Janne Kaisanlahden nettipäiväkirja

Hartauspuhe 15.6.2026 Kemijärven kirkkovaltuustossa

2026-06-15T23:55:00+03:00

Kävin viime viikolla Malmin hautausmaalla Helsingissä istuttamassa perennoja kauan sitten kuolleen sukulaislapsen haudalle. Hänen lähiomaisensa asuvat ulkomailla, mutta ovat halunneet säilyttää hautasijan maksamalla hautasijaoikeuden aina kerrallaan 25 vuodeksi eteenpäin.

Monissa seurakunnissa – etenkin suurissa seurakunnissa – käytäntöhän on se, että jos omaiset eivät maksa uutta maksua, kun aika tulee, niin kivi lähtee armotta murskaamoon ja uusia vainajia aletaan haudata tilalle. Meillä Kemijärvellä hautakiviin ei ole yleensä koskettu eikä maksuja peritty. Toivon, että voimme pitää tästä kiinni jatkossakin. Maatahan meillä riittää, ja en voi sille mitään, että minusta tuntuu kovin barbaariselta hävittää ihmisten hautasijoja. Vanhat hautakivet kertovat myös paikkakunnan historiaa ja muistuttavat eletyistä ihmiskohtaloista.

Toisaalta siihenkin pitää varautua, että jos ihmiset eroavat jatkossakin kirkosta kaventaen seurakuntien tulopohjaa, ja toisaalta valtio vetäytyy vastuustaan korvata kirkolle hautausmaiden ylläpitämisestä aiheutuvia kuluja, niin kipeitä päätöksiä voi olla meilläkin joskus edessä. Tai jos kirkon hallintouudistuksissa joskus taloudellinen päätöksenteko siirretään väkisin isompiin yhteisöihin – joissa paikalliset ratkaisut ja itse inhimillisyyskin helposti katoaa johtosääntöjen taakse.

Miksi otan tämän asian hartauspuheessa esille? Onhan sanottu niinkin, että kun ihmisen pelastus ratkeaa kuolinhetkellä, niin hautaaminen ja hautapaikka ovat merkityksettömiä asioista.

Luulen, että suurin osa kristityistä kuitenkin ajattelee, että vaikka vainajien kohtalo on Jumalan käsissä, niin jälkeen jääville hautasijoilla on merkitystä. Paitsi että läheisten haudoilla käyminen on monelle tärkeä osa yksityistä surutyötä ja tapa muistaa vainajia, niin yleensäkin hautausmaat voivat herkistää ihmisiä iäisyysasioiden äärelle. Jotkut vanhat ovat käyttäneet hautausmaista nimeä ”Jumalan puisto”. Ja ennen oli tärkeää, että vainajan jäänteet laskettiin ”siunattuun maahan”, kuten sanonta kuuluu.

Sitä paitsi jo Raamatussa on monessa kohtaa kerrottu ihmisten hautaamisesta. Abrahamkin osti hautapaikan, ei vain vaimolleen vaan koko suvulleen. Vaikka ruumis on lähdettyämme vain tyhjä kuori, ei sen hautaaminen ole merkityksetön asia.

Nykyään yleistyvän tuhkaamisen ja uusien säädösten myötä lisääntyy myös käytäntö, että vainajille ei tule erillistä hautapaikkaa tai edes muistokiveä. Vieläpä jotkut sanovat, että en halua lasteni joutuvan hoitamaan hautaa, ikään kuin se olisi suurikin uhraus. Itse kyllä se on ajattelen, että se on lasten – ja omalla kohdallani myös kummitytön – velvollisuus.

Jokaisella on toki oikeus määrätä mihin arkku lasketaan tai tuhkat heitetään, ja ymmärrän sen sinällään kauniin ajatukset, että tuhkat päätyvät jonkun itselle rakkaan paikan yhteyteen, metsään kesämökin taakse tai tunturipuron virtaan. Mutta toisaalta tämän yleistyessä menetetään se kulttuuri, että ihminen voi tulla hiljentymään sukulaisten ja esivanhempiensa haudalle, ja osana omaa identiteettiään kunnioittaa juuriaan hoitamalla suvun hautapaikkoja.

Olen osaltani koettanut kannustaa ihmisiä muodostamaan sukuhautoja niin että aiemmin kuolleiden omaisten hautoihin haudattaisiin mahdollisuuksien mukaan uusia suvun jäseniä. Tällöin myös edellisten polvien muisto säilyy eivätkä aikaisemmat haudat unohdu niin helposti myöhemmiltä sukupolvilta, vaan tulevat hoidetuksi. Ei aina tarvitse ostaa uutta hautapaikkaa, jos esivanhempien haudoissa on tilaa.

Tuohon Kemijärven vanhaan hautausmaahan on haudattu toki ihmisiä jo 1600-luvun puolivälistä lähtien, ja vanhimmat säilyneet hautamuistomerkit ovat 1800-luvun lopulta. Suuri joukko monien meidän esivanhempia lepää sielläkin tuntemattomissa haudoissa. Tärkeintä on tietysti se, että Jumala tuntee heidän jokaisen nimensä.

Silti voimme kristittyinä kuitenkin iloita, että vuosisatojen ajan tässäkin maassa hautapaikkoja on merkitty joko puisilla tai metallisilla risteillä, tai hautakivillä, joihin on kuvattu ristin tunnus. Ristillä on kuolema voitettu. Ristin voitto on totta tänäänkin. Monet niistä hautaristeistä ovat aikojen kuluessa maatuneet pois, mutta Golgatan risti kestää.

Uusheräyksen kesäseurat Oulussa

2026-06-11T13:20:00+03:00

Viikonloppuna Oulussa pidetään Uusheräyksen seurat. Tapahtumat ovat Karjasillan kirkossa perjantaista sunnuntaihin - messuja, seuroja, musiikkia, puheita jne., tulkaa ainakin käymään jossakin osuudessa, jos olette Oulussa tai lähistölle! Tapahtuma on kaikille avoin!

Minulta on kysytty, että mikä Uusheräys? - Seuraavan kirjoitan yksityishenkilönä, en minkäänlaisena herätysliikkeen virallisena edustajana. En ole koskaan ollut missään Uusheräyksen organisaation luottamus- tai johtotehtävissä, ainoastaan 10 euron jäsenmaksun maksavana rivijäsenenä. (Rovaniemellä pidettyjen kesäseurojen päätoimikunnan puheenjohtajana olin tosin yhtenä vuonna.)

