Ajatuksia kirkolliskokouksen alettua
Kirkolliskokous, johon Oulun hiippakunnan luottamushenkilöiden riittävän suuri joukko valitsi minut, on aloittanut ensimmäisen istuntokautensa Turussa. Kirkolliskokoushan kokoontuu kahdesti vuodessa viikon mittaisiin istuntoihin, keväällä ja syksyllä. Kirkolliskokouksen asettamat valiokunnat kokoontuvat lisäksi.
Aivan uutenahan täällä olen. Viime kaudella kotiseudultani Kemijärveltä oli kaksi kirkolliskokousedustajaa, Timo Alaräisänen ja Lasse Marjokorpi. Molemmat ovat nyt pois kirkolliskokouksesta. Pappisedustajana toiminut Marjokorpi ei pyrkinyt enää jatkokaudelle, hänhän on jäämässä eläkkeelle virastaan ja läksiäiset on itse asiassa pidetty viime sunnuntaina, mutta en tämän matkani takia sinne päässyt. Lapista meitä on nyt tällä alkavalla kaudella maallikkoedustajia lisäksi Raili Kerola Rovaniemeltä ja Juha Kultima Sodankylästä sekä saamelaisten edustaja Veikko Guttorm Utsjoelta. Pappisedustajat ovat Lapin ulkopuolelta.
Täällä etelässä paistaa aurinko ja on keväinen ilma. Eilen pohjoisessa on kuulemma satanut kovasti lunta, ainakin kotikaupungissani Kemijärvellä ja myös Rovaniemellä. Tulin Etelä-Suomeen jo lauantaina. Osallistuin Tampereella kirkon tulevaisuus 2020 -seminaariin. Siellä oli paikalla lukuisa joukko seurakunnissa toimivia nuoria eri puolilta Suomea. Minut oli kutsuttu paikalle kirkolliskokousedustajan ominaisuudessa, kuten myös toinen nuori kirkolliskokousedustaja, Katri Korolainen-Virkajärvi Helsingin hiippakunnasta.
Minähän en ole ollut koskaan mikään seurakuntanuori. Rippikoulun jälkeen etäännyin kovastikin kristinuskosta, kunnes tutustuin lukion uskonnon ja psykologian lehtoriin, tavalliseen naisteologiin, joka julisti evankeliumin ilosanoman niin, että se kolahti. Sain uskoa omalla kohdalla todeksi sen, että Jeesus on kuollut myös minun puolestani Golgatan ristillä ja että Hänen kauttaan on auki tie elävän Jumalan yhteyteen ja iankaikkisuuteen.
Koska itselläni ei ole siis taustaa kirkon nuorisotoiminnassa, niin on hyvin opettavaista kuulla nuoria seurakuntalaisia. Keskusteluissa tuli esiin monia erittäin hyviä esityksiä, esim. isoispankin perustaminen ja ystävyysseurakuntatoiminnan kehittäminen. Suomi on maantieteellisesti pitkä maa ja myös kirkon toiminnassa taitaa olla suuria eroja eri puolilla valtakuntaa. Voisi olla puolin ja toisin opettavaista tutustua erilaisiin toimintamuotoihin seurakuntien välistä yhteistoimintaa edelleen edistämällä.
Ilmaisut, joita monet nuoret käyttivät, olivat sellaisia, että voin hyvin kuvitella, miten omassa, vahvasti perinteitä kunnioittavassa kotiseurakunnassani niitä kauhisteltaisiin. Mutta pohdin, että johtuvatko - ainakin joltain osin - ristiriidat kirkossamme siitä, että emme aina ymmärrä toistemme kieltä? Ilmaisemme samoja asioita erilaisin sanoin.
Jotkut nuoret sanoivat, että kirkkoon on voitava tulla "sellaisena kuin on", ilman että tulee leimatuksi mihinkään. Ihmisiä ei saa pakottaa uskoviksi eikä syöttää "Jumala-pakkopullaa". Muistutettiin myös siitä, että Raamattu on kirjoitettu vuosituhansia sitten ja kun ihmiset muuttuvat, on kirkonkin muututtava. Tämänhän joku voisi äkkiseltään ajatella niin, että kirkon pitäisi siis luopua Raamatusta ja perustehtävästään, Jeesuksesta kertomisesta. Itse haluan kuitenkin ajatella asian niin, että moni nuori oli huolissaan siitä, että jossakin oletetaan ihmisten olevan uskovia, tai pidetään tätä pääsyvaatimuksena, kun he tulevat mukaan kirkon toimintaan.
