maanantai, 15. elokuu 2016

Marian kuolonuneen nukkumisen päivänä

Tänään vietetään Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlaa ainakin ortodoksisessa kirkossa. Me luterilaiset olemme jättäneet Marian liian vähälle huomiolle. Ei Maria pelasta ketään, mutta ei hän myöskään sanonut Raamatussa turhaan: "Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua autuaaksi, sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja." - Maria ja hänen esimerkkinsä ohjaa meitä Jumalan luokse. Monet kristityt uskovat, että Maria rukoilee muiden poismenneiden pyhien kanssa taivaassa puolestamme.
 
Marian kuolemasta ei ole kerrottu Raamatussa. Siihen ei siis liity uskomme kannalta välttämätöntä merkitystä. Jos liittyisi, niin Pyhä Henki olisi johdattanut Uuden Testamentin kirjan kirjoittajia lisäämään ne mukaan. Minua on kuitenkin aina suuresti kiinnostanut, miten Vapahtajan Äidin elämänvaiheet jatkuivat pääsiäisen kärsimysten, ylösnousemuksen ja Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen. Historioitsijoilla ja eri kirkkokunnilla on asiasta erilaisia käsityksiä. Raamatussa ainoastaan mainintaan hänen olleen mukana alkukirkon toiminnassa, rukouksissa ja kokoontumisissa.
 
Yleisen perimätiedon mukaan Maria eli noin 15 vuotta Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen. Maria ei välttynyt kuolemalta ja noussut suoraan taivaaseen, kuten joskus väitetään, tai herännyt jotenkin yliluonnollisesti henkiin, vaan hän kuoli luonnollisen kuoleman noin 64-vuotiaana. Toisten mukaan hän kuoli Efesoksessa Johanneksen luona, toisten mukaan Jerusalemissa. Hän oli joka tapauksessa tavallinen kuolevainen ihminen, lihaa ja verta. Katolinen ja ortodoksinen kirkko, kuten eräät muutkin kirkot, uskovat, että Marian ruumis otettiin sitten kuoleman jälkeen taivaaseen ja hauta oli tyhjä, kun se myöhemmin avattiin. Maria pyhäinjäännöksiä - jotka olisivat varmasti arvokkaimpia pyhäinjäännöksiä mitä voi olla - ei mikään kirkko edes väitäkään pitävänsä hallussaan.
 
Kun uskotaan, että Maria on varmasti pelastunut, uskon kautta ja armosta, niin hän on jo siellä perillä kolmiyhteisen Jumalan luona, ja voi rukoilla meidän puolestamme. On paljon luterilaisia, jotka menevät heti varautuneiksi, kun aletaan puhua Mariasta. He alkavat arvostella niitä katolilaisten ja ortodoksien oppeja, joita eivät voi hyväksyä. En minäkään niitä kaikkea ymmärrä, miksi niistä on tehty dogmeja, kun niitä ei löydy Raamatusta. Mutta Lutherkin opetti, että uskossa poismenneet vainajat voivat rukoilla puolestamme. Kuka kristitty voi uskoa, ettei Vapahtajan äiti olisi pelastunut?
 
On selvää, että Mariaan on kohdistettu vääränlaista hurskautta ja Marialta on kristikunnan historian aika odotettu liian paljon. Erehtyviä me ihmiset olemme. Mutta esim. katolinen kirkko korostaa kyllä nykyään opetuksessaan, että on selvä eroa Marian kunnioituksen ja vain Jumalalle varatun palvonnan välillä.
 