Uusheräys on kotiseutuni Kemijärven vanha herätysliike, joka muodostui meillä lestadiolaisuuden valtavirraksi silloin, kun useimmissa naapurikunnissa pääosa väestä omaksui vanhoillislestadiolaisuuden. Sen juuret ovat siis Tornionjokilaaksossa vaikuttaneen rovasti Lars Leevi Laestadiuksen (1800-61) toiminnassa, jolloin juopottelu ja käräjäriidat vaihtuivat Lapissa rauhaan ja vapauteen, kun elävä usko tuli omakohtaisesti todeksi ja synnit uskottiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja sovintoveressä.

Uusheräyksen alkuaikoina korostui juuri Laestadiuksen alkuperäisten saarnojen lukeminen. Sellaisen saarnakirjan minäkin löysin lapsena mummolan aitan vintiltä. Liikkeen johtohahmoja oli alkuaikana erityisesti Kittilässä ja vastustajat nimittelivätkin uusheräystä "Kittilän mustaksi opiksi".

Oma kotitaustani on ns. yleiskirkollinen, mutta sukujuurissani on uusheräyksen vaikutusta. Mm. isoukkini ukki Matti Gehör oli paikallinen saarnamies ja isoukkini setä K. E. Kaisamatti oli käsittääkseni jonkinlainen liikkeen johtohahmo 1900-luvun alkupuoliskolla. Isomummini isä Frans Eemil Kostamovaara kuului myös liikkeen paikallisiin vaikuttajiin. - Ajattelin pitkään, että pelkkä kirkon jäsenyys riittää minulle, mutta kirkon maallistumisen ja liberaaliteologian voimistumisen myötä ajattelin, että kuulun kyllä kirkkoon jatkossakin, koska haluan vaikuttaa sisältäpäin, mutta tuntuu paremmalta kuulua myös johonkin muuhun ja suvun juurille palaaminen oli luontevaa. Kysyin Uusheräyksen toiminnanjohtaja Eeva Poukeelta, että kelpaanko, ja kelpasin.

En ala väitellä tässä yhteydessä siitä, mikä lestadiolaisuus on oikeampaa kuin toinen. Historiallinen kehitys on johtanut liikkeen hajaantumiseen. Joka on löytänyt hengellisen kodin jostakin muusta suuntauksesta, niin kunnioitan sitä. Jeesus on sama ja se riittää. Tiedän, että kaikki eivät ehkä pidä minua oikeana uskovaisena, mutta koetan ajatella asian niin, että minä voin pitää silti heitä sellaisina. Lopultahan vain Jumala tietää meidän sielumme todellisen tilan, ja Hänellä on myös porttien portilla se viimeinen tuomiovalta.

Uusheräyksessä on perinteisesti ollut kaksi teologista korostusta, jotka ovat minulle läheisiä. Ensinnäkin käsitys Jumalan sanasta kaksiteräisenä miekkana: laki ja evankeliumi. Lain kolmas käyttö, eli lakia on saarnattava myös uskoville. Vaikka ihminen olisi kuinka uskossa, niin hänellä on silti taistelu syntiä, maailmaa ja perkelettä vastaan. Vaikka emme ole lain alla, vaan armon alla, emmekä pelastu teoista, niin laki on silti olemassa ja meillä on esikuva, jota kohti haluamme pyrkiä.

En ole teologi enkä osaa tuota paremmin kirjoittaa, mutta nämä painotukset olen kokenut tärkeiksi.

Toiseksi - vaikka uusheräys on tehnyt selvän eron "tämän maailman menoon", niin se on alusta saakka ollut ekumeeninen liike. Seurakuntaoppi ei ole rajoittunut vain omaan porukkaan, vaan Laestadiuksen käsityksen mukaisesti uskovia on voitu nähdä muissakin kuin juuri omassa liikkeessä. Taivaassakaan ei avaimenreiästä katsota. Tämä korostui erityisesti lähetystyön kautta. Uusheräys on tukenut lähetystyötä alusta saakka eikä kristinuskoa ei-kristityille julistettaessa ole ollut mielekästä keskittyä erimielisyyksistä vänkäämiseen toisten kristittyjen kanssa.

Toki tiedän, että jokaisessa liikkeessä on ollut omat erheensä. Kaikki ihmisten tekemä on hiekalle rakennettua. Aikanaan Uusheräystä syytettiin liiasta lakihenkisyydestä ja että saarnat olivat tulikivenkatkuisia. Kotiseudullani uusheränneet tekivät 1950-luvulla parhaansa, ettei Heikki Rosmaa olisi valittu kirkkoherraksi, ja vielä minun lapsuudessani muisteltiin, kuinka ankaraa vaalitaistelu oli ollut. Moni uusherännyt ylitti myöhemmin korkean kynnyksen ja kävi pyytämässä tapahtumia anteeksi. "Emme saaneet sitä pappia, jonka halusimme, mutta saimme paremman", eräs paikallinen saarnamies myöhemmin tunnusti.

Nykyään näen paljon suurempana uhkana liikkeelle sen, että sen identiteetistä ei ole myöhempinä aikoina pidetty enää niin suurta lukua. On sanottu, että se riittää, kun uskotaan Jeesukseen, eikä se ole väliä, että säilyykö joku yksittäinen herätysliike. Näin onkin tietysti pohjimmiltaan, se on oikein ja Raamatullista. Mutta elämme kuitenkin aikoja, jolloin näitä perinteisiä kristillisiä liikkeitä tarvitaan, ja uskoisin, että myös Uusheräyksen edustamilla painostuksilla on edelleen ajassamme tilausta.

Kemijärven kirkon kellotaulu

2026-05-26T22:34:00+03:00

Kuulemma keskustelu Kemijärven kirkonkellon kellotaulusta on ollut jälleen esillä Kemijärven kaupunginvaltuuston kokouksessa. Asia ei suoranaisesti kuulu toki kaupunginvaltuuston päätösvaltaan, mutta osana kaupungin keskustaajaman maisemaa kirkonkello on keskeinen.

Tavoite kirkonkellon oikeassa ajassa pysymisen suhteen on oikea ja kannatettava, vaikka henkilökohtaisesti tuntuu ikävältä, että aloitteen tehnyt kaupunginvaltuutettu tuo asiaa toistuvasti esiin vihaisessa ja seurakuntaa syyttävässä hengessä. Syytökset ja nakkelut siitä, että kirkon kello ei seurakuntaa kiinnosta, ovat tietenkin perättömiä. Väite myös siitä, että kello on ollut koko ajan väärässä, ei pidä paikkansa.

