Aikanaan, ei vielä kovin kauan sitten, toimi oman yhteisönsä johtotehtävissä eräs naishenkilö.

Hän oli vahvatahtoinen nainen, joskus jonkun mielestä hitusen liikaakin. Mutta hän oli kyvykäs ja osaava nainen, jonka päämääränä oli hänen kansansa paras. Hän oli saanut rehellisyyden, työteliäisyyden ja sosialismia vastustavan maailmankatsomuksen jo synnyinkodistaan. Hänen tiensä ei kulkenut koskaan punaisten lippujen tahtiin. Hänen ei tarvinnut valehdella, että hän oli perinyt aatteensa jo lapsuusvuosiltaan ja äidinmaidostaan. Se kun oli totta. Hänen ei tarvinnut vakuuttaa ihmisille suureen ääneen, kuinka rehellinen ja aatteellinen ihminen hän on - hän tunsi itsensä ja tiesi tekonsa. Huono omatunto ei pakottanut todistelemaan.

Rautaisen tahtonsa vuoksi tätä naista kutsuttiin rautarouvaksi.

Valitettavasti hänen tietonsa ja osaamisensa herätti pelkoa miehissä ja kateutta toisissa naisissa. Hän kun ei kuulunut niihin poliitikkoihin, jotka osaavat vain puhua kauniisti ja vakuuttavasti, mutta puheilla ei ole katetta.

Sellaisista ihmisistä on sanontakin, että "siitä ihmisestä on aivan sama, kumpi pää siinä puhuu".

Lopulta tyhjänpäiväiset kansankiihottajat ja selkärangattomat kaikkien kanssa kaveria esittävät nöyristelijät onnistuivat juonessaan. Vaikka he lupasivat edessäpäin tukea rautarouvaa, ei heillä ollut rohkeutta puolustaa häntä ja sitä rehellisyyttä ja oikeudenmukaisuutta edustavaa linjaa, jota hän oli vuosien ajan edustanut. Heille oli tärkeintä varmistaa omat paikat ja omat asemat ja illuusio omista kyvyistä ja osaamisesta. Se meni yhteisen edun edelle. Rautarouva voitiin pudottaa hallituksesta ja jättää vaille kaikkia poliittisia tehtäviä. He olivat tyytyväisiä, kun kokouspalkkiot juoksivat ja ilmaista ruokaa löytyi lihapatojen äärestä. He saivat nyt vapaasti kehua itseään ja toisiaan ja hurskastella, miten kauheita nuo toiset oikein ovatkaan. Sokrateen toteamus - oman tietämättömyyden tunnustaminen on tiedon korkein aste - oli heille vieras.

Rautarouva kaatui säälittävän vallanhimoisten pikku-ukkojen ja halveksittavien pettureiden uhrina. Ne, jotka tukivat häntä loppuun asti, eivät vaatineet lopullisella äänestyskierroksella enää äänestystä hänen nimestään, sillä "hän olisi kärsinyt nöyryyttävän tappion", kuten Yleisradio asian ilmaisi. He väistyivät ja vaikenivat. Ja antoivat toisten hoitaa asiat. Suunta ei ollut ylöspäin.

Mutta historian lahjomaton vaaka on armoton. Se tuomitsee omahyväiset väärinpelaajat aina lopulta. Sillä aina joku alkaa käydä läpi pöytäkirjoja ja selvittää, mitä todella on tapahtunut. Silloin, kun kansankiihottajien mielenosoituskulkueet räikeine kyltteineen ja karkeine mölinöineen ovat vaienneet. Kuka muistaa nyt niiden mitättömyyksien nimet, jotka kaatoivat rautarouvan? Mutta rautarouvan ja hänen poliittisen linjansa ansiot tunnetaan ja tunnustetaan.

Mistäkö puhun? Jostakin paikallispolitiikan pikku-piiperryksistäkö? Tarkoitan tietysti Ison-Britannian mahtavaa pääministeriä Margaret Thatcheriä, joka toimi Englannin pääministerinä vuosina 1979-90. Kuvittelitteko jotain muuta? :)