Itse olen aina pitänyt Salve Regina-hymnistä, ja etenkin siitä, miten me ihmissuku tulemme siinä kuvatuksi "Eevan karkotettuina lapsina". Sillä ihmiskunnan historia on Jumalan luomistyöstä lähtenyt, Paratiisista, josta syntiinlankeemuksen kautta ihmiskunnan historia on kulkenut tähän päivään saakka. Yhä hapuillen etsitään Jumalaa, me Eevan karkotetut lapset, jotka olemme luodut Jumalan yhteydessä elämään. (Minulle on turha yhdenkään liberaalipapin tulla väittämään, että paratiisi ja syntiinlankeemus ovat vain vertauskuvia!) Emme ole tehneet mitään ansaitaksemme tähän maailmaan tulomme emmekä voi ansaita pelastusta. Kaikki on armoa. Tie on auki Jeesuksen ristinkuoleman kautta. Jumala johtaa historiaa ja kansakuntien vaiheita, kun Häntä huudamme avuksi. Neitsyt Maria, Vapahtajan Äiti, muistuttaa elämällään meitä lujasta uskosta ja siitä, miten Jumalan tahtoon taipuminen on parasta. Sanoohan hän itse Raamatussa: "Minä olen Herran palvelijatar, tapahtukoon minulle niin kuin sanot." - Siinä esikuva sukupolvesta sukupolveen. Maria uskoi ja hänen kauttaan syntyi maailmaan Jumala ihmiseksi. Siitä muuttui ihmiskunnan historia.
 

Terve, kuningatar, laupeuden äiti, elämä, ihanuus ja toivomme, terve. Sinua huudamme, me Eevan karkotetut lapset, sinulle huokaamme vaikeroiden ja itkien tässä kyynelten laaksossa. Eijaa, siis, varma puoltajamme, laupias katseesi puoleemme käännä, ja Jeesus, kohtusi siunattu hedelmä, tämän maanpaon jälkeen näytä meille. Oi lempeä, oi uskollinen, oi ihana Neitsyt Maria.

Salve, Regina, mater misericordiae, vita, dulcedo, et spes nostra, salve. Ad te clamamus, exsules filii Hevae; ad te suspiramus, gementes et flentes in hac lacrimarum valle. Eia ergo, advocata nostra, illos tuos misericordes oculos ad nos converte. Et Iesum, benedictum fructum ventris tui, nobis post hoc exsilium ostende. O clemens, o pia, o dulcis Virgo Maria.

lauantai, 6. elokuu 2016

Teatteriesitykset takana

Kekkonen.jpg

Urho Kekkonen (Paavo Väyrynen) työpöytänsä takana Tamminiemessä

LK%20260716.jpg

Lapin Kansassa ollut arvio näytelmästä.

tamminiemess%C3%A4.jpg

Minä nuorena Väyrysenä presidentti Kekkosen luona.

Susanna.jpg

Susanna "backstagellä" juuri ennen viimeisen näytelmän alkua. Susanna kannusti minua kovasti roolin vastaanottamiseen, mistä lämmin kiitos! Taustalla "Paavo-Kekkonen" valmistautumassa näytelmään.


* * *

Tänään oli Pohjanrannassa viimeinen kesäteatteriesityksemme. Kaikkiaan yleisölle esitettiin kahdeksan kertaa näytelmä Urho ja hänen kisällinsä. Näytelmän kirjoitti ja ohjasi Paavo Väyrynen. Näytelmähän kertoi presidentti Kekkosen poliittisen uran viimeisistä vaiheista ja yhteistyöstä nuoren, nousevan poliitikon Paavo Väyrysen kanssa.

Asetelma oli mielenkiintoinen ja aika koominenkin, kun Väyrynen itse nyt varttuneempana miehenä esitti presidentti Kekkosta ja minä puolestaan esitin nuorta Väyrystä. Pohjanrannan kesäteatteri sai paljon julkisuutta. Monet valtakunnalliset lehdetkin kävivät meitä haastattelemassa. Onhan Paavo Väyrynen viimeinen Urho Kekkosen läheisistä yhteistyötovereista, joka on edelleen mukana päivänpolitiikassa. Suomen Kuvalehden kanteenkin Väyrynen päätyi kaljuperuukki päässä.