Mutta se on totta, että valitettavan pitkiä aikoja kellotaulu on ollut pysähtyneenä, ja kun se on saatettu käymään ja oikeaan aikaan, niin jonkun ajan päästä kello on valitettavasti alkanut jälleen jätättää.

Tuskinpa kukaan enää katsoo aikaa kirkon kellotaulusta, mutta kun se kellotaulu siellä edelleen on, niin eihän se kenellekään kunniaksi ole, että se näyttää väärää aikaa.

Minun tekninen asiantuntemukseni ei toki riitä sen sanomiseen, miten kirkon kellotaulua/koneistoa tulisi korjata. Tietojeni mukaan kelloa on yritetty korjata useita kertoja, mutta vanhan koneiston rapautuminen on pitkällä. Olen pyytänyt seurakunnan viranhaltijoita selvittämään, mitä uuden koneiston hankkiminen ja asentaminen tulisi maksamaan. Uskon, että he tekevät varmasti parhaansa. Kun selvitykset saadaan, niin luottamuselimet tekevät aikanaan päätökset.

Toivon, että löytyy ratkaisu, jolla toimiva koneisto saadaan paikalle. Kyse on tietysti myös kustannuksista. Kun ihmiset eroavat kirkosta ja tulovirta on yhä pienempi, niin pienemmätkin menoerät joudutaan priorisoimaan. Jos kaupunki tai joku muu taho on halukas osallistumaan kirkonkellon korjaamisen kustannuksiin, niin tällainen tuki otetaan varmasti suurella kiitollisuudella vastaan.

Konrad Vilhelm Kalliosalmi

2026-05-21T21:23:00+03:00

Toivottavasti kukaan kaukainen sukulainen ei pahastu, mutta otin vapauden käydä hieman siistimässä isoukkini serkun Konrad Vilhelm Kalliosalmen hautaa ja istutin sinne pari perennaa. Hautakiven tekstistä ei saa juuri selvää, mutta kyse K. V. Kalliosalmen, hänen vaimonsa ja kolmen lapsen hautakivestä. Kysyin seurakunnasta, onko hauta kenenkään nimissä ja ei ollut. Aikanaan hautaa hoitaneet sukulaiset lienevät kuolleet jo kauan sitten, kun männyntaimiakin oli ehtinyt alkaa kasvaa.

Viittasinkin tähän isoukkini serkkuun jossakin aikaisemmassa blogikirjoituksessani. Konrad Vilhelm Kalliosalmi oli paikallinen uranuurtaja siinä mielessä, että hän oli ensimmäinen Itä-Lapista asetettu kansanedustajaehdokas.

Elämäntyönsä hän teki maanviljelijänä ja kestikievarin pitäjänä Kemijärven ja Rovaniemen kuntarajan läheisyydessä Kalliosalmessa. Talo oli varakkaanpuoleinen Kemijärven mittasuhteissa, mutta eipä täällä kukaan noihin aikoihin kovin leveästi elänyt. Kun talo sijaitsi yksinäisellä paikalla pitäjän syrjälaidalla, niin osallistuminen yhteisiin rientoihin ja esim. kunnallisiin luottamustoimiin ei ollut yhtä aktiivista kuin kirkonkyläläisillä. Paliskuntansa poroisäntänä hän kyllä toimi.

Muistokirjoituksen mukaan: "Lukemalla sanomalehtiä ja muutakin kirjallisuutta oli hän hankkinut melkoiset tietomäärät, joten hän oli paikkakuntansa valistuneempia maanviljelijöitä." Tai toisessa muistokirjoituksessa: "Vainaja oli kuntansa huomatuimpia henkilöitä. Edistysmielisenä, aikaansa seuraavana ja uskonnollisena henkilönä tuli hän tunnetuksi laajalti kotiseurakuntansa ulkopuolellakin."

K. V. Kalliosalmi oli kahdesti Suomettarelaisten ehdokkaana eduskuntaan. Vaaleissa hän ylsi Iisakki Hoikan jälkeen varasijalle. Hoikka oli jo iäkäs ja toiminut pitkään valtiopäivämiehenä talonpoikaissäädyssä ennen eduskuntauudistusta. Kenties ajateltiin, että kun Hoikka aikanaan jää pois, tulee Kalliosalmelle paremmat mahdollisuudet eduskuntaan. Nämä näkymät eivät kuitenkaan toteutuneet, kun Kalliosalmi kuoli 17.3.1909 vain 42-vuotiaana. Ollessaan ulkorakennuksessa vettä pumppaamassa hän menehtyi äkkiä sydänkohtaukseen.

Hartauspuhe Kemijärven kirkkovaltuustossa 20.5.2026

2026-05-20T23:32:00+03:00

Hyvät kirkkovaltuutetut ja viranhaltijat!

Joka härillä ajaa se häristä puhuu, ja kun olen käyttänyt vapaa-ajastani nykyään suuren osa rikoslakitutkimukseen, niin tuon siitä esille eräitä kristillisyyden kannalta mielenkiintoisia näkökulmia.

Kun pitkän valtioyön jälkeen Suomen uutta rikoslakia alettiin säätää 1860-luvulla, esitettiin lakiin erilaisia yksityiskohtaisia tunnusmerkistöjä sille, minkälaiset perusteet voitaisiin katsoa sopiviksi ankarammille rangaistuksille – siis että rikokset tapahtuisivat ”raskauttavia asianhaarojen vallitessa”, kuten sanonta kuului.

Tällaisten edellytysten täyttyessä tuomarin tulisi punnita rangaistus pykälässä säädetyn asteikon ylälaidalta, tai sitten muodostettaisiin erityisiä, ankarammin rangaistavia rikoslajeja näiden tiettyjen edellytysten täyttyessä.

Vuoden 1863 valtiopäivillä mm. pahoinpitelyä koskevaan säädökseen esitettiin rangaistuksen koventamisperusteeksi sitä, että pahoinpitely on kohdistunut jumalanpalvelukseen osallistuneeseen tai sinne matkalla olleeseen henkilöön tai että pahoinpitely on tapahtunut seurakunnan kokouksessa.

Vaikka nämä esityksestä jätettiin lopulta pois varsinaisesta rikoslaista, koska niiden katsottiin kuuluvan enemmänkin oikeustieteen alaan kuin lainsäädöksiin, ilmentävät ne oman aikansa arvoja.

