keskiviikko, 28. syyskuu 2016

Shimon Peres on poissa

Aamun suru-uutinen nosti kyyneleet silmiini ja sai aikaan tunteen kuin maailman sydän olisi lakannut hetkeksi lyömästä. Eräs toisen maailmansodan jälkeisen maailmanhistorian suurimpia valtiomiehiä, Israelin presidentti Shimon Peres on poissa. Hänen elämänsä on ollut yhtä Israelin kansan ja valtion historian kanssa.

Hän varttui Puolassa, josta siirtyi vuonna 1934 Tel Aviviin. Suurena esikuvanaan hän piti isoisäänsä, kuulua rabbi Melzeriä, jonka natsit polttivat elävältä kotikaupungin synagogassa. Koko elämänsä Peres taisteli juutalaisen kansan ja Israelin valtion olemassaolon puolesta. Jo nuorukaisena hän tuli mukaan poliittiseen toimintaan vaikuttaen mm. 48 vuoden ajan kansanedustajana, eikä modernin Israelin historiassa ole yhtään merkittävää valtiollista tapahtumaa, jossa Peres ei olisi ollut mukana. Vuonna 1994 hän sai Nobelin rauhanpalkinnon. Ratkaisuissaan hän pyrki huomioimaan myös arabikansat, kunhan se ei uhannut Israelin olemassaoloa. Jopa hänen pitkäaikainen vastustajansa, Palestiinalaishallinnon johtaja Abbas on tänään kuvaillut Peresin poismenoa menetyksenä ihmisyydelle. Hänen elämäntyönsä tulee inspiroimaan ihmiskuntaa vielä vuosisatojen ajan.

Todettakoon vielä tässä, että Peres oli paitsi poliitikko ja sotilas, niin hyvin luova ihminen. Hän kirjoitti poliittisten kirjojen lisäksi myös suuren määrän runoja. Hänet tunnettiin myös hyvin optimistisesta elämänasenteestaan, ja hän mieluusti lainasi kertomusta taiteilijasta, jolta oli kysytty, mikä on hänen paras taulunsa? Taiteilija oli vastannut: "Se, jonka maalaan huomenna."

Rauha suuren valtiomiehen muistolle. Peres on kuollut, Israel elää!

maanantai, 26. syyskuu 2016

Irma Kortelainen 80 vuotta

Irma%2080.jpg

Kävin Irma Kortelaisen 80-vuotispäivillä lauantaina Kemijärvellä. Irma kannusti, tuki ja ohjasi minua yli puoluerajojen poliittisen urani alkutaipaleella, mistä olen hänelle ikuisesti kiitollinen. Hän antoi myös ensimmäisenä sysäyksen ja kannustuksen hakeutumiselleni kirkolliskokoukseen. Elänyt monia koettelemuksia täynnä olevan elämän, silti aina myönteinen asenne elämään ja tulevaan! Ystävien keräämää yhteistä lahjaa antaessani lausuin seuraavat sanat. Alla näkyy Irmaa esittävä muotokuva, jonka ystäväni Enni Remes on maalannut.

* * *

Hyvä ystävä Irma!

Täyttäessäsi kahdeksankymmentä vuotta takanasi on mittava elämäntyö Kemijärvellä eri luottamustehtävissä lähes viiden vuosikymmenen ajan. Olisi mahdotonta käydä kaikkia hoitamiasi tehtäviä läpi. Riittänee, kun mainitsen, että olit viisissä kunnallisvaaleissa Kokoomuksen ääniharava ja jäät Kemijärven historiaan myös kirkkovaltuuston ensimmäisenä naispuolisena puheenjohtajana. Täytit tunnollisesti äänestäjille antamasi lupauksen: ”Irma pitää ääntä puolestasi.”