Näytökset olivat loppuunmyytyjä. Moni halukas ei saanut lippuja, vaikka kuuden näytelmän sijasta esitettiinkin kahdeksan kysynnän vuoksi. Valitettavasti aikataulusyiden vuoksi ei ole mahdollista järjestää enää lisäesityksiä, vaikka sellaista mahdollisuutta hetki kartoitettiin. Kyllä ilahdutti, kun niin monet sukulaiset ja ystävät ehtivät käydä esityksen katsomassa.

Nyt esitysrupeaman jälkeen on väsynyt ja raukea, mutta kuitenkin tyytyväinen olo. Jäävihän olen arvioimaan, miten esitykset menivät. Kun sitä on minulta kysytty, niin olen vastannut lähinnä, että "kyllähän ne taputtivat." Olen saanut kyllä paljon kiitosta ja kannustusta, siitä kaikille lämmin kiitos. Etenkin niille ystävilleni, jotka alun perin minua rohkaisivat menemään näytelmään mukaan. Onhan niin, että usein sitä eniten ihmisenä kasvaa, kun uskaltautuu oman mukavuusalueensa ulkopuolelle.

Minä en ole esiintynyt teatterissa kuin lapsena koulun näytelmissä. Kun Paavo pyysi minua, niin kieltäydyin ensin ja pyysin häntä etsimään jonkun "oikean" näyttelijän tilalleni. Näyttelijää etsittiinkin oikein lehti-ilmoituksen voimin, mutta lopulta Paavo kuitenkin pyysi minua uudestaan. Rohkaistuin silloin, että otetaan tämä erilaisena kokemuksena. Hurjalta kyllä tuntui esittää henkilöä, joka oikeasti istuu vastapäätä toisessa roolihahmossa. Onneksi en tiennyt näytelmään suostuessani, miten suuren julkisuuden esitys tulee saamaan!

En voinut toteuttaa suunnittelemiani pieniä kesälomamatkoja kotimaassa, kun aikatauluni tuli sidotuksi harjoituksiin ja näytäntöihin. Vietin pitkiä aikoja Pohjanrannassa Keminmaalla. Toisaalta, tästä tuli minulle ainutkertainen kokemus, josta olen Paavolle tietysti hyvin kiitollinen.

Paavo toimi itse näytelmän ohjaana. Meitä konsultoi myös ammattiohjaaja Päivi Kolmonen. Paavon näyttelemän Urho Kekkosen lisäksi rooleissa olivat Mikko Lampela valtioneuvos Martti Miettusena, Mika Kouri presidentin adjutanttina sekä Ritva Lampela kaksoisroolissa rouva Anita Hallamana ja toimittaja Maarit Tyrkkönä. Kiitän heitä kaikkia, että suhtautuivat minuun, lavatyöskentelyyn kokemattomaan, asiallisesti ja kannustavasti.

En usko, että näyttelemisestä tulee minulle pidempiaikaista harrastusta. Sen sijaan mahdollisten tulevien näytelmien käsikirjoittamiseen tämä harrastajanäyttelijänä toimiminen antoi varmasti lisää eväitä. 

Näytelmässä Paavo kertoi oman näkemyksensä nuoren Väyrysen noususta Kekkosen lähipiiriin. Koetin käsikirjoituksen ja ohjauksen mukaan rakentaa nuoresta Väyrysestä uskottavan hahmon. Helppoa se ei ollut, koska samalla piti olla päättäväinen, vahvasti aattellinen ja päämäärätietoinen nouseva poliitikko - joka kuitenkin suhtautui Kekkoseen syvällä arvostuksella ja nöyryydellä, joskaan ei nöyristellen. Väyrynen ja Kekkonen eivät olleet mielestäni varsinaisesti kavereita, mutta Kekkonen ohjasi ja opasti nuorta Väyrystä politiikan maailmaan kädestä pitäen, isoisämäisesti, tukien ja kannustaen, joskus myös vähän kurittaenkin. Vaikka jo ensimmäisellä kahdenkeskisellä tapaamisella Kekkonen heittää tittelit pois - "minä olen vain Urho" - niin suhde ei ollut mielestäni täysin tasavertainen toveruus. Monumentaalinen Kekkonen - historiamme suurin valtiomies, ehkä korkeintaan Mannerheimin ohella - oli hahmo, johon nähden Väyrynen pysyi oppipojan asemassa. Kuitenkin hän uskalsi esittää omia mielipiteitään ja toimia itsenäisesti suhteessa Kekkoseen. Tapaamiset olivat yleensä luontevia.