Koko uusi ja kauan kaivattu rikoslaki oli kaatua vuoden 1888 valtiopäivillä asiaan, joka meillä nykyään ei ole maallisessa yhteiskunnassa rikos ensinkään – kauppojen auki pitämiseen ja työn tekemiseen pyhäpäivinä. Pappissääty ja talonpoikaissääty kannattivat tiukempia sanamuotoja sapatinrikkomisen määrittelemiseen.

Kieltämättä osa näistä jyrkemmistä puheenvuoroista tuntuukin jopa minun näkökulmastani hieman tekohurskailta ja muistuttaa fariseusten sapattisäännöksiä, vaikkapa kun pohdittiin, millaista kotiaskareita olisi sallittua tehdä pyhäpäivänä – esimerkiksi olisiko sapatin rikkomista, jos pappilassa papin rouva keittää teetä tai kirjoittaa kirjettä sunnuntaina, nämä kun olivat sellaisia töitä, joita ei tehty hätätarpeeksi ja joita ilmankin sunnuntaina pystyttäisiin elämään.

Mutta useimmissa sapatinrikkomisissa oli kyse tietysti vakavammista huolista. Saivatko talojen rengit ja piiat viettää edes sunnuntait levossa, ja oliko heillä aito mahdollisuus halutessaan päästä jumalanpalveluksiin tai seuroihin? Miten estettiin se, että ihmisten kokoontuessa sunnuntaisin kirkonmäelle – mikä oli myös merkittävä sosiaalinen tapahtuma – paikalliset kauppiaat möivät viinaa tiskin alta ja kirkonmenojen yhteyteen muodostui helposti ryyppyjuhlat. (Kemijärvi ei ole tästä poikkeus, 1890-luvulle pikemminkin varoittava esimerkki koko Lapissa.)

Tyypillistä oli myös, että kun laki kielsi kauppapuodin oven auki pitämisen sunnuntaina, niin lakia kierrettiin siten, että kaupparakennus oli kyllä suljettuna, mutta kauppias kuljeskeli sunnuntaisin kauppansa kulmilla ja asiakkaan jotain pyytäessä kävi takaoven kautta hakemassa kaupan sisältä pyydettyjä tuotteita ja toi ne ulos asiakkaalle. Näin kauppapuoti sinällään oli kiinni, kun kaupankäynti ja maksu suoritettiin pihalla.

Pohjimmiltaan näissä sapatinrikkomista vastustavissa esityksissä – vaikka niitä lukiessa osa tuntuukin kovin vanhanaikaisilta – oli kuitenkin aito huoli siitä, että yhteiskunta hylkää Jumalan selvän käskyn lepopäivän pyhittämisestä. Puheenvuorot ilmentävät käsitystä siitä, että yhteiskunnassa on joitakin sellaisia ikuisia arvoja, joiden pyhyyttä on suojeltava, ja joiden pyhyyden loukkaamista on arvosteltava erityisellä paheksuttavuudella.

Jokainen voi pohtia, onko tälle maalle ollut siunaukseksi se, että yhä useammassa asiassa lainsäädäntö ohittaa perinteiset kristilliset käsitykset ja opetukset.

En ole sokea tietenkään sille, etteikö uskonnon varjolla ole meidänkin maassamme perusteltu asioita, joita tänään tuskin vain harva kannattaisi.

Vaikka jättäisin tuon mainitun rikoslain valmistelun yhteydessä Suomessa käydyn kuolemanrangaistuskeskustelun ja vetoamiset Vanhaan ja Uuteen Testamenttiin tässä huomiotta, niin vielä vuoden 1888 valtiopäivien rikoslakivaliokunnassa esitettiin kuolemantuomiota jumalanpilkasta silloisen Kuopion piispan toimesta. Esitys ei saanut laajempaa kannatusta, vaikka kansan syviä rivejä edustanut talonpoikaissääty paheksuikin tällaisista rikoksista annettavien lievimpien rangaistusten vähäisyyttä.

Huomattavaa kuitenkin on, etteivät tuon ajan sekulaareimmatkaan valtiomiehet vastustaneet esitystä siksi, että olisivat kieltäneet Jumalan olemassaolon, vaan katsoen, ettei tuolla rangaistuksella suojeltu itseään Jumalaa, vaan ihmisten uskonnollisia tunteita. Moni valtiopäiväedustaja muistutti, että Jumala ei tarvitse maallisia lakeja suojakseen, Hän kyllä tulee pilkkaajansa itse kerran rankaisemaan, mutta yhteiskuntajärjestys tarvitsi uskontoa ja sen pilkkaaminen oli siksi torjuttava.

Rikoslakivaliokunnan puheenjohtaja, professori Jaakko Forsman lausui tässä yhteydessä: ”Jos olisi kysymys siitä, että rankaistus herjauksesta, joka koskee korkeinta olentoa, olisi rankaistus siitä, että korkein olento on loukattu, että ikäänkuin hänen puolestansa rankaisu tapahtuisi, niin silloin tietysti ei olisi mikään rankaistus riittävä. Mutta semmoinen käsityskanta, joka kyllä myöskin maailmassa on ollut olemassa rikoslain säädännössä, on jo ammoin ajoin heitetty. Tätä rikosta rankaistaan sentähden että se rikkoo yhteiskunnan oikeutta, yhteiskunnan etuja vastaan.”

Rukoilkaamme.

Rakas Jumala, suuri Taivaallinen Isämme! Kiitos, että olet johdattanut ja varjellut Suomen kansaa ja antanut Pyhän Sanasi julistuksen tähän maahan. Johdata meitä, että se saisi yhä näkyä yhteiskunnassamme ja että kansakuntamme perustana voisi olla se, että etsimme Sinun hyvää tahtoasi.

Anna kokouksellemme viisautta ja anna päätöstemme olla siunaukseksi tälle kaupungille ja Sinun valtakuntasi työlle. Aamen.

Ajatelmia tappioiden kestämisestä

2026-05-13T20:38:00+03:00

"Arvokkaasti isäskin aina tappionsa myönsi", Niskavuoren emäntä opastaa ministeriksi ylennyttä poikaansa Niskavuori-sarjan viimeisessä elokuvassa.

Olen monesti elämässä huomannut, että ihmisen todellista suuruutta ei mitata voittojen päivinä vaan tappioiden hetkissä. Miten ylpeys kestää tilanteet, joissa menettää jonkun aseman tai kokee tulevansa nöyryytetyksi ihmisten silmissä. Säilyykö ryhti silloinkin. On ihmisiä, jotka eivät kykene itsekritiikkiin eivätkä näe itsessään mitään vikoja, ja heidän on vaikea kestää tilanteita, joissa he joutuvat tappiolle. Siksi tällaisia tilanteita voidaan vältellä ja venkoilla viimeiseen saakka, ja tarvittaessa turvautua jopa kyseenalaisiin keinoihin.