Minäkin tutustuin Sinuun näiden luottamustehtävien parissa. Tulen aina olemaan kiitollinen kaikesta siitä tuesta ja kannustuksesta ja luotettavasta yhteistyöstä, jota sain kanssasi tehdä. Monesti sain Sinulta vaikeissa paikoissa paljon enemmän tukea kuin omilta puoluetovereiltani. Kirjoitinkin eräässä blogissani vuosia sitten, nuorena ja monenlaisten myrskyjen kohteena olleena luottamushenkilönä, tuestasi syvästi kiitollisena – jos Irma olisi edes neljäkymmentä vuotta nuorempi, niin pyytäisin häntä kyllä joskus ulos illalliselle! No, leikki sijansa saakoon – mutta ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanotaan.

Eräät, yhteistyötä eri yhteyksissä kanssasi tehneet henkilöt, ovat koonneet Sinulle pienen lahjan, jolla on ostettu Sinulle kaksi lahjakortti ja lisäksi Sinua esittävä taulu. Tauluun maalatut Karjalan värit kertovat kotimaakunnastasi. Punainen kertoo karjalaisten iloista ja vahvasta tunne-elämästä, musta Karjalan heimon suruista. Sinäkin menetit kotiseutusi sodassa ja isäsi antoi henkensä isänmaan vapauden puolesta. Taulun itälappilaismaisema taas kertoo uudesta kotiseudustasi ja ruiskukat viittaavat tietysti puoluekantaasi.

Koska kerran nuhtelit minua lempeästi siitä, että pidin liian pitkän hartauspuheen kirkkovaltuuston kokouksessa, niin en jatkakaan puhettani pidempään. Mutta toivotan Sinulle onnea, hyvää terveyttä ja Jumalan siunausta.

* * *

Irman%20taulu.jpg

maanantai, 12. syyskuu 2016

Puheeni kirkkoherran virkaanastujaisissa Rovaniemellä 12.9.2016

Kunnioitettu herra piispa ja piispatar, arvoisa uusi kirkkoherra, hyvä kristikansa!

Toivotan teidät kaikki tervetulleiksi tähän juhlaan.

Tänään uusi kirkkoherra on siunattu tehtäväänsä ja haluan meidän seurakuntalaisten puolesta toivottaa Sinulle onnea, menestystä ja Jumalan hyvää siunausta työhösi.

Kun nyt olen täällä puhumassa myös luottamushenkilöiden edustajana, niin toivon, että me luottamushenkilöt voimme osoittaa kirkkoherralle tukea tässä vaativassa tehtävässä, ja että me kaikki seurakuntalaiset kannamme häntä rukouksissamme.

Tehtävään valittu henkilö on toki jo aiemmin pitkään hoitanut viransijaisena tätä tehtävää, ja tehnyt muutoinkin jo pitkän työuran seurakunnan palveluksessa, joten seurakunnalle uudesta ja vieraasta ihmisestä ei toki ole kyse.

Kirkkoherrana Kari Yliräisänen nyt kuitenkin liittyy pitkään Rovaniemen alueen kirkollisesta työstä vastanneiden pappien ja sittemmin kirkkoherrojen ketjuun. Sen ketjun alkupää on niissä päivissä, jolloin palavasieluiset rohkeat sananjulistajat uskaltautuivat kaukaiseen Lappiin sytyttämään Jumalan tulta pakanuuden kaamosyöhön. Sen seurauksena lappalaiset vähitellen vaihtoivat noitarumpunsa Raamattuun ja Aapiskirjaan.

Ensimmäinen pastori, jolle Rovaniemi erillisenä alueena annettiin vastuulle, oli Varsinais-Suomesta tai Satakunnasta kotoisin ollut Christian Eerikinpoika Bonelius 1600-luvulla. Tähän ketjuun mahtuu vaikkapa paikallisen maanviljelyksen uranuurtajanakin tunnettu Esaias Fellman tai väkevä lestadiolaissaarnaaja Aatu Laitinen.

Joukkoon mahtuu myös 1700-luvulla elänyt ja Rovaniemen pitäjän elämänmenosta historiallisesti ainutlaatuisen, joskaan ei erityisen mairittelevan, kuvauksen laatinut Stefan Gisselkors, joka sattuu myös olemaan esi-isäni.

Näistä ikimuistoisista papeista kukin on johtanut Rovaniemen seurakuntaa erilaisten haasteiden ympäröiminä ja tuonut oman persoonallisen lisänsä seurakuntatyöhön.