Kysyin Paavolta kerran, että miltä se tuntui istua Kekkosta vastapäätä ja jutella hänen kanssaan. Tuollaista historiamme todellista suurmiestä. Paavo vastasi, että henkilönä Kekkonen oli kuitenkin hyvin mutkaton ja tavallinen mies. Keskustelu oli kuin jonkun hyvän tuttunsa kanssa juttelisi. Mitään hienostelua tai turhantärkeilyä ei Kekkosessa ollut.

Mitä kunnianhimoa Kekkosella oli "kisällinsä" tulevaisuutta kohtaan, sitä en osaa sanoa. Jotkut "väyrys-vammaiset" ovat vihjailleet, että näytelmässä Paavo korostaa omaa osuuttaan Kekkosen perintöprinssinä. Tässä on ennakkoluulo siitä, että Väyrynen vain nostaisi itseään todellista korkeampaan arvoon. Tällaista ei näytelmässä kuitenkaan nähty. Mitä Kekkonen toivoikaan Väyrysen uralle, niin ei hän missään vaiheessa sanonut Väyryselle, että tämän tulisi pyrkiä presidentiksi hänen jälkeensä. Vakaata ulkopoliittista linjaa Kekkonen varmasti toivoi hänen noudattavan kaikissa tehtävissään, mille paikalle kansanvalta sitten hänet asettaisikaan.

Näinä yhteiskunnallisesti levottomina aikoina niin Suomessa kuin Euroopassa, Urho Kekkosen poliittinen linja ja hänen henkinen perintönsä ovat jälleen erittäin arvokkaita.

 

 

perjantai, 5. elokuu 2016

Kemijärven kotiseutumuseon toiminnasta

(vastine paikallislehdessä olleeseen toimittajan kommenttiin Kemijärven kotiseutumuseon toiminnasta)

Koti-Lappi -lehdessä 4.8.2016 esitettiin toimittajan voimakas arvostelu Kemijärven kotiseutumuseon toimintaa kohtaan. Onkin hyvä tarkastella kaikkea toimintaa aina kriittisesti ja ottaa oppia mahdollisista virheistä, jotta jatkossa voi onnistua paremmin. Kirjoituksen eräät väitteet vaativat kuitenkin oikaisua.

Kävijämääriä vertailtaessa tulee muistaa, että museolla on muutakin toimintaa kuin aukioloaikojen puitteissa tapahtuva museoon tutustuminen kesäisin. On pidetty esim. juhannusjuhlia, seuroja, yhteislauluiltoja jne. ja museota on vuokrattu juhlakäyttöön. – Kotiseutuyhdistys järjestää toimintaa muuallakin kuin museolla, esim. vanhan ajan vaatteiden muotinäytöksiä tai keväällä Kulttuurikeskuksessa pidetyn juhlan.

Yhteistyötä Kemijärven eri koulujen ja päiväkotien kanssa on tehty vuosien ajan, esim. säännöllisten koululaisvierailujen muodossa. Kemijärven lukion kanssa tehtiin yhteistyöprojektina elokuva ”Lupaus”, joka kuvattiin osin museon päärakennuksessa.

”Museoarkku”, jonka päällä raivaussahaa kerrottiin pidettävän, ei ole museoesine, vaan arkussa säilytetään käytössä olevia työkaluja.