Esimerkiksi presidentti Trump teki ensimmäisellä presidenttikaudellaan mielestäni myös monia hyviä asioita, ja voin hyvin ymmärtää, miksi hänet valittiin presidentiksi vastavoimana maan poliittiselle eliitille ja poliittiselle ylikorrektiudelle. Mutta hän teki hyvin ikävästi, kun ei kunnioittanut demokratiaa eikä tunnustanut tappiotaan vuoden 2020 vaaleissa. Hän olisi ollut suurmies, jos olisi sanonut, minä hävisin, onnea voittajalle, neljän vuoden päästä yritän uudestaan entistä kovemmin.

Oman vähäisen poliittisen toimintani olen kohdannut usein tilanteita, joissa ihmiset pelkäävät jotakin tappiota lähes hysteerisesti. Monesti taustalla on heikko itsetunto, joka ei kestäisi menetystä. Hermostuneena ihminen kuitenkin tahtoo tehdä virheitä ja tappio voikin olla silloin entistä varmempi.

Kun olin ehdokkaana viime eduskuntavaaleissa, iäkäs ukkini sanoi minulle samana talvena, että hän on miettinyt, että kuinka raskaasti otat, jos et tule valituksi, ja jos en elä vaaleihin asti enkä ole sitä näkemässä. Vastasin, että kuule, minä olen saanut niin monesti turpaani elämässäni, enkä ole vielä kertaakaan alkanut hirttoköyttä etsiä, niin että ei tuo eduskuntavaalitulos tule vähääkään mieltäni hetkauttamaan. Ja voin vakuuttaa, että vaikka monen kyynellaakson läpi olen elämässä kulkenut, niin vaali-iltana silmäni pysyivät kuivana. Ukki ei valitettavasti ollut sitä enää näkemässä, koska hän meni sydänkohtaukseen ennen ennakkoäänestyksen alkua.

Kauan sitten yksi tyttö itki minulle epäonnistunutta parisuhdettaan, kun haluttu mies oli hänet torjunut. Sanoin hänelle, että mitä itket, se mieshän siinä menetti enemmän kuin sinä. Hän alkoi pohtia asiaa ja sanoi, että näinhän se onkin, näin se asia olisi pitänyt ajatella alun alkaenkin. Siitä sain idean myös Lyyli Perunka -näytelmäni repliikkiin, jossa Lyyli puristi itsensä murheen alta ja julisti nyrkkiä puiden: "Ja yksikään mies ei ole Lyylin kyynelten arvoinen!"

Olen kokenut monia tappiota ja nöyryytyksiä, niin politiikassa kuin henkilökohtaisessa elämässäni, mutta ehkä niissä on kuitenkin myös jotain oppinut. Jos ei muuta, niin nauramaan kaiken hyörinän turhuudelle. Toivottavasti elämä on opettanut edes vähäsen luopumaan siitä, mikä meille ihmisille on niin tyypillistä - asioiden tekemistä arvovaltakysymykseksi. Vanha sanonta muuten on, että arvovaltaansa ei kannata laittaa peliin, jos sitä ei ole.

Muistan, kun aikanaan menetin eduskunta-avustajan paikkani tai kun jouduin seuraavana kesänä luopumaan virastani ministeriössä ja palasin Kemijärvelle. Ajattelin, että kyllä varmasti moni nauraa ja ilkkuu, mutta se on kestettävä. Olin tämän jälkeen yhtenä päivänä paikallisessa K-Supermarketissa myymässä kirjojani. Ohitseni käveli vanha mies, joka huudahti: "Ei se sinullakaan enää hyvin mene." Valitettavasti hän ehti hävitä ovesta ulos ennen kuin ehdin huutaa takaisin, että "aina paremmin kuin sinulla". Tai ehkä oli minulle kunniaksi, että se huuto jäi tekemättä, mutta se ei johtunut kyllä sillä kertaa mielenjaloudesta, vaan hoksottimien hitaudesta.

Ystäväni on usein sanonut minulle, että taistelunsa kannattaa valita. Joskus tietysti sinnikkyys kannattaa, tahdollahan on moni mahdoton tullut mahdolliseksi. Mutta pään hakkaaminen tiiliseinään ei aina kannata, muurin kaatamiseksi voi löytyä helpompiakin tapoja, tai sitten voi vain päättää kiertää muurin, hakea tikkaat ja kiivetä sen ylitse, tai vaihtaa suuntaa pois koko muurin luota.

Kepun jäsen 26 vuotta

2026-05-09T18:22:00+03:00

Tänään 9.5. on jonkinlainen merkkipäivä elämässäni. Liityin 9.5.2000, 15-vuotiaana, Suomen Keskustan jäseneksi. Maallisessa mielessä tämä päivä lienee se päivämäärä, joka on eniten ohjannut elämäni kulkua. Vaikka vaikutusvaltani puolueen sisällä on ollut melko vähäistä, niin puolueeseen liittymisen myötä päädyin kuitenkin järjestötoimintaan, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja vastoin kaikkia alkuperäisiä elämänsuunnitelmiani ajauduin myös työuralle poliittiseksi avustajaksi. Lakimieheksi olisin toki opiskellut ilman puoluevalintaakin.

Mitä ajattelen, kun katson taaksepäin kulunutta reilua neljännesvuosisataa. Kaksikin laulua tulee mieleen. "Aatosta jaloa ja alhaista mieltä" - molempia olen kohdannut. Mutta en laulaisi, että "en päivääkään vaihtaisi pois" - vaihtaisin pois monta kuukauttakin! Samalla tunnen suurta kiitollisuutta, että olen saanut omalla vähäisellä panoksellani vaikuttaa tämän kansanliikkeen kautta kotimaakuntani ja isänmaan asioihin. Olen saanut myös suuren joukon henkilökohtaisia ystäviä. Väite, että politiikka on vain taistelua vallasta ja että siellä ei voi rakentaa luottamuksellisia suhteita, ei ole totta.

