Kaarina Maununtyttären tuhkimotarina on koskettanut monia ja etenkin kansallisen heräämisen aikaan 1800-luvun jälkipuolella sitä käytettiin kansallistunnon herättämisessä. Ainoana Suomeen haudattuna kuninkaallisena hänen hautamuistomerkkiään varten järjestettiin keräys, upea hautakappeli ja sarkofagi rakennettiinkin Turun tuomiokirkkoon. Hänelle yritettiin keksiä myös suomalaisia sukujuuria, missä ei tiettävästi ole mitään perää. Kaarina oli syntynyt Tukholmassa ja hänen vanhempansa olivat kotoisin Upplannin maaseudulta.

Moni muistaa vanhan tarinan, kuinka pähkinöitä myymässä ollut köyhä sotilaantytär päätyi Ruotsin kuningattareksi, kun kuningas Eerik XIV (kosittuaan turhaan ensin liutaa eurooppalaisia prinsessoja ja jopa Englannin neitsytkuningatarta) nosti hänet lailliseksi vaimokseen. Romanttisen kertomuksen lisäksi tapahtumalla on kuitenkin aitoa historiallista merkitystä. Epäsäätyinen avioliitto oli viimeinen niitti jo muutenkin mielenvikaiseen kuninkaaseen kyllästyneelle aatelille. Erinäisten vaiheiden jälkeen toteutettu vallankaappaus johti Eerikin veljen Juhanan kuninkaaksi tuloon, millä oli suuret vaikutukset niin Ruotsin ulkopolitiikkaan kuin maan uskonnolliseen elämään (Juhanan pyrkimykset katolisuuden palauttamiseen).

Voi olla, että tuhkimotarina kosketti minuakin nuorena, vaikka nykyään sitä katsoo eri silmin, kun tajuaa, miten syvästi mielisairas tyranni Eerik-kuningas oli. Eikä nuorella tytöllä ollut varmaankaan paljon muita vaihtoehtoja kuin suostua kuninkaan rakastajattareksi ja viimein vaimoksi. Ilmeisesti Kaarina kuitenkin aidosti sai rauhoitettua miehensä pahimpia riehumisia. Viimeisinä vankeusvuosinaan, jolloin puolisot oli jo erotettu toisistaan, Eerik kaipasi vaimoaan, huusi hänen nimeään vankisellissään ja piirsi hänen kuviaan rukouskirjan marginaaliin.

Myöhemmässä traditiossa Kaarina Maununtyttärestä on rakennettu pyhimysmäistä ja tiukan kristillisiinkin normeihin sovittaen esimerkillistä hahmoa viattomasta neidosta, joka kärsi miehensä rinnalla ja omisti elämänsä hyväntekeväisyydelle ja uskonnolle. Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tavannut kuningasta torimyyjänä, vaan Gert Cantorin krouvissa. Tukholmalaisessa kaljabaarissa tarjoilleen ja laulaneen tytön, jolla perimätiedon mukaan oli vielä hyvin kauniit kasvot ja suuret rinnat, voi kuvitella saaneen kuitenkin muidenkin miesten huomiota osakseen. Yhden potentiaalisen sulhasenhan kuningas Eerik suutuksissaan taisi tapattaakin. Ja ensimmäinen lapsikin syntyi kauan ennen avioitumista, mikä näissä pyhimystarinoissa unohdetaan.

Toisaalta Kaarina epäilemättä koetti toimia sovittelijana miehensä riidoissa ja hillitä pahimpia tekosia. Esim. Ranskan lähettiläs kirjoitti hovista kotimaahansa, kuinka Kaarina oli saanut estettyä monen syyttömän teloituksen. Miehensä kuoltua hän sai Kangasalan Liuksialan kartanon asuttavakseen ja eli hämäläisen maaseudun rauhassa, kaukana valtakunnanpolitiikasta, mutta uuden paikallisen yhteisönsä merkkihenkilönä. Ulkomaille karkoitettua poikaansa, joka alkuperäisenä kruununperijänä oli uudelle kuningassuvun haaralle uhka, hän ei saanut tavata kuin kerran aikuisiällä. Kotiseudullaan hän toimi menestyksellä maatilan emäntänä, auttoi köyhiä ja sairaita, ja hänen maineensa talonpoikien ystävänä johti siihen, että jopa hurjat eteläpohjalaiset nuijamiehet jättivät kartanon rauhaan, kun lähiseutujen kartanot poltettiin nuijasodan tapahtumissa. (Myöhemmin on väitetty, että hän olisi mennyt Jaakko Ilkan kanssa sänkyyn pelastaakseen kartanonsa, mutta luultavasti väite on täysin keksitty.)

Hänen elämästään on paljon kadonnut historian hämäriin vuosisatojen ajalta, eikä hänen omia kirjeitään ole muutamaa lukuun ottamatta säilynyt, mutta hänen kuolemansa on melko tarkasti dokumentoitu. Vuonna 1996 Kansallisarkiston remontin yhteydessä löytyi vanha pergamentti sururunosta, joka oli luettu Kaarinan hautajaisissa Turun tuomiokirkossa. Sen sisältö oli jo toki jo aiemmin tunnettu, mutta löydös nosti asian jälleen uuteen tietoisuuteen. Siinä kuvaillaan hyvin runollisin sanankääntein, kuinka Kaarina kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan Liuksialan kartanossa 63. ikävuodellaan, syyskuun 13. päivänä vuonna 1612, kello viiden aikaan iltapäivällä. Elämänsä viimeisinä hetkinä hän huusi Jeesusta avukseen ja ”rukouksia lausuen antoi hurskaan henkensä”.

Vielä tänä päivänäkään ei ole kirjoitettu kunnollista, kaikki alkuperäislähteet perusteellisesti läpikäyvää ja nykyajan tietokirjan mitat täyttävää elämäkertaakaan tästä ainoasta Ruotsin kuninkaallisesta, joka asui maassamme lähes 40 vuoden ajan ja on ainoana kuninkaan puolisona tullut myös haudatuksi Suomeen. Toivottavasti sellainen vielä joskus kootaan. Arvostettu historioitsija, valtionarkeologi Carl Johan Gardberg, on tehnyt kyllä perusteellisen ja hyvän kirjan, joka käsittelee myös Kaarinaa, mutta se keskittyy etupäässä hänen vankeusaikaansa, ja varsinkin myöhemmät elinvuodet jäävät vähemmälle huomiolle.

Kaarinasta ei ole säilynyt oman aikansa varsinaisia muotokuvia. Tämä kuva on tekoälyn tuotos hänen aviomiehensä mustekynällä piirtämien kuvien ja nykypäivään säilyneiden, sekä erään luultavasti postuumisti tehdyn maalauksen perusteella.