Kirkon, varsinkin kansankirkon, on oltava tietysti avoinna kaikille. Hyvinkin paljon uskosta ja uskonnosta vieraantuneen on voitava rohjeta astua kirkon ja seurakuntatalonkin kynnyksen ylitse. On annettava tilaa kasvaa uskossa. Ei ole oikein, jos kirkkoon tulevaa ihmistä katsotaan ajatuksella, että "mitä tuokin täällä tekee, kun ei yleensä käy". Ja vaikka kirkko ei ole tästä maailmasta, niin se elää maailmassa. Meidän on toimittava ajassa ja ajan haasteisiin vastaten - mutta ajattomalta, murtumattomalta pohjalta. Jeesus Kristus on sama ikuisesti, Raamattu on pyhä kirjamme ajasta aikaan. Mutta kirkon toimintatavat on sopeutettava siten, että onnistumme sukupolvi sukupolvelta tavoittamaan kunkin aikakauden ihmiset.
Eräs asia, jossa minulla olisi kenties ollut jotain sanottavaa, oli kysymys uskontojen välisestä dialogista. En tarkoita tällä ekumeniaa, eli kristillisten kirkkokuntien välistä yhteistoimintaa, vaan kristittyjen ja ei-kristittyjen yhteisöjen vuoropuhelua. Tässä yhteydessä joistakin nuorten sinällään varsin ymmärrettävistä puheenvuoroista tuli esiin se kysymys, jonka suhteen ei ole ehkä kirkossakaan viime aikoina oltu tarpeeksi "selvillä vesillä".
On erittäin tärkeätä oppia ymmärtämään toisia uskontoja. Monien nuorten julkituoma huoli siitä, miten monet konfliktit maailmassa johtuvat eri uskontokuntien toisiaan vasten ajautuneista intresseistä, oli paikkaansa puolustava. Mutta vastauksena tähän ei ole se, että unohdamme pitää kiinni oman uskomme murtumattomasta perustasta. Me voimme löytää yhteistä pohjaa eri uskontojen etiikasta. Kumpuavathan uskonnot ihmisen luonnollisesta halusta Luojansa yhteyteen. Jumala on luonut kaikki ihmiset, ja meidän luonnossamme, omassatunnossamme, on paljon samaa, joka on tämän hapuilun yhteydessä jättänyt jälkensä eri uskontojen oppeihin. Perustavanlaatuinen ero löytyy kuitenkin siitä, että muissa uskonnoissa ihmisen on itsensä tehtävä jotain pelastuakseen. Kristinusko lähtee siitä, että Jumala itse on tehnyt kaiken valmiiksi - tullut ihmisenä Jeesuksessa Kristuksessa maan päälle, ja kuollut syntiemme tähden. Pelastuksen voimme ottaa kukin vastaan - yksin uskosta, yksin armosta, Kristuksen tähden.
Me voimme hyvinkin järjestää yhteisiä keskustelutilaisuuksia eri uskontokuntien kanssa. Mutta esim. sellaiset esitykset, että kirkoissamme alettaisiin järjestää islamilaisia tilaisuuksia, rikkoisi pahasti omaa uskontoamme vastaan. Islaminusko kieltää Jeesuksen olevan Jumalan Poika ja syntiemme sovittaja. Tämä on perustavanlaatuinen ero. Muistettakoon, että monissa arabimaissa ei ole sallittua kristitylle edes mennä sisään moskeijaan. Saati, että siellä järjestettäisiin kristillisiä tilaisuuksia. Eikä meillä ole mielestäni edes oikeutta mennä pyytämään heiltä sellaista. Uskonnoissa on monia yhteisiä juuria, mutta kaikkein tärkeimmissä kysymyksissä näkemykset ovat täysin vastakkaiset. Sen sanominen ei ole riidanhaastamista eikä este uskontojen väliselle vuoropuhelulle ja toisin uskovien ihmisarvon kunnioittamiselle. Mutta se on kuitenkin sanottava, sillä se on tosiasia, jonka kieltäminen merkitsisi oman uskonoppimme kieltämistä.
