Olen tässä blogissani kommentoinut viime aikoina pääasiassa hoitamiini luottamustehtäviin liittyviä asioita sekä eräitä yhteiskunnallisia kysymyksiä. Mutta kun blogi suomennetaan usein myös sanalla nettipäiväkirja, niin kirjoitanpa muutaman rivin omista kuulumisistani.

Valmistuin 8.3.2010 oikeustieteen maisteriksi. Syksyllä 2004 alkaneet opintoni Lapin yliopistossa ovat päättyneet ainakin tältä erää. En ole ajatellut ihmeempiä juhlallisuuksia järjestää valmistumiseni johdosta. Kun viime keväällä valmistuin oikeusnotaariksi, pidin Kemijärvellä juhlat sen kunniaksi ja jo silloin sanoin, että näissä juhlitaan myös tulevaa maisteriksi valmistumista. Rovaniemellä saatan kahvit tarvita jonain sopivana ajankohtana, katsotaan nyt, jos jaksan ja kehtaan.

Hain oikeustieteiden tiedekuntaan heti ylioppilaskirjoitusten jälkeen keväällä 2003. En hakenut mihinkään muualle. Päätin, että jos en pääse sisään, haen ensi vuonna uudestaan, mutta sitten hakisin myös muualle. Kävin Artikla ry:n valmennuskurssin, arvelen sen vaikuttaneen ratkaisevasti läpimenoon. Pääsykoe pidettiin yliopistolla 25.6.2003, mummini 71-vuotissyntymäpäivänä. Heinäkuussa aloitin asepalvelukseni suorittamisen. Viikkoa myöhemmin sain tiedon, että olin saanut opiskelupaikan. Olin tuolloin 2. Jääkärikomppanian rakennuksessa, alokaskauden tuvassa oppituntien tauolla, kun äiti lähetti tekstiviestillä onnittelut valinnastani. Kiitin Jumalaa, että yksi tie oli jälleen auennut edessäni.

Jotkut läheiset olivat kyselleet ja ehkä vähän kannustaneet minua hakeutumaan teologiseen tiedekuntaan ja lukemaan papiksi. Itse en koskaan ollut tuntenut kutsumusta siihen, ja uskon, että papin työ jos mikä on nimenomaan kutsumustyö. Kuitenkin juuri lukioaikana olin kokenut hengellisen murroksen, suunnilleen talvena 2001 tutustuttuani Ritva Kajasviitaan, jonka julistus teki minuun suuren vaikutuksen. Niinpä lukion päätyttyä pohdin, olisiko sittenkin minun ryhdyttävä kirkon palvelijaksi. Muistan luvanneeni Jumalalle, että haen teologiseen, jos en tule valituksi oikeustieteelliseen tiedekuntaan. Ei sitten tarvinnut hakea, ja uskon, että niin oli tarkoitettu. Ei minusta olisi kaksista pappia tullut.

Opiskeluni kesti siis reilut viisi ja puoli vuotta. Oletan, että olisin valmistunut jonkin verran nopeammin, jos ei olisi ollut niin paljon "kaikkea muuta". Olen aina joskus saanut kuulla, miten olen kuluttanut liikaa aikaani yhteiskunnallisten tehtävien hoitamiseen. Tähän voisi vastata vaikka vanhan kommunistijohtajan, Pohjois-Korean Kim Il-Sungin, ajatuksella: "Mitä iloa on elämästä, jos syö vain riisiä, eikä osallistu puolueen toimintaan."

Olen opiskellut Rovaniemellä ja asunut siellä Viirinkankaalla. Päiväkirjastani ilmenee, että olen kuitenkin viettänyt aikaani todennäköisesti enemmän Kemijärvellä kuin Rovaniemellä. Kemijärvellä on kuitenkin tärkein elinpiirini, lähimmät omaiseni, juureni, kotiseutuni. Opiskeluaikanani olen tullut valituksi Kemijärvellä ensin kirkkovaltuustoon ja sitten kaupunginvaltuustoon. Olen myös perustanut Matti Oskari Lahtelan Perinneyhdistyksen ja kirjoittanut tämän suuren itälappilaisen vaikuttajan elämäkerran. Tietysti vuosien aikana myös Rovaniemi on tullut tutuksi. Sielläkin on nyt monia ystäviä ja asuuhan siellä myös sukulaisiani, läheisiäkin, kun isäni ja äitipuoleni ostivat Rovaniemen Saarenkylästä talon tänä talvena. Veljistäni toinen opiskelee Rovaniemellä ammattikorkeakoulussa ja toinen urheilulukiossa.

Opiskeluvuosinani olen kantanut huonoa omaatuntoa siitä, etten ole tarpeeksi hyvä juristinalku. En ole opiskellut kesiäni kuuluisissa asianajotoimistoissa enkä kai muutenkaan ollut tarpeeksi kunnianhimoinen tulevan urani suhteen. Kohtuullisen hyvillä papereilla silti kyllä valmistuin. Varsinkin vuoden 2008 loppu ja vuosi 2009 olivat minulle henkisesti hyvin raskaita, useistakin syistä. Eräs niistä oli Hulda-mummini saattohoito ja kuolema. Uskallan väittää, että ainakin kahdeksan viimeisen elinkuukauden aikana olin se ihminen, joka piti eniten huolta hänen asioistaan ja hoidostaan. Hän kuoli kauniisti, varmassa uskossa Jeesukseen, ja hän tiesi elämän jatkuvan kuoleman jälkeen. Mutta minulle menetys oli suuri, ehkä osin itsekkäistäkin syistä. Olin kokenut itseni tärkeäksi, kun olin saanut olla mukana hänen hoidossaan. Sitten ei ollutkaan enää, ketä käydä katsomassa, usein heti tultuani Rovaniemeltä Kemijärvelle, kenelle lähettää kortteja eri puolilta maata ja maailmaa.

