Juttuhan lähti siitä, että kaksi kemijärveläistä kirkkovaltuutettua otti minuun yhteyttä ja esitti huolensa sen johdosta, että Kemijärven seurakunnan avoimeen virkaan oli jälleen tullut vain yksi hakija ja että työntekijää haettaessa Kotimaa-lehdessä julkaistussa hakuilmoituksessa ei ollut esitetty minkäänlaista koulutusvaatimusta virkaan. Koin, että tämä vaatimus oli tarkoituksella jätetty pois ja asiaa harkittuani seurakuntalaisten valitsemana luottamushenkilönä tein lain minulle suoman oikeuden nojalla Kemijärven kirkkoneuvostolle seurakunta-aloitteen siitä, miten jatkossa koulutusvaatimus tulisi esittää.

 

Kun Koillis-Lappi uutisoi asiasta, esitin samassa yhteydessä kysymyksen, onko Kemijärven seurakuntaan mahdollista tulla työhön, mikäli hyväksyy naisen toimimisen papin virassa. Joka tuntee tilanteen Kemijärvellä, tietää, että esittämäni kysymys oli perusteltu. Esimerkiksi ns. kesäteologit ovat jo vuosien ajan olleet naispappeuden vastustajiin lukeutuvia, ja kieltämättä tulee mieleen, että järjestelmällisesti Kemijärven seurakunnan tiettyihin tehtäviin pyritään valitsemaan vain tätä näkökantaa edustavia henkilöitä.

 

Minä en ole milloinkaan esittänyt, että Kemijärven seurakuntaan tulisi valita vain naispappeuden hyväksyviä henkilöitä. Minulle se ei ole ”pääsyvaatimus”. Mutta onko naispappeuskanta joillekin muille keskeinen kriteeri työntekijää valittaessa, sen kysymyksen olen esittänyt. Jokainen Kemijärven seurakunnan olot tunteva ymmärtänee, että kysymykseni on ollut perusteltu.

 

Koillis-Lappi lehden uutinen aloitteestani ja mielipiteestäni oli tehty kieltämättä hieman provosoivaan sävyyn. Mutta sellaisia lehtijutut usein ovat enkä tiedä, onko se nyt niin järkyttävä asia. Tietysti olen pahoillani siitä, että eräät seurakuntalaiset ovat henkilökohtaisesti loukkaantuneet uutisesta. Mutta toivoisin, että hekin olisivat lukeneet jutun ensin vähän tarkemmin.

 

Uutisen oli kirjoittanut Koillis-Lapin toimittaja Sami Kasurinen, en minä. Jutun alussa Kemijärven seurakunnan eräisiin piireihin oli viitattu sanalla ”uskolahko”. Minä en ole tätä sanaa käyttänyt, en aloitteessani enkä muussakaan esityksessäni., vaan sanavalinta oli toimittajan. Jutussa ei väitettykään, että se olisi minun sanomaa, vaan jutun yläpuolella oli aivan asianmukaisesti toimittajan nimi. Minä en nähnyt juttua enkä mitenkään ”hyväksynyt” sitä ennen sen julkaisemista. Enkä tällaiseen ennakkosensuuriin uskokaan. Sananvapaus on Suomessa kalliilla hinnalla taisteltu. Se voi joskus loukatakin, minä jos kuka sen tiedän, mutta silti kannatan sitä lämpimästi.

 

Ne tekstit, jotka olivat suoria sitaatteja aloitetekstistäni olivat tietenkin minun muotoilemiani, ja ne olivat aivan oikein siteeratut. Mutta uutisen lopussa oli sitten pari lausetta minun henkilökohtaisia mielipiteitäni, jotka olivat otetut yksityisluontoisen viestini lopusta. En ollut tarkoittanut niitä sanomalehteen. Mielipiteitteni takana tietysti seison, mutta jos olisin tiennyt, että nämä henkilökohtaisiksi toteamuksiksi tarkoitetut lauseeni päätyvät lehteen, olisin muotoillut ne yksiselitteisemmin ja diplomaattisemmin.

 

Totesin siis jotenkin siihen tyyliin, että Kemijärven seurakunnan ilmapiiri on päässyt umpeutumaan yhden herätysliikkeen vaikutuksen vuoksi ja että toisin ajattelevan on ollut vaikea toimia. Näin minä todella olen asian kokenut, mutta siltä osin lause oli huonosti muotoiltu, että en tarkoittanut arvostella perinteisiä herätysliikkeitä – meillähän toimii useita herätysliikkeitä ja ne tekevät hyvää, kristillistä työtä seurakunnassamme – mutta voidakseen vaikuttaa Kemijärven seurakunnassa oikeasti tiettyihin asioihin, täytyy olla eräistä teologisista tulkintakysymyksistä samaa mieltä tai ainakin hiljaa.