Eräässä keskustelussa tuotiin esiin mm. sellaisia ennusteita, joiden mukaan joidenkin sukupolvien päästä Suomessa olisi yhtä paljon kristittyjä ja muslimeja. Kun katsoo lapsilukuja näiden uskontokuntiin kuuluvien perheiden välillä, ja kuinka vakavasti kuitenkin huomattava osa muslimeista ottaa uskontonsa meidän kristittyjen jatkuvasti maallistuessa, niin aivan mahdottomalta tuo tulevaisuudennäkymä ei tunnu. Epäilen, että moni hyvinkin kristinuskon vastainen, vapaassa länsimaassa, kristillisten arvojen pohjalta rakentuneessa, elävä ihminen ajattelee sydämessään, että parempi se sentään on, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme rakentuu kristilliseen arvopohjaan.
Aikanaan monikulttuurisuuskeskustelussa ihasteltiin sitä, kun entinen pääministeri kertoi, että hän voisi seurustella musliminaisen kanssa. Paljon arvokkaampaa olisi kuitenkin ollut, jos tuolloin olisi tuotu voimakkaammin keskusteluun, miten monissa muslimiyhteisöissä suhtaudutaan musliminaisen ja ei-muslimin väliseen suhteeseen - ja miten se hyvin soveltuu länsimaisen ihmisoikeuskäsitykseen.
No niin, tässä tuli argumentoitua laajemminkin kristinuskon ja muiden uskontojen suhteesta, mutta mennäänpä takaisin varsinaiseen blogin aiheeseen, eli kirkolliskokoukseen.
Tulin sunnuntai-iltana Turkuun, junalla Tampereelta. Klo 19 meillä oli Oulun hiippakunnan edustajien epävirallinen tapaaminen. Meitä on Oulun hiippakunnasta kaikkiaan kahdeksan maallikkoedustajaa ja neljä pappisedustajaa sekä lisäksi saamelaiskäräjien lähettämä edustaja. Lisäksi jokaisen hiippakunnan piispa kuuluu kirkolliskokoukseen, meiltä siis Samuel Salmi. Osa edustajista on minulle entuudestaan enemmän, osa vähemmän tuttuja ja osan tapasin ensimmäistä kertaa. Henkilökohtaisesti en tunne kovin hyvin ketään edustajista, mutta täällähän sitä tutustuu.
Kokoontumisessamme käsittelimme alkavan viikon aiheita. Eniten aikaa kului henkilövalintoihin, sillä tämä istuntohan on etupäässä istuntokauden valmistelua, johon kuuluu monien toimielinten valinta. Kirkkohallituksesta sekä kirkolliskokouksen valitsijamiehistä käytiin ryhmässämme äänestykset. Valiokunnista ei äänestetty, mutta jokaista pyydettiin ensisijaisen toiveen lisäksi ilmoittamaan toissijainen toive siltä varalta, ettei pääsisi haluamaansa valiokuntaan. Itse olen toivonut, jo koulutukseni vuoksi, pääseväni lakivaliokuntaan, joka käsittelee kirkollista lainsäädäntöä. Toissijaisesti ilmoitin toivovani pääsyä perustevaliokuntaan. En itse pyrkinyt sen enempää kirkkohallitukseen kuin kirkolliskokouksen valitsijamiehiinkään.
Kirkolliskokouksen työtä voisi verrata monin tavoin eduskunnan työhön. Asioiden käsittelytapa - lähetekeskustelu, valiokuntakäsittely, täysistunto - on samanlainen kuin Suomen eduskunnassa. Istunto myös alkoi samoin kuin eduskunnassa, eli valtakirjojen tarkastuksella. Ripeään tahtiin kävelimme nimenhuudon mukaan ja jätimme omasta tuomiokapitulista saamamme valtakirjat kokouksen virkailijoille.
