan ennusti jo 1810-luvulla, että maailmanpolitiikan painopiste siirtyy Atlantin taakse, vaikka tuolloin valtio oli vielä nuori ja Euroopan kannalta verrattain vähämerkityksellinen.

Tällaisen maan johtajan valinta koskettaa kaikkia maailman kansoja ja siksi on ymmärrettävää, että maailman katseet suuntautuvat pian käytäviin Yhdysvaltain presidentinvaaleihin. Suomessakin lehdistö näyttää olevan melko kiinnostunut tulevasta valinnasta. Nopea tiedonvälitys Internetissä mahdollistaa sen, että saamme vaaliuutiset tietoomme yhtä nopeasti kuin USA:ssa asuvat.

Muistan lapsuudestani jo vuoden 1992 Yhdysvaltain presidentinvaalit. Ukkini ja hänen Los Angelesissa asuva veljensä keskustelivat puhelimessa monta kertaa vaalien tapahtumista. Näissä vaaleissa Bill Clinton pudotti istuvan presidentin, isä-George Bushin. Vuonna 2000 oli Republikaaneilla vuoro revanssiin, kun kaiken ääntenlaskusöhläyksen jälkeen lopulta saatiin selville, että poika-George Bush oli kerännyt Floridasta enemmän ääniä kuin Demokraattien vastaehdokas.

Yhdysvaltojen kaksipuoluejärjestelmä on vaikeasti verrannollinen maahamme. Esim. talous- ja sosiaaliturvajärjestelmämme poikkeavat niin kovasti toisistaan, että kerran eräs USA:n tuntija väitti minulle Suomen Kokoomuksenkin olevan vasemmistolaisempi puolue kuin USA:n Demokraatit. Tietyssä mielessä tämä varmaan onkin totta, mutta se ei ole koko totuus.

Jos muuttaisin Yhdysvaltoihin, minun olisi varmasti vaikea tehdä valintaa näiden kahden puolueen välillä. Monissa perusarvoja koskevissa kysymyksissä olen mieluummin konservatiivi kuin liberaali, jos näitä termejä on pakko käyttää, ja niinpä Republikaanit ovat näissä kysymyksissä minua lähempänä. He puolustavat elämää, perheiden asemaa ja kristillistä avioliittoa. Toisaalta monissa sosiaalipoliittisissa kysymyksissä ja ympäristöasioissa löytäisin helpommin liittolaisia Demokraateista.

Yhdysvalloissa on edelleen syviä jännitteitä eri rotujen välillä. Kuilua olisi varmasti omiaan kuromaan kiinni ensimmäisen mustan presidentin valinta. Toivottavasti joskus sellainenkin päivä tulee. Mutta yksin sillä perusteella ei voi vielä äänestää. Olipa ehdokas mies tai nainen, musta tai valkoinen, pitäisi kylmän rauhallisesti katsoa, kenellä todella on parhaat edellytykset johtaa maailman suurinta supervaltaa. Tämän vuoksi minä kannatan presidentiksi John McCainia. Obamalla on ollut näyttävä ja suurella rahalla tehty kampanja ja suosio kuin jollakin kuuluisalla pop-tähdellä. Vaikka median valta onkin hirvittävän suuri, niin toivon, että mielikuvilla ja mediasirkuksella ei silti nousta Yhdysvaltain presidentiksi. Hillary Clintonia olisin voinut kannattaa, mutta Obama ei ainakaan minun silmissäni vaikuta riittävän vakuuttavalta. Maailman mahtavimman valtion johtajaksi ei pitäisi valita kokematonta henkilöä, olipa hän kuinka cool tahansa.