Ideologinen vakaumukseni on alkiolais-kekkoslainen Maalaisliitto-aate, jonka perustana on desentralistinen yhteiskuntajärjestys. Lähipalvelut ja lähidemokratia - keskittämistä vastaan. Henkiset, hengelliset ja yhteisölliset arvot - materialismin ylivaltaa ja kuluttamisen ihannointia vastaan. Käsitys omavaraisuudesta niin ruoan kuin energian tuotannon suhteen itseisarvona ja käsitys elinikäisestä oppimisesta keskeisenä osana hyvää ihmisyyttä. Kun me nytkin jaksaisimme esittää selkeän aatteellisen vaihtoehdon vapaan kansan suorasta tiestä, niin palaisimme suurten puolueiden sarjaan. Mutta se vaatisi edelleen kykyä oppia menneistä virheistä - ja myös sen tiedostamista, että emme voita vaaleja ja saa Suomea kasvun tielle lupaamalla leikata eniten tai lähtemällä huutokauppaan, mistä hyvinvointiyhteiskunnan julkisista palveluista olisimme valmiita luopumaan.

Vaikka en ole ollut kaikista päätöksistä samaa mieltä kuluneina vuosina edustamani puolueen kulloisenkin johdon kanssa, niin mikään muu nykyisistä puolueista ei olisi minulle vaihtoehto. Takavuosina levitettiin puheita, että olen ollut keräämässä toisen puolueen kannattajakortteja tai vaihtamassa puoluetta, mutta ne ovat täysin valheellisia puheita.

Olen joskus perustellut puoluevalintaani kahdella tarinalla omasta varhaishistoriastani. Olin ehkä 6-vuotias, kun Keskustan Lapin piirin pitkäaikainen puheenjohtaja Hannes Viiri kävi kylässä isovanhempieni luona. Kuulin, kun Hannes sanoi ukilleni: "Kuule Heino, kyllähän se totuus on, että Kokoomus se on se puolue, joka meidän asioita ajaisi parhaiten - MUTTA! - kun pitäisi ajatella niitäkin, joilla ei mene yhtä hyvin". Se ratkaisi sen, että oikeisto oli poissuljettu vaihtoehto. Siihen asti olin ajatellut, että varmaan äänestän isona Kokoomusta. Kokoomuslaisethan olivat hienoja ihmisiä, ja muistaakseni meillä oli myös jonkun hienon rouvan antama Kokoomus-mustekynä.

Toisaalta vasemmiston sulki pois suvussani usein kerrottu tarina. Eräs köyhän perheen äiti oli lähtenyt kerjuureissulle, kun isäntä oli savotassa ja jauholaari tyhjä. Hän oli mennyt isomummiltani pyytämään apua. Isomummini oli pyytänyt emäntää pesemään talon pirtin, ja kävi sillä välin täyttämässä emännän repun ruisleivillä ja poronlihalla. Kun köyhän perheen äiti oli lähtenyt tyytyväisenä hiihtämään kotiinsa, olivat isomummini lapset hyökänneet hänen kimppuunsa, miksi pesetit pirtin tuolla naisraukalla? Olisithan voinut antaa ne ruoat muutenkin. Isomummini vastasi: "Tottakai olisin. Mutta nyt hän ei lähtenyt kotiinsa kerjäläisenä, vaan saatuaan palkan tekemästään työstä."

Keskustan kautta olen saanut toteuttaa demokratiaa paitsi vaikuttamalla monissa vaalikampanjoissa, niin osallistumalla julkisiin vaaleihin. Tulin kahdesti valittua kaupunginvaltuustoon ja keskustalaisilta listoilta minut on valittu myös kirkollisiin tehtäviini, kirkkovaltuuston puheenjohtajaksi Kemijärvellä ja Rovaniemellä, ja myös neljä kertaa kirkolliskokoukseen. Valtakunnallisissa vaaleissa en ole pärjännyt, mutta rikkana puolueen rokassa nekin äänet toki olivat.

Kansanliikettä olen saanut palvella nuorempana pari vuotta kotikaupunkini kunnallisjärjestön johtokunnassa ja myös Lapin Keskustanuorten puheenjohtajana. Puoluevaltuustoon olen kuulunut vuosina 2010-12 ja 2020-24. Pari muutaman kuukauden pätkää olen ollut myös piiritoimistolla "kiireapulaisena" työntekijänä, toiminnanjohtajien vaihdoksien välissä. Nyt minulla ei ole muita vastuita kuin kotikyläni osaston sihteeriys, jota tehtävää olen hoitanut parikymmentä vuotta. Ukkini isä oli jo aikanaan samassa pestissä. Ei pieni osastomme toki paljon voi tehdä, mutta on pidetty tupailtoja, kun valtakunnan poliitikkoja on käynyt Levärannalla, ja olen saanut edustaa osastoa piirin ja puolueen kokouksissa.

Ai niin, Lapin piirin varapuheenjohtajanakin sain toimia vuoden, mutta kun kotipaikkakuntani keskustalaiset olisivat halunneet tehtävään toisen henkilön (minut valittiin ilman äänestystä, koska piirikokouksessa ei huomattu tehdä vastaesitystä oikeassa kohtaa), niin ajattelin, että en härnää enempää ja jäin pois tehtävästä seuraavassa syyskokouksessa. Jäin pois myös kuntapolitiikasta syistä, jotka lienevät ilmeiset jokaiselle myöhempienkin vuosien tapahtumia seuranneille. Päätökseni - vaikka sain siitä paljon kritiikkiä jopa lähiomaisilta - oli jälkeenpäin katsoen oikea. Uskallan sanoa, että olen muissa tehtävissäni pystynyt tekemään paljon enemmän Itä-Lapin hyväksi kuin Kemijärven valtuustosalissa (jota lisärakennusta muuten aikanaan vastustin).

Kuluneilta voisin nostaa esiin monenlaisia muistoja, ja myös monia ihmisiä, aatetovereita, joista osa on jo poistunut tästä maailmasta. En osaa kuitenkaan nostaa nyt mitään yksittäistä asiaa toisen edelle. Jostain syystä mieleen nousee tätä kirjoittaessa kuitenkin vahva muistikuva, kun eduskuntavaalien viimeisenä päivänä ajelin ystäväni kanssa maantiellä jossakin Posion ja Rovaniemen välillä ja tiputtelimme viimeisiä vaalilehtiämme (olimme molemmat ehdokkaana) postilaatikoihin. Jossain vaiheessa huomasimme, että kun viikonloppu on vastassa, niin todennäköisesti moni käy postilaatikoillaan vasta maanantaina ja jakelu on äänestyksen kannalta myöhäistä. Mutta jaoimme niitä silti - onhan aatteen sanoma tärkeää vielä vaalien jälkeen - ja vaikka olimme aika varmoja, ettei meitä kumpaakaan valita, niin meillä oli oikein hauskaa.