Kemijärven kotiseutumuseota ylläpitää yksityinen kotiseutuyhdistys Kemijärven Kotikiekerö. Yhdistys saa jonkin verran tukea kaupungilta, mistä olemme kiitollisia. Muuten rahat on kerättävä pieninä puroina. Postikortit eivät ole mikään museon päämyyntiartikkeli, vaan suosituin tuote on vanhoista Kemijärven valokuvista koottu vuosikalenteri. Sitä monet lähettävät joulukortin asemasta ympäri maailmaa. Kalenterin myyntitulot käytetään kokonaisuudessaan museon hyväksi. Jos olisi enemmän rahaa, niin enemmän voisi toki museota markkinoida.

Kaikki yhdistyksen työ tehdään talkoovoimin. Kesäisin on palkattuja oppaita työssä, muuten työ on yksityishenkilöiden vapaaehtoisen toiminnan varassa. Ensi vuonna museolle rakennetaan juhlanäyttely Kemijärvestä itsenäisyyden ajan alussa, Suomen itsenäisyyden 100-vuotisjuhlan kunniaksi. Otamme kaiken palautteen nöyrin mielin ja kiitoksella vastaan. Kutsumme samalla uusia ihmisiä mukaan museon talkooporukkaan ja yhdistyksen toimintaan mukaan. Pienikin panos omasta ajasta on arvokas teko kotiseututyön hyväksi.

Kemijärven Kotikiekerö ry:n puolesta

Pekka Narkilahti
Janne Kaisanlahti

tiistai, 2. elokuu 2016

USA:n presidentinvaalikeskustelusta

Yhdysvaltain presidentinvaalin yhteydessä on nyt monen päivän ajan kohistu ja paheksuttu, kuinka presidenttiehdokas Trump on väitetysti haukkunut sodassa kaatuneen muslimimiehen vanhemmat. Clintonin kannattajat ovat tietysti ilkkuneet, että nyt meni viimeistään liian pitkälle. Ja kyllä, olen samaa mieltä, herra Trumpin reaktio ei ollut kovin diplomaattinen, saati presidentillinen. Paheksun sitä kyllä. Mutta kehotan asiaa kommentoivia kuitenkin ensin kuuntelemaan molemmat puheenvuorot ja selvittämään, missä asiayhteydessä ne puhuttiin.

Poikansa Irakin sodassa menettänyt pariskunta tuotiin lavalle Demokraattien kokouksessa. Vainajan isä piti hyvin voimakkaan puheen, jossa haukkui Trumpia kovin sanoin. Asetelmalla oli tarkoitus vedota voimakkaasti tunteisiin. Trump antoi sitten samalla mitalla takaisin. Hän ei ollut se, joka ensimmäisenä hyökkäsi tässä vuoropuhelussa. Mainittakoon vielä, että Hillary Clinton kannatti Irakin sodan aloittamista, kun taas Donald Trump on vastustanut sitä.

Uutisjutuissa, joita olen nähnyt, on lainattu republikaanivaikuttajia, jotka ovat kauhistelleet Trumpin sanomisia. Tätä on pidetty esimerkkinä Republikaanien hajoamisesta. Nämä henkilöt ovat kyllä olleet sellaisia, jotka ovat koko ajan Trumpin ehdokkuutta vastustaneet.

Tietysti elämässä on usein tilanteita, joissa "toisen posken kääntäminen" toimisi paremmin. Itseään saa ja pitääkin puolustaa, mutta vaikka mieli tekeekin usein antaa takaisin "niin että tuntuu", niin joskus vaikeneminen tuo paremmin yleisön sympatiat puolelleen ja voi saada myös asialleen enemmän kannatusta. Helppoa se ei aina ole.

Tästä esimerkkinä on Republikaanien esivaaleissa nähty tilanne, kun juuri ennen Utahin osavaltion äänestystä Internetissä alettiin ehdokas Ted Cruzin toimesta levittää rouva Trumpista otettuja ns. taidevalokuvia, joita pidettiin esimerkkinä siitä, ettei hän ole sopiva maan ensimmäiseksi naiseksi. Hyökkäys ehdokkaan vaimoa kohtaan oli tietysti ala-arvoinen. Trump olisi voinut tuomita tämän ja paheksua puolisoon kohdistuvaa solvausta. Hän kävi kuitenkin samalla vastaiskuun haukkumalla Cruzin vaimon. Näin hän menetti suuren osan siitä sympatiasta, jota olisi muutoin saanut.

