En tiedä, kuinka usein seurakuntamme tilaisuuksissa on lainattu työväenlauluja. Mutta rohkenen palauttaa mieliimme kenties osan teistä tuntemankin, vuosikymmenten takaisen kappaleen "Euroopan syrjäkylät".
 
Euroopan syrjäkylät ovat jo tyhjentyneet,
ja kirkkojen alttareilla hylätyt Jeesukset,
näkee seurakuntien menneen,
näkee maailmansa kadonneen
ja kauas ohitsensa Euroopan edistyneen.
Vain vanhukset ovat jääneet,
pihapoluille astelemaan.
Kohta vanhoihin hautuumaihin,
heistä viimeiset siunataan.
Silloin on enää korpi,
ja muistot himmenevät.
Pihoilla nokkoset kukkii,
ja pellot metsittyvät.
 
...
 
Se ei ole johdatusta
se ihmisten tekoa on,
ja on ihmisten käsissä päättää
onko se muuttumaton,
minkä takia tehdään työtä,
minkä takia edistytään
ja pääomako vai kansat
on veljet keskenään?
 
---
 
Omasta ideologiasta riippumatta voimme varmasti monin tavoin yhtyä tuon laulun sanoihin. Eikö se kuvasta hyvin niitä haasteita, joita paitsi maallinen yhteiskunta ja erityisesti meidän pohjoinen alueemme, niin myös kirkkomme ja koko maailmanlaajuinen kristillinen yhteisö kaikkialla kohtaa tänään?
 
Kirkot ovat tyhjentyneet. Naapurimaassa niitä jopa on esitetty räjäytettäväksi, kun ei ole varaa vastata ylläpitokustannuksista. Tarkoitan siis läntistä naapuria. Se on siis tässä maailmallisessa kehityksessä vajaan vuosisadan jäljessä itäistä, paljon suurempaa naapuria. Siellähän tuli valtaan ateistinen järjestelmä, jonka seurauksena kirkot hävitettiin, luostarit poltettiin ja kristittyjä alettiin vainota järjestelmällisesti.
 
Tässä tulee mieleeni tarina itäisen naapurimme entisen johtajan, generalissimus Stalinin lapsuudesta. Venäläinen kirjailija ja historioitsija Edvard Radzinski, syntyjään juutalainen mutta kristinuskoon kääntynyt, on kirjoittanut erittäin hyvän kirjan Stalinista. Kannustan kaikkia lukemaan sen.  Hän oli aikanaan Maarit Tastulan vieraana TV2:n Punainen lanka -ohjelmassa. Siinä ohjelmassa mm. näytettiin video, jossa Neuvostoliitossa ortodoksikirkkojen sipulikupolit pudotettiin maahan, ikonit ja krusifiksit poltettiin roviolla. Taustalla soi Ave Maria -laulu.
 
Stalinin äiti on harras uskovainen. Kun kaksi vanhinta lasta oli kuollut kehtoihinsa, äiti lupasi Jumalalle, että jos kolmas poika jää eloon, hän kasvattaa tästä papin. Ja Stalinhan menikin aikanaan sitten pappisseminaarin, kunnes maailma kulki hänen kohdallaan vähän eri suuntaan.
 
Kun Stalin sitten tapasi äitiään vähän ennen tämän kuolemaan, käytiin kuuluisa dialogi, jota Komsomolskaja Pravdakin ihme kyllä siteerasi. Äiti kysyi Stalinilta: ”Mitä sinusta on tullut, pikko Soso”? (Tämä oli hänen lempinimensä, kun hän oli ollut lapsi.) Stalin pohti, miten vanhalle äidille asian voisi selittää yksinkertaisesti, ja hän sanoi sitten: ”Muistatko tsaarin? Minä olen nyt eräänlainen tsaari.” Ja äiti vastasi elämänsä surullisimmalla lauseella: ”Parempi, kun sinusta olisi tullut pappi.”
 
Ruotsissa ja yleensä lännessä kristillisyyden heikentyminen ei sinällään toki ole seurausta järjestelmällisestä ateistisesta ideologiasta, jonka koko yhteiskunta olisi hyväksynyt, mutta aggressiivinen yhteiskunnan eri kerroksissa ja etenkin tiedotusvälineissä vaikuttava ateismi ja kristinuskon vastustaminen ja toisaalta kristittyjen kirkkojen sisäiset ristiriidat ja yleinen välinpitämättömyys kristinuskon sanoman levittämisestä ovat epäilemättä keskeisiä syitä siihen horrokseen, jossa nimikristitty Eurooppa tällä hetkellä lepää.
 
Mitä merkitsee Suomelle ja mitä merkitsee Euroopalle, jos kristillinen arvopohja hävitetään? Mitä se merkitsee lapsillemme ja nuorillemme, jos heidän kasvatuksessaan ei näy kristillisyys?
 
