Akseli-setäni ja hänen vaimonsa Aila pyysivät minua käyttämään muutaman sanan kuvailemaan heidän tyttärensä Railin elämänkaarta.

 

Kun olen pohtinut sitä menetystä ja surua, jota Railin omaiset, ennen kaikkea hänen vanhempansa, ovat joutuneet nyt viime viikkoina kokemaan, niin mieleeni tuli eräs vanha suruvärssy. Uskon, että he ajattelevat hyvin pitkälti sen värssyn sanoin: "Mitään kalliimpaa, mitään rakkaampaa, ei meillä, Herra, ollut Sinulle antaa."

 

Raili syntyi Rovalan Akselin ja Majavan Ailan vanhimpana lapsena, aikana, jolloin Suomea vielä jälleenrakennettiin sodan kauhujen jäljiltä. Raili polveutui molempien vanhempiensa puolelta vanhoista kemijärveläisistä talonpoikaissuvuista. Railin isänisänisä, metsänvartija Johan Fredrik Kaisanlahti tuli Soppelasta Rovajärven rannoille ja toi sukunimen tullessaan. Railin lapsuudenkoti, Sammale, sijaitsee myös näillä samoilla suvun vanhoilla mailla. Rovaniementien varresta ja siellä toimineesta pienestä maaseutuyhteisöstä muodostui Railin kasvuympäristö.

 

Rovalan emäntä, isänäiti, oli keskeinen hahmo Railin lapsuudessa. Hän antoi hoitoapua Railin vanhemmille, olihan hän itse neljäntoista lapsen äiti. Samoin äidinvanhemmat tulivat Railille läheisiksi. Railin äiti Aila mainitsi minulle, että hänen vanhempansa kertoivat kristinuskon ilosanomasta Railille, kun tämä oli lapsi. Isovanhempien kanssa Raili veisasi mielellään virsiä, vaikka ei muuten varsinaisesti laulu-ihmisiä ollutkaan. Lapsena saatu turvallinen luottamus Jumalaan kantoi halki elämän. Aila totesikin minulle, että voidaan sanoa, että Raili eli koko elämänsä lapsuudenuskossaan.

 

Koulutaipaleensa Raili aloitti Hyypiön kylän kansakoulussa, ja suoritti sen jälkeen ammattikoulussa ompelupuolen linjan Kemijärvellä. Raili opiskeli myös Kalajoella kristillisessä kansanopistossa. Parikymppisenä tie suuntautui, tuhansien muiden suomalaisnuorten tavoin, naapurivaltakuntaan Ruotsiin. Suomessa kun oli työttömyyttä ja Ruotsissa valtava työvoiman tarve. Ensin hän työskenteli ompelimossa, sitten Volvon tehtaalla.

 

Vaikka Raili asui koko aikuisikänsä Ruotsissa, yhteys Suomeen säilyi vahvana. Hän oli kotiseuturakas ja vietti kesälomat ja jouluajat säännöllisesti lapsuudenkodissaan. Muulloin yhteyttä pidettiin puhelimitse, vähintään kerran viikossa vanhempien ääni piti kuulla puhelimessa. Raililla ei ollut omia lapsia, joten yhteys lapsuudenperheeseen säilyi erityisen tiiviinä halki elämän. Raili viihtyi Ruotsissa, mutta mieleltään hän pysyi sinivalkoisena suomalaisena. Tästä kertoo sekin, että Raili esitti vähän ennen kuolemaansa toivomuksen, että hänen ruumistaan ei saa jättää Ruotsiin, vaan tulee saattaa kotiseudun multiin.

 

Jo vuosia sitten Railin elämä oli katketa inhimillisesti katsoen liian varhain, pahan auto-onnettomuuden seurauksena. Täysin kuntoon hän ei siitä toipunut, entinen työkin täytyi jättää. Lapsuudenkodista ja suvusta perittyä työteliäisyyden ihannetta hän ei silti hylännyt. Ammattiompelijana hän ylläpiti käsityöharrastusta, teki ihmisille ompelutöitä ja veti Ruotsissa käsityökursseja. Loma-ajallakin hän saattoi olla jo neljän aikaan, valoisina kesäöinä, valveilla kotipirtissään kutimet käsissään.

 

Ihmisenä Raili oli hyväluontoinen, ystävällinen ja lähimmäistensä parasta ajatteleva. Elämäntavoiltaan hän oli ehdottoman raitis niin alkoholin kuin tupakan suhteen. Ruotsissa hänen ympärilleen muodostui laaja ystäväpiiri. Raili oli tunnettu ennen kaikkea ystäviensä auttajana, kuuntelijana ja lohduttajana. Itsekin elämässään joskus vaikeita asioita kokeneena Raili ymmärsi lähimmäistensä hädän ja osasi myötäelää. Kun jollakin tuttavalla oli vaikeata, meni Raili hänen luokseen ja koetti selvittää, miten voisi parhaiten tätä auttaa.