Jumalanpalvelus Turun tuomiokirkossa oli vuorossa seuraavaksi. Saarnan piti piispa Irja Askola. Otimme vastaan myös Herran Pyhän ehtoollisen. Tuossa historiallisessa kirkossa tuli mieleen, että jos sukututkijoita on uskominen, niin usea esi-isäni on haudattu samaisen kirkon hautaholveihin 1500- ja 1600-luvuilla. Turun tuomiokirkkoa pidetään kansallispyhättönämme. Tiettävästi yli 700 vuoden ajan siellä on julistettu evankeliumin ilosanomaa. Hieman surullisin mielin ajattelin kirkon portaita noustessani, miten Suomi jälleen palaamassa pakanuuden tilaan, kun kristinuskon merkitys niin yhteiskunnassa kuin ihmisten sydämissä on vähentymässä. Kunpa kansamme saisi pian uudet herätyksen ajat - sitä toivokaamme, uskokaamme ja rukoilkaamme!
Palattuamme kokouspaikalle aloitettiin varsinainen täysistunto. Ensimmäinen osio koostui pääasiassa arkkipiispa Kari Mäkisen tervehdyspuheesta. Tänään näkyy uutisoidunkin eri medioissa, että Mäkinen käsitteli puheessaan etupäässä eräitä vanhoillislestadiolaisuuden ympärillä viime aikoina Suomessa keskusteltuja asioita.
Arkkipiispa tuomitsi kaikenlaisen uskonnolla alistamisen ja tuhoavan vallankäytön. Uskonnollisella auktoriteetilla vaiennetaan oikeudenmukaisuus - tätähän on varmasti tapahtunut kaikissa uskonnollisissa yhteisöissä. Arkkipiispa sanoi, että vanhoillislestadiolaisille on tullut eteen ankara peili, johon on katsottava senkin uhalla, että jotain liikkeen totutusta omakuvasta murenisi.
Olen aina arvostanut suuresti sananvapautta ja oikeutta vapaaseen keskusteluun. On ollut suorastaan ahdistavaa lukea siitä, miten epäkohtia ja suoranaisia vääryyksiä esiintuovia ihmisiä on pyritty vaientamaan, olipa kyse mistä yhteydestä tahansa. Mutta erityisen vastenmielistä se on silloin, kun ihmisiä on pyritty saamaan uskontoon vedoten hiljaiseksi. Ne lestadiolaiset henkilöt, jotka ovat tuoneet julkisuuteen epäkohtia, ovat tehneet arvokasta työtä.
Omassa lapsuudessani uskonto oli vapauttava, ei ahdistava asia. Jotkut ovat kuvanneet kasvuympäristöön ahdasmieliseksi yms. juuri uskonnollisen taustan vuoksi. Minä taas koin niin, että moneen asiaan suhtauduttiin muista syistä ankarasti, mutta juuri kristinusko ja kristilliset arvot toivat valoa ja vapautta, ymmärrystä ja anteeksiantoa. Siksi uskonnolla alistaminen tuntuukin minusta niin hirvittävän vastenmieliseltä.
Ne ilmiöt, joista viime aikaiset keskustelut ovat lähteneet - hyväksikäyttötapausten käsittely "omassa piirissä" ilman asian saattamista viranomaisten tietoon ja hoitokokoukset, joissa ihmisiä tuomittiin helvettiin joidenkin saarnamiesten kotikutoisten "väärää henkeä" koskevien uskontulkintojen nojalla - ovat tietysti paitsi äärimmäisen vastenmielisiä, niin myös kristinuskon ja Lars Levi Laestadiuksen hengellisen perinnön vastaisia. Oli aivan oikein, että arkkipiispa toi nämä kysymykset esiin monia ansiokkaita vertauksia käyttäen. Mielestäni olisi voinut silti harkita myös sitä, että esiin olisi selkeästi tuotu laajan lestadiolaisen kirkkokansan näkökulma tähän asiaan. On tärkeätä muistaa, ettei koko liikettä saa leimata niiden pahojen virheiden ja syntien takia, joita osa liikkeeseen kuuluneista ovat aikojen saatossa tehneet.
Olemmehan yleensä kovin huolissamme siitä, jos joku vieraaseen uskontoon tai kulttuuriin kuuluva ihminen tekee Suomessa rikoksen tai esittää vihapuheeseen rinnastettavia mielipiteitä. Muistutamme, että se on vain pieni ryhmä, joka niin toimii ja ajattelee, ja loput ovat kelpo kansalaisia. Eikö meidän tulisi toimia samoin myös lestadiolaisten suhteen, jotka kuitenkin ovat perinteisesti olleet yhteiskuntaamme ja suomalaista kulttuuria uutterasti rakentava ja vaaliva kansanosa?