Itäinen naapurimme on kokenut, mitä ateistinen järjestelmä voi merkitä. Niin mielellään aina kerrotaan kristittyjen tekemistä kauheuksista historiassa. Ja paljon, paljon väärää onkin tehty Raamatun ja Jeesuksen nimissä. Mutta ihmiskunnan pahimmat ihmisten tekemät tragediat ainakin modernin historian aikana ovat kuitenkin pohjimmiltaan johtuneet siitä, että on yhteiskunta on hylännyt Jumalan sanan, armon ja anteeksiannon, ja on rakentanut järjestelmän, jossa uskonnolla ei ole sijaa.
 
Paljon meillä kirkon ihmisillä on peiliin katsomista. Olemmeko pitäneet kiinni tärkeimmästä? Olemmeko julistaneet ilosanomaa Golgatan verestä? Että ristin kautta kulkee tie perille. Vai olemmeko keskittyneet kaikkeen muuhun?
 
Entä muut kristityn vastuut, joita meillä on tässä ajassa? Olemmeko kantaneet niistä huolta? Nekin voi nähdä osana evankeliumin ilosanomaa, tai ainakin tähän perustyöhön nähden rinnakkaisena.
 
Meitä kristittyjä ei ole kutsuttu viettämään aikaa vain omien parissa, niin tärkeitä asioita kuin seurakuntayhteys, uskovat ystävät ja kenties oma herätysliike tai muu hengellinen taustayhteisö ovatkin. Jos meidän tulee olla suolana maailmassa ja jo luomisessa annettiin käsky viljellä ja varjella, niin se oikeuttaa ja joskus jopa velvoittaa toimimaan kanssaihmistemme, ympäristömme, kotiseutumme ja yhteiskuntamme hyväksi. Sillä paikalla, johon meidät asetetaan tai johon koemme kutsumusta.
 
Elämme joulun aikaa. Tämä juhla on säilyttänyt suosionsa, vaikka sitä markkinoidaankin nykyään etupäässä muuna kuin Jeesuksen syntymäjuhlana. Kuitenkin meidän tulee iloita siitä, että joulu on säilynyt kalentereissamme. Kauneimmat joululaulut ja joulukirkko ovat suosituimpia kirkon tilaisuuksia.
 
Älkäämme tuomitko ihmisiä siitä, jos he käyvät kirkossa vain joulun aikaan. Rukoilkaamme ja julistakaamme evankeliumia niin kirkkaasti myös niissä tilaisuuksissa, että satunnaiselle kävijälle tulisi halu saapua sinne uudestaan. Jos he tulevat sinne vain tunnelman takia, niin tulkoot. Meidän tehtävämme on huolehtia, että heillä tulee kaipuu muuhunkin.
 
Ystäväni, naapuriseurakunnan Rovaniemen kirkkovaltuutettu Susanna Viitala kirjoitti eilen blogissaan joulutunnelmistaan. Lainaan häntä tähän lopuksi:
 
"Näin joulun alla syntyy paljon keskustelua uskonnosta. Niin sen pitääkin olla, koska joulu on ennen kaikkea uskonnollinen juhla. Minulle kristinusko on luonnollinen osa elämää ja kuuluu siihen, mutta välillä törmään toisenlaisiinkin mielipiteisiin ja uskomuksiin. Esimerkiksi mielipiteisiin, joiden mukaan koulujen joulujuhlissa tai muissakaan tapahtumissa uskonto ei saisi näkyä. Jopa oman uskonnon opetus haluttaisiin vaihtaa kaikkia uskontoja palvelevaan opetukseen. Kun olin lapsi, jokaisessa joulujuhlassamme oli evankeliumista
tehty musiikkinäytelmä ja sitä oli ilo katsoa. Vaikka osa lapsista kuuluikin eri uskontokuntaan tai ei kuulunut mihinkään uskontoon, olivat hekin pääsääntöisesti mukana näyttelemässä ja nauttimassa esityksestä. On ymmärrettävä myös se, että kaikki eivät ole samaa mieltä. Mielestäni kristillinen joulutraditio kuitenkin on osa perinnettä, suomalaista kulttuuria ja ennen kaikkea se pitää sisällään sen tärkeimmän – joulun sanoman, seimen lapsen ja Betlehemin tähden." 

(linkki Susannan blogiin)

Rukoilkaamme.
 
Jeesus, meidän Herramme.
Tänään muistelemme
ensimmäisen joulun ihmeellisiä tapahtumia.
Muistamme lampaat, kedon paimenet ja enkelit,
jotka äkkiä ilmestyivät pimeälle yötaivaalle.
Muistamme tähden,
joka loisti pienen tallin yllä.
Muistamme nuoren Marian,
joka piti sinua sylissään,
ja Joosefin ja itämaan tietäjät.
Tämä kaikki on kaunista ja ihmeellistä.
Kuitenkin tiedämme,
ettei elämä aina ole helppoa,
ei sinunkaan elämäsi ollut.
Kiitos, että sinä olet todellinen
tänäkin päivänä.
Kiitos, että tahdot tulla
kaikkiin koteihin.
Kiitos, että tahdot auttaa ja hoitaa meitä.
Tuo sydämiimme oikea joulu.
Tule itse luoksemme.
Kiitos, että kuulet meitä.
 
Aamen.