 

Tästäkin voi olla eri mieltä kanssani, ja monet ovatkin, mutta näin minä olen sen kokenut. Kevyin perustein en tätä sanoisi.

 

Voin todeta jutun taustasta sen, että pyysin toimittajaa haastattelemaan juttuunsa kirkkovaltuuston varapuheenjohtaja Irma Kortelaista sekä puheenalaisen viranhakuilmoituksen laatinutta pastori Aki Lautamoa. Sanoin, että mielelläni en itse antaisi kommenttia koko asiasta, kun en ole asiasta päättäneeseen kirkkoneuvoston kokoukseen osallistunut. (En ole kirkkoneuvoston jäsen, vaan kirkkovaltuuston, ne ovat kaksi eri toimielintä.) Sitä, etten itse väkisin tunkenut lehteen, ei varmasti moni arvostelijoistani usko. Kirkkoherra kun on julistanut, että olen tehnyt aloitteeni vain henkilökohtaisen medianäkyvyyden vuoksi, siis kerätäkseni irtopisteitä, ja mitäpä minun sanani kirkkovaltuustossa on ennenkään painanut kirkkoherran sanaa vastaan. Mutta tämä on kuitenkin totuus, jonka tunnossani tiedän oikeaksi.

 

Kun Koillis-Lappi oli uutisensa julkaissut, alkoi tapahtua. En ole näiden kymmenen vuoden aikana, jolloin olen ollut mukana julkisissa toimissa, saanut niin paljon palautetta kuin kuluneiden viikkojen aikana. Yhtä yhteydenottoa lukuun ottamatta kaikki minulle tulleet puhelut, sähköpostit ja tekstiviestit sekä käydyt keskustelut ovat olleet kannustavia ja kiittäviä. Joukossa on mm. useita Kemijärven seurakunnassa aikanaan työskennelleitä henkilöitä.

 

Tietenkään kaikki eivät ole kiitelleet sitä, että toin esille epämiellyttäviksi koettuja näkemyksiäni. Ensimmäisiksi lehtee´n ehtivät kirjoittamaan vastineensa Kemijärven seurakunnan kirkkoherra Lasse Marjokorpi ja kappalainen Aki Lautamo, jotka puolustivat voimakkaasti toimiaan seurakunnassa ja viranhaussa. Tehtiin selväksi, että minä reppana en ymmärrä, miten seurakuntiin haetaan työntekijöitä. Sanoihin ”uskolahko”, jota en edes käyttänyt, ja ”herätysliike” tartuttiin, vaikka olin lähettänyt seurakuntaan tiedon, mikä lehtiuutisessa oli minun aloitetekstiäni ja mikä muuta.

 

Vastasin pappien kirjoituksiin tekstillä, joka on tämän kirjoituksen lopussa. Oma käsitykseni näistä kiistanalaisista asioista kun on toinen kuin Marjokorven ja Lautamon. Minun mielestäni työntekijöitä haettaessa pitää vaatia asianmukaista koulutusta. Esitetty väite siitä, että koulutusvaatimuksen puuttumisella ei olisi mitään merkitystä, ei pidä paikkaansa. Jos koulutusta olisi vaadittu, ei nyt syntynyttä päätöstä olisi voitu tehdä – varsinkaan, jos virkaan olisi hakenut talon ulkopuolelta joku muu.

 

En minä ole tarkoittanut, että jotakin tiettyä henkilöä ei saisi valita virkaan. Jos nyt virkaa hoitanut henkilö on valmistumassa, niin olisihan hakuilmoitukseen voitu kirjoittaa esim. ”haussa huomioidaan myös kesään 2010 mennessä valmistuvat”. Mutta ei ole nykypäivää hakea vakinaiseen virkaan työntekijää ilman koulutusvaatimusta. Ainakaan muut seurakunnat eivät vaikuta tekevän niin. Eikä seurakunnan työntekijöillä ole subjektiivista oikeutta johonkin virkaan. Ne ovat julkisia virkoja, joiden palkka maksetaan seurakuntalaisten kirkollisveroista. Luottamushenkilönä uskon minulla olevan oikeuden toimia sen suuntaisesti, että seurakunnan virkoihin tulee paljon hakijoita. Siitä minua on kovasti syyllistetty – ja paljon syntiä tiedän elämäni aikana tehneenikin ja myös julkisessa elämässä vääriä ratkaisuja – mutta tässä asiassa en jaksa käsittää, mitä väärää olen tehnyt vaatiessani avoimempia hakumenettelyjä.