 

Ruotsista on kerrottu, että Railin viimeisinä elinviikkoina sairaalassa oli ihmetelty sitä valtavaa ystävien joukkoa, joka riensi sairasvuoteen äärelle. Että miten yhdellä ihmisellä on näin paljon ystäviä ja vierailijoita. – Tämän tietäen on varsin ymmärrettävää, miksi Raili viihtyi niin hyvin Ruotsissa, vaikka pitikin Suomea isänmaanaan. Vuosikymmenien aikana hänen ympärilleen oli muodostunut ystävien ja tuttavien verkosto, jonka pidetty, keskeinen osa hän sai itse olla.

 

Railin maallisen elämän päättyminen tuli varmasti kaikille meistä suurena yllätyksenä. Vaikka hän joutuikin sairauden vuoksi keskeyttämään arkiset askareensa tänä syksynä ja joutui lopulta sairaalahoitoon, näytti tauti vähitellen voitetulta. Edessä väikkyivät jo lähipäivinä kotiin pääseminen ja toipumisvaihe, kun sairaskohtaus katkaisi elämänlangan ilman mitään ennakko-oireita.

 

Äkillinen kuolema on omaisille siinä mielessä pahin poistumistapa, että siihen ei ehditä valmistautua ja kuoleman todellisuus iskee kerralla päälle kaikessa järkyttävyydessään. Sen sanominen, että se on paras tapa lähteä, kun äkkiä lähtee, ei surun keskellä juuri omaisia lohduta. Mutta sittenkin uskallan sanoa, kun olen nähnyt ihmisiä, jotka ovat viettäneet vuosia laitoshoidossa vaikeiden sairauksien murtamana, että kyllä se lähtijälle on parasta, kun se niin sanottu iso lähtö tulee nopeasti.

 

Meistä tietysti tuntuu käsittämättömältä, miksi Raili otettiin tästä ajasta pois niin äkkiä, nykypäivän mittareilla mitattuna korkeintaan keski-ikäisenä. Raili eli viisikymmentäyhdeksänvuotiaaksi. Saman ikäisenä, ja niin ikään veritulppaan, menehtyi aikanaan myös hänen isänisänsä, Rovalan isäntä. Minulle on kerrottu, että myös hänen äkillinen kuolemansa oli omaisille suuri järkytys.

 

Meidän elämämme ei kuitenkaan ole meidän käsissämme. Emme ole itse päättäneet maailmaan tulostamme emmekä päätä täältä lähtemisestämme. Meidän on nöyrryttävä Luojamme tahtoon. Hän on antanut meille elämän lahjan ja hän kutsuu meidät kerran luokseen. Aikaa ja paikkaa ei tiedä kukaan, ei kenenkään kohdalta. Siksi meidän on, niin täyttä ja rikasta elämää kuin eläisimmekin, oltava aina valmiita siihen isoon lähtöön. Ratkaisevaa iäisyyden kannalta on, miten suhtaudumme siihen kutsuun, jonka Hän meille tämän elämän aikana esittää. Otammeko vastaan evankeliumin ilosanoman, Jumalan rakkauden, joka ilmenee Jeesuksen sovitustyössä Golgatan ristillä. Siltä ristiltä virtaava armo on tänäänkin tarjolla.

 

Olin viisivuotiaana isomummini hautajaisissa ja muistan sieltä värssyn: "Ei elämä pääty kuolemaan, vaan jatkuu uuteen, ja vielä parempaan". Kristinusko, jota Raili sai jo lapsena omaksua, tarjoaa meille toivon näköalan iankaikkisuuteen.

 

Miten kristillisyytemme mitataan? Raamatussa Jeesus kertoo meille viimeisestä tuomiosta. Kaikki kansat kootaan Jeesuksen eteen ja jokaisen kohtalo on Hänen käsissään. Kukaan meistä ei pelastu tekojensa vuoksi, vaan yksin armosta, uskosta ja Kristuksen tähden. Mutta miten olemme eläneet uskoamme todeksi, se näkyy paljon siinä, miten suhtaudumme lähimmäisiimme.

 

 

Railin omaiset ja ystävät voivat kertoa, miten Raili suhtautui lähimmäisiinsä. Miten hän toteutti esimerkiksi kelpaavalla tavalla Jeesuksen meille antamaa tärkeintä käskyä - rakasta lähimmäistä, niin kuin itseäsi.

 

Jeesuksen lupaus kuolemanjälkeisestä elämästä tuokoon lohtua kaiken tämän surun keskellä. Tämänkin surullisen päivän keskelle Raamatusta meille avautuu toivon näköala. Ilmestyskirja kertoo meille tulevasta ajasta - uudesta taivaasta ja uudesta maasta: