Minulta on kysytty, milloin uusi kirjani taiteilija Juho Kustaa Kyyhkysestä (1875-1909) valmistuu. Teen parhaani, että se tulisi julki tulevan kevään aikana. Luvata en uskalla, sillä tehtäväni Katrin avustajana on nyt päätyöni. Mutta kyllä se valmistuu.
Ystävät keräsivät 40-vuotissyntymäpäivälahjaksi eräitä kirjojani julkaisevalle yhdistykselle rahasumman, joka käytetään kirjan painatuskuluihin. - Tätä kirjaa en nimittäin tarjoa kaupallisille kustantajille, koska silloin altistaisin kirjan editoinnille. Ja tämä kirja, sukulaisteni ja kotikyläni tarinasta, on sellainen, jonka haluan kirjoittaa juuri oman tuntoni jälkeen. Kirja on kirjoitettu kaunokirjalliseen muotoon, mutta se perustuu kuitenkin arkistolähteisiin, vanhoihin haastatteluihin ja kotikyläni perimätietoon. Erityisesti olen ajatellut kiitoksella taiteilijan veljenpoikien poikia, levärantalaisia isäntiä Jouko Kyyhkystä ja Timo Kyyhkystä, jotka kertoivat minulle paljon kirjan lähteenä olevia tarinoita, vaikka kiitokseni ei enää heitä tavoitakaan.
Kuvassa ovat kirjan kolme keskeistä henkilöä. Kuvat ovat kuvankäsittelyn värittämiä, mutta perustuvat alkuperäisiin kuviin, joten luultavasti suunnilleen tältä he myös ovat näyttäneet. Kun olen kirjoittanut kirjaa, olen koettanut pitää mielessä, että kyse on aidoista, todella eläneistä ihmisistä, joilla oli omat toiveensa ja odotuksensa siltä ajalta, kun he kävivät tämän planeetan pinnalla.
Henkilöt ovat siis tietysti ensinnäkin taiteilija itse, ensimmäinen Ateneumin ja Pariisin koulut käynyt itälappilainen, mies joka halusi maalata Suomen Lapin maailmankartalle ja näyttää Helsingin herroille, mitä on tämän maakunnan karu maisema ja sen ihmisten sielunmaisema. Toinen henkilö on taiteilijan isä, levärantalainen maanviljelijä Matti Kyyhkynen, joka koetti piiskan voimalla kasvattaa äidistään orvoksi jääneestä haaveilijasta oikeaa työmiestä, kunnes myönsi, että ei tuosta ole turpeen puskijaksi, pakko siitä on herra tehdä. Suhde isään oli vaikea, mutta se säilyi kuitenkin melko läheisenä halki elämän. Vanha isä ajoi myös hevosreellä poikansa Kemijärven kirkkomaahan.
Ja kuvassa oleva nainen on Lapin mahtavimman miehen, Kemi-yhtiön metsäpäällikön, kauppaneuvos ja valtiopäivämies Hugo Richard Sandbergin eli "Iso-Samperin" tytär Alli, Kemi-yhtiön rahastonhoitaja ja insinööri Calamniuksen rouva. Kyyhkysen elämän suuri rakkaus ja "femme fatale". Kyyhkysen ja Allin traagista suhdetta on käsitelty eri kirjoituksessa ja näytelmissä jne., mutta usein siitä on jätetty olennaisia elementtejä pois. Sanotaan, että Rovaniemen kunnanlääkäri oli Kyyhkysen kanssa kilpakosija, mikä oli varmaan tottakin, mutta samalla unohdetaan, että kaiken ohella Alli meni naimisiin ja sai neljä lastakin aviomiehelleen.
Keskeneräisistä teoksista ei luovan työn kohdalla kannata puhua, mutta koska kirjan painatusta varten on "kolehtikin" kerätty, niin väliaikatiedote lienee paikallaan. Parhaani yritän, että työ valmistuu pian. Ajattelen, että Kyyhkysen tarinassa on jotain ajatonta, joka hänen elämänvaiheittensa muistelun lisäksi haastaa siihen tutustuvia pohtimaan omaa suhdettaan niin taiteeseen, kotiseutuun kuin erilaisiin elämän vaikeuksiin. Muiden tehtävä on sitten arvioida, miten tämän tarinan kuvaamisessa onnistun.
* * *
Hän juoksi takaisin rakennuksen sisään, nappasi porstuasta Allin mukaansa ja säntäsi isän perään kiskoen samalla Allia kädestä perässään.
– Isä, tämä on Alli!
Ransukan Matti kääntyi hieman hölmistynein ilmein, mutta sitten katse terävöityi. Isä vilkaisi Allia, he kättelivät, ja Alli sanoi niiauksen kera päivää Ransukan isännälle.
– Kuinka se tällainen herrasväen neiti viihtyy näissä meidän karuissa oloissamme? Kairoja ja vaaroja vaan, Matti kysyi.
– Minä rakastan tätä pohjoista maata! Täällä on niin kaunista, ja käyn isäni kanssa metsästämässä siellä kairoilla ja vaaroissa.
– Alli on itse kaatanut jo karhunkin, poika mainosti.
– Niinhän tuota olet kertonut, isä kuittasi.
He keskustelivat muutamia lauseita, kunnes Alli pahoitteli joutuvansa lähtemään sisälle äidin avuksi jatkamaan siivousta, sillä huomiseksi odotettiin Kemi-yhtiön herroja vieraaksi. Ja sinnekin riittäisi kyllä Kyyhkysen ampumaa lintupaistia.
– Onko teillä aivan tulenpalava kiire Levärannalle, poika kysyi. – Tulen veneeseen, jos maltatte odottaa, että käyn tuolla Häckmannilla. Tilasin Helsingistä pari kirjaa, niin katson, jos ovat jo tulleet. Te ette varmaan huomannut kysyä…
– Poika, isä puhutteli vakavasti.
Poika säpsähti tämän katsetta. Isän silmät olivat kuin tuijottaisi kiväärin piippuun. Isä näki poikansa sisimpään. Sitä tapahtui harvoin, mutta nyt heidän tuntonsa kohtasivat. Isän elämässä oli ollut vain yksi suuri rakkaus. Olivatko he tässä samaa maata?
– Älä polta siipiäsi, isä sanoi hiljaa.
– Mitä isä tarkoittaa?
– Tiedät sanomattakin. Jos lentää liian lähelle aurinkoa, voivat siivet kärventyä.
– Tämä kyyhkynen lentää minne tahtoo ja laskeutuu vaikka auringon päälle jos haluaa!
– Siinä palaa pyrstö. Tekisi mieli sanoa tästä enemmänkin. Sitä kun ei meikäläisten pidä tavoitella mahdotonta… Mutta jokaisenpa se on oma kärsimyksensä valittava, isä huokaisi. Se tuli kummallisella matalalla äänellä, jollaista isä oli poikansa kuullen käyttänyt vain harvoin. Sitten isä jatkoi entiseen tapaansa:
– Jos sulla tarttee käydä Häckmannilla, niin käy. Menen Konttiseen kahville ja katsomaan, vieläkö Anna-Liisa osaa torttuja leipoa. Tule sinne ja lähdetään sitten soutamaan Ransukkaa kohti. Jätin veneen Kiviniemen rantaan.
– Soutamaan! poika älähti. – Yksinkö te tulitte tänne?
– Ei mulla ole varaa renkejä irrottaa muista töistä soutajaksi joka kirkonkylän-reissulle. Joko luulet herra olevasi, poika parka, isä hymähti ja kasvoissa välähti ivan ilme.