 

Mielenkiintoinen havainto sanomalehtikeskustelusta on, että minua arvostelevat seurakunta-aktiivit ovat esiintyneet kirjoituksissa omilla nimillään. Minua kiittävät ovat taas pysytelleet nimimerkin takana. Johtuuko tämä siitä, että minun kanssa samaa mieltä olevat ovat jotenkin selkärangattomampia tyyppejä, vai pelkäävätkö he kenties jotakin? Sitäkin voi itse kukin tunnossaan pohtia.

 

Keskustelu on saanut osittain myös koomisia piirteitä. Eräässä minua arvostelleessa kirjoituksessa mieshenkilö julisti, ettei usko ilmastonmuutokseen. Onko ilmastonmuutoksen todellisuuden tunnustaminenkin syntiä? Minua arvostelleissa kirjoituksissa on vastustettu ankarasti samaa sukupuolta olevien henkilöiden suhteiden siunaamista. Minä en ole milloinkaan kannattanut tällaisten suhteiden siunaamista, vaikka olenkin sitä mieltä, että meidän on varottava pitämästä vihaa näitäkään vähemmistöjä kohtaan. Useimmissa tunnetuissa arvokysymyksissä olen aina ollut pitkälti Päivi Räsäsen linjalla.

 

On sanottu, että sohaisin ampiaispesää ja että toin julkisuuteen kauan pinnan alla muhineen keskustelun. Se on varmasti totta, mutta toisaalta, ymmärrän niitäkin, jotka ovat sitä mieltä, että asia ei ole näin. Avointa keskustelua kiistanalaisista asioista kun Kemijärven seurakunnassa ei juuri käydä. Ja aina kun on esittänyt uusia toimintatapoja, on saanut ensimmäiseksi vastaukseksi kieltävän vastauksen ja vielä kokea, että on jotenkin ”maallinen”, kun uskaltaa esittää jotakin uutta. Ja kuitenkaan en – toivoakseni – ole koskaan esittänyt, että kirkon pitäisi maallistua tai mukautua ”tämän maailman menoon”. Mutta kirkko elää ajassa. Kemijärven seurakunta on kovasti ylpeä korkeasta lähetyskannatuksestaan. Ja siitä onkin syytä olla ylpeä. Mutta samalla ehkä unohdamme, että myös Kemijärvi on lähetyskenttäämme. Täällä on paljon ihmisiä, joille kirkon kynnys on todella korkea, jotka suorastaan pelkäävät seurakuntaamme. Ja jo tällaisten tuntemusten – vaikka ne perustuisivat väärinkäsityksiin – olemassaolo asettaa meidät ison haasteen eteen: miten levittää evankeliumia omalla kotiseudullamme paremmin.

 

Sanoma on ikuinen ja muuttumaton. Jeesus Kristus on Herra tänään, oli eilen ja on myös huomenna. Mutta maailma muuttuu ja erilaisia tapoja evankeliumin levittämiseksi tarvitaan. Kaikki uusi ei ole automaattisesti aina pahaa ja vastustettavaa.

 

Olen myös toivonut, että tekisimme enemmän yhteistyötä naapuriseurakuntiemme kanssa. Olen kokenut, että seurakunnassa on koettu tärkeämmäksi kutsua vieraita tietynsuuntaisten järjestöjen parista kuin naapuriseurakunnista, vaikka haasteemme täällä muuttotappion ja työttömyyden selkoisilla ovat yhteiset. Johtuuko tämä siitä, että naapuriseurakunnissa on naispappeja sekä naispappeuden hyväksyviä miespappeja, sitäkin voi jokainen pohtia mielessään.

 

Uskallan väittää, että Kemijärven seurakunnan sisäinen tilanne ei ole kuitenkaan niin dramaattinen kuin joku voisi luulla. Meillä on kuitenkin yksi, yhteinen päämäärä – julistaa ilosanomaa Jeesuksesta. Toimintatapamme voivat erota toisistaan, mutta jos ja kun tunnustamme toisemme kristityiksi, on jo paljon voitettu.