John McCain on syntynyt vuonna 1936. Uransa hän aloitti sotilaana isänsä tavoin. Aikanaan hän joutui Vietnamissa sotavangiksi yli viideksi vuodeksi. Vankeudessa hän joutui kommunistien julmasti kiduttamaksi; näiltä ajoilta hänellä on peräisin edelleen vammoja. Vapauduttuaan vankeudesta 1973 hän jatkoi sotilasuraansa kotimaassa. Vuonna 1981 hän jäi eläkkeelle armeijasta kapteenin arvolla. Muutettuaan Arizonaan hän tuli mukaan politiikkaan ja vuonna 1983 hän nousi Yhdysvaltain edustajainhuoneeseen. Vuodesta 1987 hän on edustanut Arizonaa Yhdysvaltain senaatissa, jonne hänet on valittu jo neljä kertaa korkealla äänimäärällä. Vuonna 2000 hän pyrki Republikaanien presidenttiehdokkaaksi, mutta George W. Bush voitti puolueen esivaalin.

John McCainin poliittinen linja on usein poikennut perinteisen republikaanin stereotyypistä. Hän on puhunut voimakkaasti ympäristönsuojelun puolesta ja tehnyt aikanaan mm. ilmastonmuutoksen torjuntaa koskevan lakialoitteen, jonka presidentti Bush valitettavasti tyrmäsi. McCainin aloitteesta tehtiin myös lainmuutos, jolla vankien kuulustelussa kiellettiin ainakin pääsääntöisesti julma ja alentava kohtelu. Yleensäkin McCainia pidetään melko liberaalina konservatiivina, joskin monissa arvokysymyksissä hänen näkemyksensä ovat selkeästi perinteisellä, kristillis-konservatiivisella linjalla.

Median ja Internetin rooli on jatkuvasti vahvistunut ja se näkyy myös näissä vaaleissa. Yhdysvalloissa useat merkittävät sanomalehdet ovat liputtaneet julkisesti Obaman puolesta ja hän on saanut myös monia nimekkäitä poliitikkoja ja julkkiksia tukijoidensa riveihin. McCainin kampanjassa näkyvimmin taas on mukana hänen oma perheensä. Toisaalta se on omalla tavallaan herttaista. McCainin 96-vuotias äitikin kiertää osavaltiosta toiseen kampanjoimassa 72-vuotiaan poikansa puolesta. Voi tosin olla, että se ei vielä riitä. Eikä myöskään McCainin sinällään varsin sievän tyttären pitämä blogi, jossa hän vakuuttaa, että meidän isi ei ole liian vanha presidentiksi.

Jos USA:n presidentinvaalit käytäisiin melkein missä tahansa Euroopan maassa, Obama selviytyisi kirkkaasti voittajaksi. Hän sai valtaisan suosion ja medianäkyvyyden taannoisella Euroopan -kiertueellaan. Mutta USA on erilainen. Amerikkalaiset katsovat maailmaa toisesta näkökulmasta ja heillä on siihen oikeus. Obama on varmasti ihan hyvä tyyppi, mutta Yhdysvallat tarvitsee nyt vakautta. McCain tulee saamaan enemmistön lukuisissa osavaltioissa – mutta saako riittävän monissa, se nähdään pian.

Tuttavapiiristäni äkkiseltään tulee mieleen vain kaksi henkilöä, jotka vuoden 2004 vaaleissa kertoivat minulle kannattavansa George W. Bushin uudelleenvalintaa. Monet Suomen kokoomuslaisetkin kannattivat Demokraattien Kerryä. Melko yleisesti arvioidaan Bushin hallintokauden heikentäneen eurooppalaisten mielikuvaa Yhdysvalloista. Vielä on kuitenkin liian aikaista tehdä kattavaa arviointia Bushin presidenttiydestä. Paljon virheitä on varmasti tehty, mutta se ei ole koko totuus. Vuonna 2001 Yhdysvallat joutui hirvittävän hyökkäyksen kohteeksi ja siihen oli vastattava. Terrorismia vastaan on taisteltava kovin asein. Länsimaista demokratiaa on puolustettava. Tietysti on aina pohdittava, mitkä keinot ovat oikeita ja hyödyllisiä.

Se on kuitenkin selvää, että McCainin valinta ei merkitse Bushin linjan jatkumista. Eikä toisaalta Obamakaan voi maailmaa muuttaa, vaikka hänet valittaisiin.