Jokaisella heistä on ollut oman aikansa haasteet vastattavinaan. Kullakin ajalla on omat noitarumpunsa. Niin on myös tälläkin maailmanajalla. Elävä seurakunta elää maailmassa, mutta se ei ole maailmasta. Yhä tarvitaan sitä Jumalan tulta, joka syttyi myös esi-isiemme sydämiin täällä Lapissa vuosisatoja sitten.

Itse Vapahtaja sanoo: ”Tulta minä olen tullut heittämään maan päälle; ja kuinka minä tahtoisinkaan, että se jo olisi syttynyt!” (Luuk. 12:49)

Uusi kirkkoherra valittiin perinteisellä suoralla kansanvaalilla, vaikka monissa seurakunnissa etelässä on siirrytty välilliseen vaaliin. Suora vaali on edessä kuitenkin myös vaikkapa Torniossa, eli Lapissa halutaan pitää kiinni seurakuntalaisten äänioikeudesta. Äänestysprosentti jäi meillä matalaksi, mutta kuitenkin ne, jotka halusivat, saivat äänestää ja suorittaa valinnan.

Siitä, että äänestyspaikka oli maantieteellisesti näin laajassa seurakunnassa vain täällä kirkonmäellä, on tullut aiheellista kritiikkiä. Jos Herran paluu viipyy, ja vielä joskus seurakuntavaaleja käydään, niin ottakaamme sitten tästä opiksi.

Niin hengellisellä kuin maallisella puolellakin henkilövalinnat herättävät vahvoja tunteita. Voittajankaan osa ei ole aina helppo. Hänen tulisi voittaa myös niiden luottamus, jotka eivät ole häntä alun perin tehtävään kannattaneet.

Yhdysvaltain presidentti Abraham Lincolnin kerrotaan sanoneen: ”Enkö voitakin viholliseni, kun teen heistä ystäviä”. – En sentään toki usko, että kirkkoherranvaali on tehnyt kenestäkään vihamiestä toiselle, mutta omastakin kokemuksesta poliittiselta puolelta tiedän henkilövalintoihin sisältyvän vahvoja latauksia.

Valintatilanteet kuuluvat myös kirkkojen elämään. Jo alkukirkon ensivaiheissa päädyttiin valintatilanteeseen, kun Juudaksen tilalla valittiin uutta apostolia. Eräiden kriteerien pohjalta noin 120 hengen kokous valitsi kaksi tehtävään sopivaa miestä, joiden kesken heitettiin arpaa, ”ja arpa lankesi Mattiakselle”. (Apt. 1:26) Näin tuli se kahdestoista apostolin paikka täytetyksi. Uskon, että sille toisellekin Herra osoitti aikanaan sopivan palvelustehtävän ja hänellekin kävi ihan hyvin.

Seurakunta kohtaa seurakuntalaiset etupäässä työntekijöittensä tai vapaaehtoisten työn ja kasvojen välityksellä. Piispamme puhui tuossa omassa puheessaan juuri seurakunnan kasvoista. Monelle seurakuntalaisille seurakunta näyttäytyykin juuri vaikkapa perhejuhlien pastorin, lasten päiväkerhon pitäjän tai kirkkokuoron laulajien kasvojen kautta. Näistä kohtaamisista tulee jäädä sellainen tunne, että kirkkoon kannattaa kuulua.

Myös kirkkoherra on monessa mielessä seurakunnan kasvot ja tärkein käyntikortti.

Kun siteerasin tuossa äsken Yhdysvaltain kuulua presidenttiä, orjien vapauttajaa Abraham Lincolnia, niin haluan tähän loppuun kertoa pienen tarinan hänestä.

Elettiin 1860-lukua. Yhdysvalloissa riehui sisällissota. Presidentiksi oli valittu orjuuden vastustaja Abraham Lincoln. Hän oli päättänyt lopettaa orjuuden maasta, minkä seurauksena etelävaltiot erosivat Yhdysvaltain liittovaltiosta. Sotaan oli toki muitakin syitä, mutta tämä oli niistä tärkein.