Tulee mieleen Johannes Virolaisen muistelmakirjasta löytynyt kohta. Hän oli pyytänyt tuolloin vielä pääministerinä toiminutta Urho Kekkosta siivoamaan jostakin puheesta voimakkaimmat hyökkäykset, perustellen sillä, että kun vastapuolta ei aivan lyttyyn nuiji, niin osa saattaa jopa ymmärtää hyvän argumentoinnin ja tulla puhujan linjalle. Kekkonen oli sanonut, että voihan se olla niinkin, mutta silloin kun pääsen lyömään, niin haluan lyödä lujaa. - En tiedä, meneekö jutusta osa Virolaisen Kekkosta tunteman kaunan piikkiin, mutta kyllä siinä hyvinkin voi totuus olla takana.

perjantai, 29. heinäkuu 2016

Mietteitä elämästä kesäpäivänä

Olen joskus miettinyt, miten mahdotonta olisi noudattaa kaikkien ihmisten odotuksia ja neuvoja.

Ei saisi politikoida, kun on uskovainen. Ei saisi puhua uskonasioista, kun on poliitikko. Ei saisi sanoa ääneen omia mielipiteitään sen takia, että joku potentiaalinen työnantaja tulevaisuudessa olisikin erilaisella kannalla ja jättäisi minut palkkaamatta sen vuoksi. Tai joku sukulainen tai puolituttu loukkaantuu.

Ei saisi kulkea paikatuissa housunpolvissa tai ilmastointiteipillä korjailluissa sandaaleissa, ettei näytä liikaa ”kadunmieheltä” – mutta ei saisi pukeutua kalliisiin muotivaatteisiinkaan, jottei näyttäisi liian ”herraskaiselta”.

Ei saisi olla akateemisesti koulutettu – ”luuletko olevasi parempi ihminen, kun olet maisteri, ei äiti ja isä voineet minua lukioon laittaa!” – eikä saisi myöskään lopettaa akateemista uraansa – ”kyllä opintosi menevät hukkaan, kun ryhdyit huonolla palkalla eduskunta-avustajaksi etkä ala tehdä väitöskirjaa/ etsiä hyvätuloista virkaa!” jne. jne.

* * *

Tietenkään tahallaan ei pitäisi loukata toisia, mutta olen aikaa sitten kyllästynyt varomaan jokaista sanaani ja liikettäni. Omaa käytöstään ja tekemisiään on aina syytä tarkkailla ja virheistä pitää koettaa opiksi ottaa, mutta jokaisen neuvon tai arvostelun pohjalta ei kannata kattoon hypätä. Eri asia ovat tietysti suoranaiset ilkeämieliset solvaukset, humalassa lähetetyt törkyviestit ja levitetyt perättömät puheet, jotka kuuluvat julkisten tehtävien hoitamisen ”luontaisetuihin”. Tällaisten öykkäreiden kanssa ei kannata kuluttaa aikaa ja omia rajallisia voimiaan ollenkaan.

(Joku päivä sitten tuli mieleen, että aikanaan Kemijärvellä Keskustan valtuustoryhmässä vihjailtiin, että joku levittää Rovaniemellä perättömiä tietoja erään paikallisen vaaliehdokkaan yksityiselämästä. Tietysti tällä viitattiin minuun, joskaan nimeäni ei ollut ryhtiä sanoa suoraan näissä vihjailuissa. Tilanne oli hämmentävä. Myöhemmin minulle selvisi, että valheen oli erään tilaisuuden yhteydessä mitä todennäköisemmin kertonut Rovaniemeltä kemijärveläisille muuan vanha mies, jolla oli henkilökohtaista kaunaa minua kohtaan.)