 

Kemijärven seurakunnan kirkkoherra Lasse Marjokorpi arvioi myös hengellistä tilaani sanomalehtikirjoituksessa. En tiedä, onko sellainen kunnia tullut koskaan yhdenkään toisen kirkkovaltuutetun osalle. Mutta tunteenpurkaukset kuuluvat elämään myös seurakunnassa, ei se minua pelota. Meillä oli viime viikolla seurakunnan lähetystyöjohtokunnan kokous. Olen johtokunnan puheenjohtaja ja kirkkoherra osallistuu kokouksiin virkansa puolesta. Minä ja kirkkoherra istuimme saman pöydän ääressä, pidimme hyvän kokouksen ja rukoilimme yhdessä, kuten aina johtokunnan kokouksissa. Mieskohtaista vihaa meillä ei tietääkseni ole koskaan ollut eikä tule olemaankaan. Suhtaudumme joihinkin asioihin vain eri tavalla. Esimerkiksi viime sunnuntaina kirkkoherra paheksui saarnassaan sitä, että Helsingin tuomiokirkossa oli kerätty laulukonsertissa rahaa Haitin maanjäristyksen uhrien hyväksi. Hänen mukaansa ”tyhjänpäiväiset” laulut, nähtävästi iskelmiin vivahtavat laulut, eivät sovi kirkkoon. Minun mielestäni taas tällaisen konsertin pääasia oli lähimmäisten auttaminen eikä minua haittaa, vaikka sellaisessa tarkoituksessa kirkossa esitettäisiin muutakin kuin hengellistä musiikkia, kunhan musiikissa ei ole mitään epäkristillistä.

 

Kirkkovaltuutettuna tulen jatkossakin puuttumaan niihin asioihin, jotka mielestäni vaativat puuttumista. Sanoin aikanaan, että kirkkovaltuutetun tulee tarvittaessa käyttää ääntä muulloinkin kuin virsiä veisatessa enkä aio tästä näkemyksestäni luopua. Syksyllä käydään seurakuntavaalit ja seurakuntalaiset voivat jättää minut valitsematta. Tuolloin en voi ainakaan samalla tavalla vaikuttaa seurakunnan asioihin.

 

Elämä jatkuu, jatkuuko tämä keskustelu miten, ja mihin se johtaa, sitä en tiedä. Mutta sen tiedän, että niin kauan kuin evankeliumia Jeesuksesta julistetaan, kirkkoon kannattaa kuulua ja sen toimintaan kannattaa osallistua. Me kaikki olemme puutteellisia, syntisiä ihmisiä. Mutta kirkko ei ole pyhä sen jäsenten, meidän langenneiden ja usein epäonnistuvien ihmisten vuoksi. Kirkko on pyhä, sillä sen pää, Kristus on pyhä.

 

Muiden uskontojen perustajat makaavat kuolleina haudoissaan, ja osaa heistä ei kai koskaan ollutkaan. Mutta Jeesuksen hauta on tyhjä, hän elää tänäkin päivänä, haluaa olla mukana elämässämme ja tarttua käteemme silloin, kun ylitämme kuoleman rajan. Hän on kuollut ristillä ja voittanut kuoleman, jotta meillä olisi elämä. Tämä on varmasti totta ja tärkeämpää kuin mitkään riitamme tässä ajassa. Tämän olen aikanaan saanut omalla kohdallani uskoa todeksi, ja voin vain kannustaa kaikkia teitä tekemään saman ratkaisun.

 

”Sillä jos sinä tunnustat suullasi Jeesuksen Herraksi ja uskot sydämessäsi, että Jumala on hänet kuolleista herättänyt, niin sinä pelastut, sillä sydämen uskolla tullaan vanhurskaaksi ja suun tunnustuksella pelastutaan.” (Room. 10:9-10)

 

* * *

 

Käydystä keskustelusta (julkaistu Koillis-Lapissa)

 

Seurakunta-aloitteestani ja sitä koskevasta uutisoinnista on käyty monenlaista keskustelua Kemijärvellä. En jatka julkista keskustelua nyt tätä kirjoitusta pidemmälle, mutta haluan todeta muutaman seikan koskien eräitä kirkkoherra Lasse Marjokorven ja kappalainen Aki Lautamon

lehtikirjoituksissaan esittämiä väitteitä.

 

Seurakuntalaisten valitsemana luottamushenkilönä puutuin siihen, että seurakunnan viranhakuilmoituksessa ei ollut asianmukaista koulutusvaatimusta. Se, että tämän puuttuminen olisi ollut merkityksetöntä asian käsittelyn kannalta, ei pidä paikkaansa. Mikäli hakuilmoituksessa olisi mainittu koulutus vaatimus, ei kirkkoneuvosto olisi voinut tehdä sellaista päätöstä kuin nyt syntyi, olletikin jos hakijoita olisi tullut useampia.