Presidentti Lincolnilla oli tuolloin kovat hermopaineet. Sota oli julmaa. Presidentti oli rauhan mies, mutta hän oli johtanut maansa sotaan. Kaiken tämän keskellä hänen 11-vuotias poikansa sairastui johonkin tulehdukseen ja aikana ennen antibioottien keksimistä hän sitten kuoli. Hän ei ollut selvitä siitä.

Presidentti ei ollut uskovainen. Hän kyllä kunnioitti kristittyjä ja tunsi Raamatun hyvin. Mutta hän oli rehellinen ihminen eikä hän halunnut teeskennellä uskovaa, kun ei sellainen ollut. Jotkut varmaan ajattelivatkin, että hänen kannattaisi sanoa olevansa uskova, niin saisi vaaleissa paremmin ääniä. Hän kuitenkin sanoi vain: ”Minä kyllä haluaisin olla kristitty, mutta en voi valehdella.” – Oli hyvä, että hän oli rehellinen. Sellaiselle pohjalle voi aina jotakin kestävää rakentaa.

Kaiken tämän keskellä presidentti joskus kiinnitti huomiota erääseen vanhempaan naiseen, joka työskenteli jonkinlaisena siivoojana tai taloustöissä presidentin linnassa, Valkoisessa Talossa. Tämä nainen usein hyräili hengellisiä lauluja ja vaikutti hyväntuuliselta. Ehkä presidentti kiinnitti huomionsa hyväntuuliseen naiseen siksikin, että hänen oma vaimonsa oli kuulemma usein pahantuulinen, ja oli kertoman mukaan kerran heittänyt jopa täysinäisen kahvikupin aamukahvipöydässä miehensä päälle.

Presidentti kysyi tältä siivoojanaiselta, että miten sinä voit olla aina noin hyväntuulinen, vaikka elämme tällaista vaikeaa sota-aikaa. Presidentti pyysi naista kertomaan tarinansa. Nainen vastasi: ”Minä olen ollut naimisissa ja nyt olen leski. Meillä on ollut viisi poikaa. Kun tämä sota alkoi, niin poikani lähtivät taistelemaan orjuutta vastaan ja isänmaan vapauden puolesta. Ja yksi toisensa jälkeen kaikki poikani kaatuivat. Kun minulla ei sitten ollut enää antaa poikia isänmaalle, niin ilmoittauduin minä itse palvelukseen, ja minut lähetettiin valtion rakennuksiin siivoustyöhön.”

Kun presidentti kuuli tämän kertomuksen, hän liikuttui syvästi ja kysyi naiselta, kuinka tämä saattoi olla niin rauhallinen ja hyväntuulinen, vaikka hän oli kokenut niin kauheita asioita. Presidentillä kun oli itsellään vielä kaksi poikaa elossa, mutta hän oli murtua surunsa alle – ja nainen oli menettänyt kaikki poikansa! Nainen vastasi: ”Minä olen antanut elämäni Jeesukselle!” Silloin presidentti purskahti itkuun ja sanoi: ”Minäkin haluaisin antaa elämäni sille Jeesukselle!” – Ja niin tämä maailman mahtavimman valtion johtaja ja tavallinen siivoojanainen laskeutuivat polvilleen sinne työhuoneen lattialle ja he rukoilivat yhdessä presidentin sielun pelastuksen puolesta.

Ja sama tuli, joka syttyi tuossa kertomuksessa siellä Yhdysvalloissa presidentin sydämeen, paloi myös meidän esivanhempiemme sydämissä, kun he tätä Lapinmaata meille asuttivat. Kovalla työllä pellot kuokittiin ja mökit nousivat, kun nostettiin hirsikerta toisensa päälle, usein kyynelten kostuttama ja rukousten siunaamina. Kiitos Herralle, että tässä maassa on vuosisatojen ajan siltä tulta voitu levittää lämmittämään meitä synnin yössä palelevia – eikä sitä tulta ole sammumaan saatu! Sammuttajia kyllä on riittänyt, ja riittää edelleen, mutta suokoon Jumala, että Rovaniemen seurakuntakin voi vielä aikojen päästä kirkkain äänin laulaa virren (165) sanoin:

On suuri ihme seurakunta Herran!
Maailman muoto vaikka katoaa,
on Jeesus Kristus sama ikuisesti,
hän itse seurakuntaa rakentaa.
Kun vallat vaipuu, kirkko yhä elää
ja kohti täyttä päivää vaeltaa.