Asioista saa olla eri mieltä, vahvastikin. Omilla hyvillä argumenteilla voi saada vastapuolen, jos ei nyt muuttamaan mieltään, niin ainakin ymmärtämään paremmin vastapuolen näkemyksiä. Sellainen on kuitenkin turhauttavaa keskustelukulttuuria, että aletaan kauhistella, miten joku voi olla sitä mieltä kuin on – jos nyt kyse ei ole aivan äärimmäisyysmielipiteistä.

Ymmärrän hyvin, että monet ihmiset ovat näinä aikoina kyllästyneet ylivarovaiseen poliittisesti korrektiin puheeseen todellisten ongelmien edellä.

* * *

Lapsena erotuin monella tavalla koulutovereistani. Kyllä minua kiusattiinkin, mutta ei mitenkään järjestelmällisesti enkä ottanut sanomisia yleensä kovin pahasti. Opin aika pian sanomaan takaisinkin. Muistan kuitenkin hyvällä, kun yksi luokkakaveri kahden kesken ollessamme avautui minulle ja sanoi: ”Ihailen sinua, kun sinä et yhtään välitä siitä, mitä muut sinusta ajattelevat.”

Iän myötä kuitenkin huomaan silloin tällöin sortuneeni siihen, että olen miettinyt liikaa muiden ihmisten reaktioita tekemisiini.

Lapsuudessani minulla oli ympärillä paljon erilaisia ihmisiä, jotka kaikki varmasti tahtoivat minulle hyvää, mutta joilla oli keskenään erilaiset arvot ja toimintatavat. Myös minuun kohdistuvat odotukset ja kunnianhimot olivat hyvin erilaisia ja se tuotiin ajoittain melko suorasukaisestikin esille. Opin tasapainottelemaan erilaisten maailmojen välillä, mutta ei se helppoa aina ollut.

* * *

Sillä vähäisellä ymmärryksellä ja elämänkokemuksella, mikä minulla on, kannustan ihmisiä puhumaan suoraan ja rakentamaan elämänsä tosiasioiden varaan.

Ei tietenkään uhmamielisesti siten, että ensimmäinen reaktio eriävään mielipiteeseen olisi huuto: ”Minähän saan olla sitä mieltä kuin haluan.” – Ei toisen ihmisen eri mielipide tarkoita sitä, että vastustaisi vastapuolen oikeutta omaan mielipiteeseen tai olemassaoloonsa. Ei ainakaan pitäisi tarkoittaa, länsimaisen demokratian puitteissa.

Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu perinteisesti vaikeneminen ja puhumattomuus. Monen ihmisen selviytymiskeino on se, että kun ikävistä asioista ei puhuta, niin voi uskotella itselleen, ettei niitä ole olemassakaan.

Joskus asiat voivat olla sellaisia, että ihmisen käsitys itsestään tai läheisistään muuttuisi niiden käsittelyn yhteydessä niin radikaalisti, ettei rohkeutta sellaiseen ole. Peilistä paljastuva kuva voi olla hirveä. Jos sitä ei kuitenkaan pysy kaikessa karuudessaan katsomaan, niin paremmaksikaan se ei voi muuttua.

Harvoin valheen päälle kuitenkaan mitään kestävää voi rakentaa. Erityisen raskaaksi tämä käy niille läheisille, jotka joutuvat toisia suojellakseen miettimään jokaisen liikkeensä ja tekemisensä, jopa valehtelemaan vuosikausia. Lopulta kun voimat uupuvat tai mieli katkeroituu, johtaa tällainen usein perheiden rikkoontumiseen ja jopa välien täydelliseen katkeamiseen. Suomalaisten korkeat itsemurhaluvutkin kumpuavat luultavasti ainakin osittain jostain tällaisesta, kun vaikeudet kielletään, kunnes voimavarat eivät enää riitä kulissien ylläpitämiseen.