 

Kävin muuten läpi Kotimaa-lehden kuusi viimeisintä numeroa. Yhteentoista vakinaiseen virkaan eri puolille maata haettiin nuorisotyönohjaajaa, jokaisessa haussa yhtenä vaatimuksena oli asianmukainen koulutus.

 

Korostan, että en ole missään vaiheessa arvostellut seurakunnan nuorisotyön laatua tai työntekijöitä. Mutta haluan, että virkoihin pyritään saamaan mahdollisimman paljon hakijoita. Siinä, että olen tehnyt tätä koskevan aloitteen, ei pitäisi olla mitään dramaattista.

 

Minusta on hyvä, että kirkkovaltuutetut tekevät aloitteita ja tuovat uusia näkökulmia seurakunnan toimintaan. Esimerkiksi ystäväni Eila Hyvönen teki aikanaan hyvän aloitteen seurakunnan tiedotuslehdestä. Koko aloite jätettiin käsittelemättä, kunnes Eila ja minä kokosimme Pääsiäislehden itse, omalla ajalla. Mutta jälkikäteen varmaan asiaan nuivasti suhtautuneetkin myönsivät, että aloite oli hyvä juttu.

 

Olen ihmetellyt, että julkisen keskustelun kohteeksi on aloitettani koskevan asian sijaan tuotu yhden kirkkovaltuutetun, eli minun, hengellinen tila. Kirkkoherra Lasse Marjokorpi mm. antoi julkisesti ymmärtää, että minua ei näy kirkossa.

 

Jos kirkkovaltuutettujen kirkossa käymisestä on tehty tilastoa, niin epäilen, että en ihan häntäpäähän siinä sijoittuisi. Mutta tekisikö se minusta ”paremman” kristityn, vaikka olisin listan kärjessä? Sekö minun uskoni laadun mittaa, monestiko mihinkin hengelliseen tapahtumaan osallistun? Mitä Jeesus sanoikaan siitä, että uskon mittana käytetään näkyvyyttä seurakunnassa?

 

Siitä, miten paljon olen viikonloppuisin joutunut opiskelujen ja töiden takia olemaan poissa Kemijärveltä, ja olenko osallistunut muualla hengellisiin tapahtumiin, siitä en ala tehdä tiliä. Ehtoollinen on viime vuosina Kemijärvellä ollut tarjolla joka sunnuntai. Minulla on ollut

tapana käydä ehtoollisella pari kertaa vuodessa. Se lienee minun henkilökohtainen asiani.

 

Poliitikon paikka on mediassa ja kristityn seurakunnassa, kirkkoherra Lasse Marjokorven kirjoituksessa opastettiin. Mutta eikö kristitynkin tule ”harrastaa kotikaupunkinsa menestystä”? Viime kunnallisvaaleissa oli monia seurakunta-aktiiveja ehdokkaana, pappi Lautamon vaimo toimii

kaupunginvaltuutettuna ja on siis näkyvästi "poliitikko". Minulle ei tulisi mieleenkään tuomita häntä sen vuoksi. Olisiko parempi, jos kristityt jättäisivät yhteiskunnallisen päätöksenteon kokonaan ateisteille?

 

Olenko seurakunnan toiminnassa mukana ja otanko sen asioihin kantaa vain medianäkyvyyden vuoksi? Motiivejani en voine todistella, mutta luotan siihen, että Jumala tietää kaiken, myös mahdollisen ulkokultaisuuteni. Hän tietää, miksi olen halunnut mukaan seurakunnan hallintoon. Viimeisenä päivänä, näin Raamattu opettaa, on Herra Jeesus Kristus oleva tuomarini.

 

Kemijärvellä on nyt keskusteltu kiivaasti ja käytetty vahvoja sanoja puolin ja toisin. Ja suoraan puhuminen onkin yleensä parempi kuin näennäisen yksimielisyyden esittäminen. Mutta yhdestä asiasta – niin uskon vakaasti – olemme samaa mieltä: Jeesus on Herra! Ja se on kuitenkin kaikkein tärkeintä. Se on meidän kaikkien elämän tärkein kysymys – nöyrrymmekö tunnustamaan syntimme ja turvaamaan Jumalan armoon. Jos turvaamme Jeesukseen, silloin meidän ei tarvitse kuolemaakaan pelätä.

 

Risti kestää ja verta riittää! Armo on tarjolla tänäänkin.

 

Janne Kaisanlahti

kirkkovaltuutettu

Kemijärvi