Viime syksynä minulla ei ollut enää juurikaan muita opintosuorituksia jäljellä kuin lopputyön tekeminen. Yhdistin maisteritutkielmassani historiantutkimusharrastukseni ja juridiikan, tutkin rikosoikeuden historiasta niitä aikoja, jolloin aviorikos oli rikos myös maallisessa lainsäädännössä.Minun mielestäni avioliitto on Jumalan suuri lahja ihmisille, miehelle ja naiselle. Aviorikos on synti, joka rikkoo ihmistä. Ei sitä ole Jumala kieltänyt tehdäkseen ihmisille kiusaa, vaan suojellakseen ihmistä. Mutta tutkielmaa tehdessäni vakuutuin, että lainsäädännöllä tällaisiin asioihin on oikeastaan hyödytöntä ottaa kantaa. Yleensä se johti vain monenlaiseen kaksinaismoralismiin. Lakeja perusteliin Raamatulla, vaikka niiden laatimisen todelliset syyt olivat kaikkea muuta kuin uskonnolliset. Aviorikoksen rangaistavuus pysyi lainsäädännössämme eräässä mielessä 1980-luvulle saakka, tuolloin poistettiin syyllisyysperusteen vaikutus avioeron seurauksissa.

Samana päivänä, kun graduni hyväksyttiin, käsiteltiin ja hyväksyttiin myös yhden opiskelutoverini gradu. Hän oli samassa tutor-ryhmässä kuin minä opintojen alkaessa, ja hänestä on tullut sittemmin yksi parhaista ystävistäni. Hän kirjoitti tutkielmansa englanniksi, aihepiiri käsitteli kansainvälistä rikosoikeutta, ja hän saikin hyvän arvosanan. Minä en olisi kyllä rohjennut ryhtyä kirjoittamaan tieteellistä tutkielmaa vieraalla kielellä.

Aloittaessani opiskeluja olin kuvitellut varmaankin elämäni valmistumishetkellä monilta osin toisenlaiseksi, mitä se nyt on. Mutta olen tyytyväinen. Olen oppinut, tai ainakin haluan uskoa oppineeni, että meitä johdatetaan, jos uskomme niin. Niissä asioissa, jotka olen todella luovuttanut rukouksessa Jumalan haltuun, olen saanut havaita onnistuneeni. Mutta niissä asioissa, joita olen jatkuvasti kantanut mukanani ja joista olen itse stressannut ja huolehtinut, vaikka olen väittänyt nekin uskoneeni täysin Korkeimman johdatettavaksi, olen kokenut pettymyksiä. Kuitenkin kaikkien asioiden suhteen tulisi uskoa täydestä sydämestään, että Jumala haluaa meitä auttaa ja että Hänellä on suunnitelma elämällemme.

Omasta elämäntilanteestani vielä sen verran, että olen aloittanut 12.2. työt Lapin Keskustanuorten määräaikaisena toiminnanjohtajana. Olen siis pätkätyöläinen, pidetyn toiminnanjohtajamme Sanna Ruokamon äitiysloman sijainen. Ennen kuin joku alkaa levittää puhetta, että olen hommannut itselleni puolueen kautta "palkkioviran" tms., voin vain todeta, että palkkani on alle puolet suomalaisen keskiansiosta. Mutta aate on sitäkin arvokkaampi. Olen erittäin motivoitunut työhöni - johon minut muuten valittiin yksimielisesti (enkä ole itse kuulunut valintaa tekeviin henkilöihin). Haluan olla luotsaamassa Lapin Keskustanuoret kohti eduskuntavaaleja, joissa ratkaistaan maakuntien kohtalo ehkä ratkaisevammin kuin vielä aavistammekaan. En vielä loppuikääni tuossa työssä, mutta olen valmis toimimaan siinä ainakin eduskuntavaaleihin saakka. On paljon mahdollista, että aloitan tämän vuoden aikana myös oikeustieteen lisensiaatin tutkintoon tähtäävät jatko-opinnot.

Jatkan myös nähtävästi edelleen asumista kahdessa osoitteessa. Kotini ja varsinainen asuinpaikkani on edelleen Kemijärvellä Särkikankaalla. Toinen osoitteeni on Rovaniemellä, Viirinkankaalla. Asuntoni siellä on pieni kaksio, mutta viihtyisä, rauhallisella alueella. Kun en ole vielä sopivaa (enkä sopimatontakaan) vaimoa löytänyt, niin mahdun sinne oikein hyvin. Työpaikkani sijaitsee Rovaniemellä Kansankadulla, mutta työalueena on koko lääni. Olen jo nyt töiden vuoksi kulkenut ympäri maata. Viime lauantaina olimme ihan ulkomailla, tosin emme sen kauempana kuin Ruotsin Pajalassa kevätretkellä. Vaihtelevia tehtäviä siis riittää ja mielenkiintoinen vuosi on toivoakseni edessä. Odotan mielenkiinnolla, mitä osakseni on seuraavaksi varattu.