Joitakin päiviä sitten eräs suomalainen kirjailija kuvaili tuntojaan alkoholistiomaisen kuoleman jälkeen. Muu perhe oli teeskennellyt vuosikausia ikään kuin kaikki olisi hyvin eikä kukaan huomaisi mitään. Tietysti pelotti, että jos asioihin puuttuu, niin tilanne menee vain pahemmaksi. Kaikki elivät valheessa mukana. Kuolema ei ollut enää surullinen asia. Luopuminen ja surutyö oli tehty jo omaisen eläessä, kyyneleet olivat jo aikaa sitten loppuneet.

Tällaisia vaiettuja asioita, jotka ihmisiä ja heidän suhteitaan rikkovat, voi tietysti olla paljon muitakin asioita kuin päihde- ym. riippuvuudet. Uskon, että moni avioliitto olisi voitu pelastaa tai moni konkurssi jäänyt käymättä, jos ihmiset olisivat voineet kohdata ongelmakäyttäytymisensä ja aidosti tunnustaa tehdyt virheet ja luonteensa puutteet, ja pyrkiä muuttamaan niitä. Mutta jos asioista hyssytellään ja ne kielletään, niin ei tule muutosta parempaankaan.

Itseään säästääkseen ihmisen on joskus voitava tehdä kipeitäkin ratkaisuja, joissa huomioi myös oman hyvinvointinsa ja selviämisensä. Silloin voi pitkässä juoksussa paremmin auttaa muitakin. Ja saada ongelmia aiheuttavat läheiset kenties ymmärtämään, miten vakavasta asiasta on kyse. Valitettavasti on myös ihmisiä, joihin ei tunnu auttavan mikään. Lähimmäistähän pitäisi aina rakastaa, mutta joskus on parempi ottaa etäisyyttä ja tehdä se kauempaa.

* * *

Itsellenikään ei puhumattomuuden kulttuuri osana suomalaisuuden ja lappilaisuuden synkimpiä piirteitä ole vieras. Siksi oma luonteeni onkin vastavaikutuksena tälle rakentunut sellaiseksi, että puhun kipeät asiat auki ja ääneen. Tästäkin minua on usein arvosteltu. Jotkut jopa kuvittelevat tuntevansa elämäni paremmin kuin minä itse. Kun olen avautunut siitä, miten olen erinäisiä vaikeuksia elämässäni voittanut, mm. erään hengellisen radio-ohjelman haastattelussa, niin olen saanut vähättelevää suhtautumista osakseni: Eihän sinulla ole koskaan mikään oikeasti huonosti mennyt! Ymmärrän, ettei näiden puheiden tarkoituksena varmastikaan ole ollut loukata tahallisesti. Silti on joskus huokaistava, että vähänpä nämä ihmiset, läheisetkään, kaikkea aina tietävät. Tietenkin on oikein rohkaista ja kannustaa toisia, jos nämä vaipuvat liialliseen synkkyyteen ja koettaa saada heidät tajuamaan oman elämän ongelmat oikeissa mittasuhteissa. Kuitenkin ihmiset, läheisetkin, ovat voineet joutua, vieläpä ilman omaa syytään, kokemaan asioita, joista edes toiset perheenjäsenet eivät tiedä, tai halua tietää, mitään.

Onneksi minulle on annettu – Taivaan Isälle siitä kiitos – sellaisia luotettuja ystäviä, joiden kanssa olen voinut taakkaani elämäni eri vaiheissa keventää.

Sanotaan, että ystävät ovat perhe, jonka valitsemme itse.

Tulee tässä yhteydessä mieleen myös isoukkini Akseli Huttusen neuvo, että ei pidä alkaa vaikeissa tilanteissa synkistellä ja tuijottaa lattianrakoihin. Jos joku tilanne on ylitsepääsemätön, jos on parhaansa tehnyt eikä voi mitään, niin silloin on vain mentävä eteenpäin. Elämää on elettävä niin kauan kuin sitä annetaan ja jokaisella on kuitenkin oma elämänsä elettävänä. Huumorin lahjakin auttaa paljon.

Onhan Vapahtaja itsekin sanonut: ”Kuka teistä voi murehtimalla lisätä elämänsä pituutta kyynäränkään vertaa?” (Matt. 6:27)