Kannan kyllä vähän myös huolta siitä, minkälaisia leimoja tämän liikkeen parissa toimiviin ihmisiin nyt isketään. Täytyy muistaa, että tässä maassa media esittää melko usein ja voimakkaasti kristinuskonvastaisia piirteitään. Kirkostaeroamisbuumia masinoitiin taannoin iltapäivälehdistössä voimakkaasti. Ei ole varmasti helppoa olla vanhoillislestadiolainen tänään.
Lars Levi Laestadius itse muuten aikanaan ennakoi, että meillekin tulevat ajat, jolloin kansankirkko lähtee toimimaan radikaalin sanomalehdistön vaatimusten mukaan ja pyrkii etupäässä miellyttämään maallisia vallanpitäjiä toimissaan. Kun tätä päivää katsoo, niin tässäkin Lars Levi taisi osua oikeaan.
Haluan uskoa, että valtaosa lestadiolaisista ihmisistä pitää näitä tämän herätysliikkeen parissa esiintyneitä eräitä epäterveitä ja nyt julkisuuteen tuotuja ilmiöitä aivan yhtä pöyristyttävinä ja ehdottoman tuomittavina kuin kuka tahansa muu suomalainen. En tarkoita tällä nyt niinkään itse synnintekoja, kuten pedofiliaa, joita kauhistelee varmasti jokainen terve ihminen. Tarkoitan erityisesti sitä, että myös näiden tekojen peittelyä ja ihmisten vaientamista asioiden tiimoilta, pitää yhtä tuomittavana varmasti jokainen raittiissa uskonkäsityksellä oleva kristitty, olipa lestadiolainen tai ei.
Olen varma siitä, että esimerkiksi itse tuntemani hyvät vanhoillislestadiolaiset ystäväni eivät voisi hyväksyä sitä, että jokin teko, joka on hirveä rikos niin Jumalan kuin ihmisten lain mukaan, voitaisiin kuitata anteeksipyynnöllä ja -annolla, viemättä asiaa viranomaisten eteen. Ymmärtääkseni todellisessa elävässä kristinuskossa oleva ihminen ("parannuksen tehnyt", kuten lestadiolaiset itse asian tahtovat ilmaista) haluaakin oikeuden tapahtuvan ja saattaa tällaiset kauheat rikokset viranomaisten tietoon.
Olen lukenut jonkin verran myös menneiden vuosikymmenten ns. hoitokokouksista. On tärkeätä, että niitäkään ei kuitata vain anteeksipyynnöllä ja sen sanomisella, että ei saa syyllistää ketään. Ne on selvitettävä juuriaan myöten. Mikään kristillinenkään liike ei ole virheetön. Nekin koostuvat vain ihmisistä, jotka tekevät virheitä ja pahoja asioita. Siksi tehdyt virheet on voitava käydä läpi, hyödyksi ja opiksi tulevien aikojen varalle. Omaakin uskonnollista liikettä ja sen johtoa on terveessä kristillisyydessä voitava arvostella ilman pelkoa siitä, että saa luopion leiman otsaansa.
Minä itse en ole vanhoillislestadiolainen enkä kuulu mihinkään herätysliikkeeseen. Arvostan kyllä suuresti Lars Levi Laestadiuksen hengellistä perintöä ja sen vaikutusta erityisesti pohjoisen kristillisyyteen. Olen surullinen, että herätysliike hajosi pian Laestadiuksen jälkeen erilaisiin ihmisten riitoihin ja pirstoutui moniin ryhmittymiin. Monia lestadiolaisten arvoja ja elämäntapoja kunnioitan suuresti. Minulla on monia vanhoillislestadiolaisia ystäviä, joita pidän vilpittöminä kristittyinä, vaikka samalla onkin todettava, että olen saanut kohdata joskus joiltakin saman liikkeen edustajilta sellaista uskonkäsitystä, että en ole pelastukseen menevällä tiellä, kun en kuulu liikkeen piiriin. Mutta on toivottava ja rukoiltava, että me kaikki kristityt pääsisimme laajempaan yhteisymmärrykseen toisiamme kohtaan. Sellaista ymmärrystä ja uskonveljeyttä Laestadius itsekin osoitti monia sellaisia kristittyjä kohtaan, jotka eivät aivan kaikkea nähneet samalla tavoin kuin hän. Sillä Jeesus on sama ja Raamattu on sama. Ja jos yhdessä voimme rukoilla samaa Jumalaa ja lukea samaa Raamattua, niin paljon on jo voitettu.