Tietenkin politiikkaan, myös puolueiden sisällä, mahtuu monenlaisia vääntöjä niin linjoista kuin henkilöistä. Se on luonnollista ja kuuluu demokratiaan. Politiikkaan kuuluu myös monenlaisia ikäviä piirteitä. Aina ei ole ollut helppoa hyväksyä, että rehellisyys ei joka kerta perikään maata. Valheilla ja moneen pussiin pelaamisella voikin tulla menestystä. Ja joskus on myös tunnustettava omat tappionsa ja epäonnistumisensa ja annettava periksi, vaikka se minun luonteelleni onkin erittäin vastenmielistä.

Jos saisin palata taaksepäin tuohon 9.5.2000 päivään, niin muuttaisinko mitään? En sitä, että liityin puolueeseen. Mutta olisinko halunnut tämän päätöksen ohjaavan niin paljon elämänkulkuani kuin se on näiden vuosien aikana tehnyt? Voi olla, että tekisin tällä järjellä monta asiaa toisin. Mutta elämää ei voi elää uudestaan. Se on eletty niin kuin se on eletty - ja hyvä jos taaksepäin katsoessa voi sanoa, että no ihan hyvin se on mennyt näinkin.

Kirkolliskokousviikko päättyi

2026-05-08T23:08:00+03:00

Tämän viikon kirkolliskokous tuli taas päätökseen. Kun muutamassa päivässä pitää käsitellä paljon asioita, ja on vielä valiokuntatyötäkin, niin päivillä tahtoo tulla mittaa. Keskiviikkona aloitimme täysistunnossa klo 9 aamulla ja lakivaliokunnan kokous päättyi klo 23 aikoihin. Siinä ei enää paljon naurattanut, mutta eipä kannata valita, kun on itse sinne halunnut.

Kovin dramaattisia vääntöjä ei ollut käsiteltävänä. Kirkkohallituksen, kirkon keskushallinnon kaventaminen johtaa tietenkin monen palvelun heikentymiseen, mutta tulojen vähetessä varoja on käytettävä ydintehtävin tukemiseen. Kirkkohallituksen uusi ohjesääntö hyväksyttiin. Kirkolliskokous muutti kyllä kirkkohallituksen pohjaesitystä ja lakivaliokunnan mietintöä siltä osin, että perinteinen kirkkoneuvoksen titteli haluttiin säilyttää.

Mielestäni sen saikin säilyttää, ei kaikessa tarvitse apinoida valtionhallintoa, ja minusta kuulostaa paremmalta, kun keskushallinnon johtavat viranhaltijat ovat edelleen kirkkoneuvoksia, eivät tylsästi vain osastopäällikköjä. Kirjoitin muistiinpanoihini, että joskus täällä vielä voittaakin äänestyksissä - viime vuosina olen tahtonut yleensä äänestää vähemmistön mukana kirkolliskokouksissa.

Monta asiaa meni yksimielisesti, kuten arkkipiispan ja piispan vaalitavan uudistus, kun siirrytään ns. siirtoäänivaalitapaan nykyisestä kaksivaiheisesta vaalista. Syvällisempää teologista keskustelua käytiin kahdenkin aloitteen yhteydessä kummiuden merkityksestä ja esim. mahdollisuudesta lisätä kummi myöhemmin elämässä, siis vielä kasteen jälkeen, ja yleensä, mitä kummin tehtävät nykyään ymmärretään. Minua - tunnetusti kummisetäni - aihe tietysti kiinnosti.

Tämä kirkolliskokousviikko oli minulle ensimmäinen näiden 14 vuoden aikana, kun kirkkoneuvos Pirjo Pihlaja ei ollut enää mukana. Kirkko-oikeuden tiukka asiantuntija, otteissaan ja ilmaisuissaan jämerä virkamies kuoli kesken työnsä äkilliseen sairaskohtaukseen viime talvena. Poismeno tuntui myös istuntoviikolla ja tuli esiin monien edustajien keskusteluissa.

Jos Herran paluu viipyy, niin kirkolliskokous kokoontuu seuraavan kerran marraskuussa.

Arkkipiispa Simojoki lausui vuonna 1953 oman aikansa kirkolliskokouksen päätöspuheessa: ”Kirkolliskokouksemme päivät ovat nyt päättymässä ja siirtymässä muistojen joukkoon. Niiden usein arkituntuisten työn alla olemme joskus saaneet elää hetkiä, joina olemme sydämissämme tunteneet Jumalan Hengen kosketuksen ja kokeneet uskonyhteyden iloa, – sitä iloa, jonka Vapahtajamme Kristus on säätänyt kirkolleen ja jonka hän tahtoo antaa lahjaksi kaikille omilleen.”

En tiedä, voisinko itse aivan noin ylevästi kirjoittaa omista tunnoistani. Monenlaista mahtuu muistojen joukkoon. Mutta olen hyvin kiitollinen siitä, että olen saanut mahdollisuuden osallistua ja edustaa pohjoista, erityisesti Lappia, kirkolliskokouksessa.

Kirkkoherran vaalitavasta

2026-05-05T19:08:00+03:00

Kirkolliskokouksessa jätettiin aloite, jossa esitettiin kirkkoherranvaalissa suoran kansanvaalin ensisijaisuuden poistamista. Esityksen taustalla on ilmeisesti eräs Helsingin hiippakunnassa käyty kirkkoherranvaali, jossa tuomiokapituli päätti pitää vaalin suorana kansanvaalina, vaikka luottamushenkilöiden enemmistö tahtoi välillistä vaalia. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että kansanvaali tulisi olla jatkossakin lähtökohtana, ja vain aivan poikkeuksellisista syistä siirtyä kirkkovaltuuston tai seurakuntaneuvoston suorittamaan vaaliin. Tuomiokapitulin rooli on kuitenkin vahva kirkkoherranvaalin ehdokkaiden asettamisessa. Valinta on kovin pienen piirin käsissä, jos yksi luottamushenkilöelin valitsee seurakunnan kirkkoherran – etenkin jos kyseisessä elimessä yhdellä valtuustoryhmällä on enemmistö.

Käytin asiasta seuraavan puheenvuoron:

Arvoisa puheenjohtaja!

