Pelipaikoilla jälleen!
Liittyen työhön Katri Kulmunin EU-parlamenttiavustajana sain pienen yhteisen työtilan käyttööni eduskuntatalolta. Minähän olen osan ajasta kotimaassa ja tärkeimpien istuntoviikkojen yms. ajan Katrin mukana ”paikan päällä”. Mutta myös yhteistyö eduskuntaryhmän suuntaan ja kotimaan politiikan seuranta on osa työnkuvaa.
Kieltämättä tuli nostalginen olo, kun palasin tuttuihin maisemiin. En ole yli neljään vuoteen käynyt täällä kertaakaan. Sen verran kirpeältä lähdöt tuntuivat. Paljon on väki vaihtunut ja myös ruokalan hinnat näkyvät pompsahtaneen. Ruokalasta nousin tuttuun tapaan kuutoskerrokseen kierreportaikkoa pitkin, en käyttänyt hissiä. Jaloissa kyllä tuntui, että rapputreenit ovat jääneet liian vähille viime aikoina.
Olen lähtenyt tästä talosta kahdesti. Ensin palveltuani isänmaata kansanedustaja Eeva-Maria Maijalan eduskunta-avustajana lähes kahdeksan vuoden ajan. Kun Maijalan kausi päättyi huhtikuun 2019 vaaleihin, lensin myös minä kaaressa pihalle. Toisen kerran sain tänne työhuoneen käyttööni, kun toimin valtiovarainministeriössä Katri Kulmunin erityisavustajana, se päättyi Katrin ministerieroon kesäkuussa 2020.
Molemmat lähdöt olivat aika rajuja, paitsi henkisesti kovia paikkoja, niin myös minulle taloudellisesti. Olin todella omistautunut näille töille enkä kerännyt tuloja muualta. Normaaleilla työntekijöillä on irtisanomisaika ja irtisanomisajan palkka jne. – poliittinen avustaja putoaa tyhjän päälle, tavarat laatikkoon ja ulos välittömästi. Tietysti joillakin voi olla verkostot ja hyvät veljet auttamassa uuteen työhön, Janne-rukalla ei tällaisia ollut. Olosuhteet pakottivat yrittäjäksi, mikä oli kasvattava kokemus, kuten olen aikaisemmin kertonutkin.
Nyt kun aikaa on kulunut, niin muistaa tietysti enemmän hauskojakin asioita ja onnistumisen hetkiä noilta avustajavuosilta. Olen kiitollinen siitä mahdollisuudesta, että olen saanut tukea kotimaakuntani edustajien työtä omalla panoksellani. Yhtä ja toista kai aikaankin saatiin.
Tietenkään en voi olla ajattelematta sitä, että jos olisin saanut viime eduskuntavaaleissa 500 ääntä enemmän, niin olisin tullut tähän taloon nyt aivan toiseen rooliin. Se meni kuitenkin niin kuin äänestäjät tahtoivat ja sitä on demokratiassa kunnioitettava.
Viime yönä junassa muistui mieleeni jostain syystä vuoden 2003 eduskuntavaalit. Tuolloin paikallinen ehdokas purki eri kanavissa katkeruutta, kun ei tullut valituksi eduskuntaan, ja syytti erityisesti niitä seutukuntansa keskustalaisia, jotka eivät olleet häntä kannattaneet ja hajottivat ääniä. Tai muistan erään ehdokkaan toisista vaaleista, joka kirjoitti Lapin Kansassa olevansa ”loukkaantunut äänestäjille”, jotka eivät äänestäneet häntä. Voi hyvä ihme!
Kenenkään velvollisuus ei ole kannattaa jotain tiettyä henkilöä. En ole nöyrä enkä vaatimaton ihminen – liekö Levärannalla sellaista koskaan syntynytkään – mutta kansanvallan edessä on oltava nöyrä. Vaalitulosta vastaan ei auta kiukutella.
Voisin tietysti hakea syitä, ja jotkut ovat hakeneetkin, että kun itälappilaiset eivät keskittäneet omalle ehdokkaalle ääniä ja kun Keskusta asetti Itä-Lapista kolme ehdokasta yhden tai kahden sijaan, niin seutukunta ei saanut omaa kansanedustajaa läpi. Mutta vaikka Itä-Lapista ei olisi ollut muita ehdokkaita kuin minä, niin mikä takaa, että äänet olisivat tulleet minulle? Minulla oli paljon upeita tukijoita, jotka tekivät kaikkensa valintani hyväksi, mutta tiedän, että kotiseudullani on myös ihmisiä, jotka äänestävät mieluummin vaikka roskaämpäriä kuin minua, ja heillä on siihen täysi oikeus. Ei minun auta hautoa vuosikymmeniä katkeruutta siitä, tai etsiä syitä kannatuksen puutteeseen muualta kuin itsestäni. Tämän verran tällä naamalla irtosi, se on vain kestettävä. Ensi kerralla uudestaan tai sitten ei. Joka aamu on armo uus.
Nyt on kuitenkin tyytyväinen mieli, että olen jälleen täällä. Esirukouksiinne luottaen!