Nämä ajatukset heräsivät siis arkkipiispan puheesta. Itse kirkolliskokouksessa näihin kysymyksiin tuskin, ainakaan tällä istuntokaudella, tullaan sen syvemmin paneutumaan.
Palattuamme kokoustauolta, kristillisen opiston, jossa kokous pidetään ja jossa myös majoitun, rehtori toivotti meidät tervetulleiksi. Kaikki kokousedustajat todettiin paikalla oleviksi ja valtakirjat tarkastettiin. Pidettiin nimenhuuto ja käytiin läpi eräitä kokouksen työjärjestykseen liittyviä kysymyksiä, esim. puheenvuoropyyntöjen suhteen.
Ensimmäisinä henkilövalintoina olivat kyseessä kirkolliskokouksen varapuheenjohtajien valinnat. Hekin johtavat kokousta ymmärtääkseni melko usein ja suuren kokouksen johtaminen kaikki muotoseikat huomioiden vaatii taitoa. Kirkolliskokouksen varsinaisena puheenjohtajana toimii automaattisesti virkansa puolesta arkkipiispa.
Useissa puheenvuoroissa esitettiin kirkolliskokouksen nykyisten varapuheenjohtajien, opetusneuvos Kaisa Röngän ja lääkintäkenraalimajuri Timo Sahin uudelleenvalintoja. Itse en kumpaakaan henkilökohtaisesti tunne, mutta kun asiaa kyselin entisiltä kirkolliskokousedustajilta, niin he arvostivat molempien kykyä hoitaa tehtävä asianmukaisesti. Kun nyt on paljon uusia kirkolliskokousedustajia, niin oli varmasti paikallaan arvostaa kokemusta ja valita heidät uudelleen.
Sääntöjen mukaisesti molemmista paikoista käytiin kuitenkin vaali, vaikka ehdokkaita ei ollutkaan täytettäviä paikkoja enempää. Periaatteessa olisi toki saanut äänestää, ketä edustajaa haluaa. (Eli samaan tapaan kuin eduskunnassa.) Ensimmäisen varapuheenjohtajan vaalissa opetusneuvos Kaisa Rönkä sai 98 ääntä, Timo Sahi 10 ääntä, ja lisäksi yksi äänestyslippu hylättiin. Toisen varapuheenjohtajan vaalissa Timo Sahi sai lähes kaikki äänet, eli 108 ääntä ja yksi ääni hylättiin.
Kokous keskeytettiin muutamia kertoja hiippakuntaryhmien kokousten vuoksi. Meidän osaltamme ryhmä vain teki esitykset edellisillan päätösten mukaisesti. Meiltä valitsijamiehiksi (jotka valitsevat mm. kirkolliskokouksen valiokunnat) valittiin Antero Aakko, Veikko Guttorm ja Katariina Pitkänen sekä varalle Erkki Kujala, Pauli Niemelä ja Raili Kerola.
Valiokuntien jäsenmäärää vahvistettaessa kävimme äänestyksen, kun tehtiin kannatettu esitys siitä, että tulevaisuusvaliokunnan jäsenmäärää kasvatettaisiin lakivaliokunnan ja yleisvaliokunnan kustannuksella. Esitys hävisi äänin 70-39.
Kokous päättyi kuuden jälkeen illalla. Kävin sen jälkeen lenkkipolulla läheisessä maastossa. Täällä on tosiaan jo melko kesäinen ilma. Illalla klo 21 osallistuin iltahartauteen opiston kappelissa. Pieni, mutta vaikuttava tilaisuus lauloimme. Lauloimme tutun iltavirren Oi, Herra, luoksein jää jo ilta on.
