Anna-Liisa syntyi maatilan tyttönä Misin kylässä Rovaniemen ja Kemijärven rajamailla talvisodan talvena, 14.2.1940. Hänen isänsä Matti Pirttijärvi oli kaatunut Märkäjärven taistelussa 11 päivää aikaisemmin kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Isän kaipuu jätti jäljen koko loppuelämään. Äiti meni myöhemmin uuteen avioliittoon ja sai paljon lapsia, mutta isän menetystä ei se korvannut. Äitinsä Saimin o.s. Määttä puolelta Anna-Liisa polveutui Posion ja Kuusamon vanhoista talonpoikaissuvuista.

Jo hyvin nuorena Anna-Liisa tapasi tulevan aviomiehensä, rakennusmestari Urpo Kulpin, joka oli saman kylän poikia. Avioliitto kesti 47 vuotta. Perhe asui jonkin aikaa Rovaniemellä ja Uudellamaalla, mutta myöhemmin vuosikymmeniä Kemijärvellä. Moni Kemijärvellä muistaa edelleen Urpon, joka toimi VR:llä rata-alueen päällikkönä ja oli myös aktiiviurheilija ja palkittu suunnistaja. Sosiaalisena ihmisenä hänellä oli laajat verkostot. Anna-Liisa työskenteli nuorempana liike-apulaisena ja perheenäidin tehtävien ohella myöhemmin pitkään hänkin VR:llä, junien siivoojana.

Myöhemmällä iällä Anna-Liisa löysi luovuutta itsestään ja monien rohkaisujen jälkeen ryhtyi harrastamaan öljyvärimaalausta käyden erilaisilla maalauskursseilla. Hän teki myös miehensä ja ystäviensä kanssa silloin tällöin ulkomaanmatkoja. Anna-Liisa oli ehkä hieman introvertti ja vieraammat ihmiset saattoivat pitää häntä varautuneena ja etäisenä. Hänellä oli kuitenkin oma hiljainen hymynsä ja huumorinsa. Anna-Liisa kohtasi elämässään paljon hyvin raskaita asioita, mutta kaikesta hän selvisi ja jatkoi elämää eteenpäin.

Urpo kuoli äkillisesti sydänhalvaukseen kotinsa eteiseen ollessaan lähdössä hiihtämään keväällä 2006. Anna-Liisan elämästä katosi kiintopiste. Vuonna 2010 Anna-Liisa muutti Rovaniemen keskustaan. Vuodesta 2016 eteenpäin hän asui palvelukodeissa.

Muistisairaus vei Anna-Liisan jo vuosia sitten, pirstoi persoonan ja vei vähitellen kyvyn liikkua ja olla vuorovaikutuksessa maailman kanssa. Anna-Liisan viimeiset taulut kertovat siitä, kun hän maalasi pohjat kuin eriväristä usvaa, mutta ei kyennyt enää rakentamaan yksityiskohtia. Hänen äitinsä eli aikanaan 93-vuotiaaksi, mutta viimeiset vuodet hänkin vaikeasti muistisairaana. Anna-Liisa pelkäsi, että se tulee myös hänen kohtalokseen, ja niin sitten kävikin. Nyt voimme kuitenkin ajatella, että hän on jälleen kokonainen ja perillä. Oli surullista, että veljieni lapset eivät ehtineet tutustua isomummoonsa. Muistot ja geenit jatkuvat kuitenkin myös heissä osana suvun tarinaa.

Minä en ollut Anna-Liisan biologinen sukulainen. Kuitenkin kun isäni ja äitipuoleni yhteiselämä alkoi minun ollessani 3-vuotias, on myös Anna-Liisa ollut aina osa elämääni. Anna-Liisa ja Urpo suhtautuivat minuun aina ystävällisesti ja kannustavasti. Olen tästä kiitollinen ja muistan heitä lämmöllä.