Toivon uudelle kirkkoherralle voimia tähän edessä olevaan työsarkaan. Otetaan kirkkoherra Kari ja hänen työnsä iltarukouksiemme yhdeksi aiheeksi ja siunatkaamme häntä tässä tehtävässä.

sunnuntai, 4. syyskuu 2016

Presidentti Karimovin kuoltua

Uzbekistanin presidentti Karimov kuoli viime viikolla. Hän oli vanhempiensa lastenkotiin hylkäämä poika, joka nousi köyhyydestä maansa ehdottomaksi hallitsijaksi. Häntä voidaan yhtältä pitää määrätietoisena johtajana, joka johti maansa itsenäisyyteen Neuvostoliitosta ja piti äärimuslimit kurissa - toisaalta kovana diktaattorina, joka tukahdutti lehdistönvapauden ja vainosi armotta maan oppositiota.
 
Joka tapauksessa hänellä oli kaikki maallinen mahti maassaan tiukasti käsissään yli 25 vuoden ajan. Sitten yhtäkkiä aivohalvaus kaatoi hänet, ja vaikka eri puolilta maailmaa lennätettiin lääketieteen huippuosaajia, päättyi hänen mitä vaiherikkain elämänsä. Nämä suurten kansanjohtajien kuolemat jotenkin aina pysäyttävät muistamaan, että mahtavinkin meistä kerran poistuu ja miten hauras elämänlanka lopulta onkaan. Kunpa sen aina muistaisimme! Ei elämää pidä elää kuolemaa peläten, mutta kuitenkin on oltava aina valmiina lähtöön.
 
Tulee mieleen psalmista 90: "Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen."
 
Ja Vapahtaja itse kertoo vertauksen:
 
"Oli rikas mies, joka sai maastaan hyvän sadon. Hän mietti itsekseen: 'Mitä tekisin? Minun satoni ei mahdu enää mihinkään.' Hän päätti: 'Minäpä teen näin: puran aittani ja rakennan isommat niiden sijaan. Niihin minä kerään koko satoni ja kaiken muun, mitä omistan. Sitten sanon itselleni: Kelpaa sinun elää! Sinulla on kaikkea hyvää varastossa moneksi vuodeksi. Lepää nyt, syö, juo ja nauti elämästä!' Mutta Jumala sanoi hänelle: 'Sinä hullu! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta takaisin. Ja kaikki, minkä olet itsellesi varannut -- kenelle se joutuu?' "Näin käy sen, joka kerää rikkautta itselleen mutta jolla ei ole aarretta Jumalan luona." (Luuk. 12:16-21)

torstai, 1. syyskuu 2016

Urho Kekkosen muistolle

Eilen, 31.8. klo 1.00 tuli kuluneeksi 30 vuotta suuren presidentin, Urho Kekkosen, poismenosta. Hänen elämäntyöstään meillä suomalaisilla olisi paljon opittavaa. Kirjoitin aikanaan pienen riimittelyn, julkaistakoon se merkkipäivän kunniaksi.

* * *

Kalevalan sankarille
kuuluisalle kuninkaalle
muinaisaikain mahtajalle
annettiin nimi Kaleva
se on keskimmäinen nimi
samoin sankarin myöhemmän

kansaa kauan kannatteli
soitti sitkaan kanneltansa
lailla vanhan Väinämöisen
vuoksi rauhan säilymisen
vuoksi köyhän maalaiskansan
tähden poloisen isänmaan

rauhan rajalle rakensi
luovi linjalla lujalla
luottamuksen meille voitti
isiltä vallan itäisen
tuota työtä taitavata
ihaillen katsoi maailma

Urho Kaleva Kekkonen
vaan ei ijänikuinen
ollutkaan tietäjä tämä
toista ei ole oleva
kukaan jälkeensä tuleva
saappahiaan tuskia täyttää