Kirkkoherranvaalit voivat olla omissa yhteisöissään todella huomattavia prosesseja ja niistä voi jäädä hyvin pitkä, jopa kulttuurinen jälki. Vuonna 1953 Heikki Rosma valittiin Kemijärven kirkkoherraksi, ja tuon erittäin ankaran vaalitaistelun yksityiskohtia muisteltiin yleisesti vielä minun lapsuudessani 1990-luvun alussa. Omastakin suvustani kerrotaan tarinaa, jossa miniä ja appiukko eivät mahtuneet samaan rekeen äänestämään lähtiessään, koska heillä oli eri ehdokas. Mainittakoon, että tämä appiukko – paikallisen uusheräyksen johtohahmoja – teki kovasti työtä Rosman valintaa vastaan, mutta tykästyi kuitenkin lopulta Rosmaan niin paljon, että toivoi hänet ruumiinsiunaamisensa toimittajaksi, mikä sitten tapahtuikin.

Ehkä joku teistä muistaa vielä 1970-luvulla esitetyn tv-sarjan Rintamäkeläiset, joka kertoi pientilallisten elämästä Hämeen ja Satakunnan rajamailla maaseudun rakennemuutoksen kourissa. Sarjan päähenkilöt eivät näyttäytyneet erityisen uskonnollisilta, mutta sarjan viimeisessä jaksossa he lähtivät kirkkoon kuuntelemaan ”papinvaalin” vaalisaarnaa. Toisen pientilan isäntä totesi vieläpä kirosanan ryydittämänä, että totta kai hän nyt kirkkoon kuuluu, kun joku epäili hänen eronneen kirkosta sosialistisen vakaumuksensa vuoksi. Vastakkain vaalissa olivat silloisen kansankirkon perinteiseksi tyylitelty vakaa pappismies, ja köyhyyttä ja kolmatta maailmaa esillä pitävä ”radikaalipappi”. Lisäksi kirkkokahveilla puhuttiin, että vaaliin olisi saatu myös lestadiolainen pappi kolmanneksi ehdokkaaksi, jos häntä olisi pyydetty, ja isännät alkoivat riidellä, olisiko hänet tullut pyytää vai ei.

Ainakin Lapissa vielä 2020-luvulla kirkkoherranvaalit ovat herättäneet paljon paikallista keskustelua, ja saaneet ihmiset keskustelemaan laajemminkin seurakunnan asioista. Voi olla, että kaupunkiseurakunnissa todellisuus on osittain toinen. Mutta eikö silloin pitäisi käyttää energiaa ensi sijassa sen pohtimiseen, miten siellä asuvat kirkon jäsenet saataisiin kiinnostumaan enemmän seurakunnan toiminnoista.

Kun tuomiokapituli kaiken lisäksi vielä asettaa ehdokkaat vaalisijoille, niin ovathan he käyneet jo yhden seulan läpi, että kyse on pätevistä hakijoita. Sekään ei välttämättä ollut hyvä, että ne ylimääräiset vaalisijat poistettiin – niin Kemijärvellä kuin Rovaniemellä on ylimääräisiltä vaalisijoilta aikanaan valittu todella pidettyjä kirkkoherroja. Mutta kun sekin nyt on poistettu, niin ei kovin suuria yllätyksiä näissä vaaleissa enää pitäisi olla.

Lisäksi minua on kovasti ihmetyttänyt, kun olen vaikkapa erinäisiä somekeskusteluita lukenut, että usein ne samat tahot, jotka vaativat kirkkoa elämään ajassa ja kuulemaan paremmin tavallisia ihmisiä ja yleistä mielipidettä – ja jopa vaativat, että kirkolliskokous pitäisi valita suoralla kansanvaalilla – ovat kuitenkin sitten vastustamassa sitä, että paikallinen seurakunta saisi äänestämällä valita oman kirkkoherransa.

Enkä ymmärrä, mitä niin suurta ongelmaa siinä on, että seurakuntalaiset saavat edes vähäsen vaikuttaa siihen, kenet paimenekseen kutsuvat. Se on ikävää, että äänestysprosentit ovat alhaiset, mutta sittenkin ne äänestävät, joilla asia kiinnostaa. Seurakuntalaisia ne ovat ne viisikin prosenttia. Kiitos.

Kirkolliskokous muisti 150-vuotista historiaansa

2026-05-04T20:15:00+03:00

Kirkolliskokous alkoi Turussa. Tällä viikolla on käsiteltävänä mm. kirkkohallituksen ohjesäännön muutos, kun kirkkohallituksen organisaatiota on pienennetty säästötavoitteiden vuoksi. Käsittelyyn tulee myös arkkipiispan/piispan vaalitapaa koskeva muutos, jota olemme lakivaliokunnassa valmistelleet. Mitään erityisen dramaattisia tai tunteita herättäviä esityksiä ei nyt pitäisi olla käsiteltävänä.

Tänään komeassa uusgoottilaiseen tyyliin suunnitellussa Mikaelin kirkossa pidetyn avajaismessun jälkeen kävelimme Turun Akatemian talolle, jossa saimme osallistua pienimuotoiseen juhlahetkeen, jolla huomioitiin nykymuotoisen kirkolliskokouksen 150-vuotista historiaa. Kesäkuussa alussa tulee nimittäin 150 vuotta siitä, kun kirkolliskokous pidettiin ensimmäisen kerran täällä Turussa.

Kirkolliskokouksiahan on ollut alkukirkon ajoista lähtien. Tunnettuja ovat mm. ne 300-luvulla pidetyt kirkolliskokoukset, joissa uskontunnustukset aikanaan määriteltiin. Sittemmin kristillinen maailma on hajonnut moniin eri kirkkokuntiin ja uskonsuuntiin, joilla on omat päättävät elimensä. Tärkeintä tietysti on uskon kohde, Jeesus ja Golgatan sovitustyö, yli kirkkokuntien rajojen. Kuitenkin tässä ajassa elettäessä hallintokin täytyy hoitaa.

Tässä Suomen ev. lut. kirkossa tällainen kirkolliskokous, jossa sekä piispat ja muut pappien edustajat ja maallikkojen edustajat, alkoi saada muotoaan valtiopäivätoiminnan käynnistymisen yhteydessä 1860-luvulla. Sopivasti Akatemian talon yhdellä salilla näyttikin olevan valtioyömme päättänyttä keisari Aleksanteri II:sta esittävä maalaus.

Juhlahetkemme pidettiin samassa salissa, jossa tuo vuoden 1876 kirkolliskokous kokoontui, ja ohjelmassa esitettiin mm. silloisen arkkipiispa Bergenheimin pitämä avauspuhe. Tuohon ensimmäiseen kirkolliskokoukseemme osallistuivat kirkolliskokousedustajina esimerkiksi Elias Lönnrot, Agathon Meurman ja Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen. Mieleeni tuossa salissa nousivat myös, että aikanaan kirkolliskokoukseen Lapista lähtivät mm. rovaniemeläinen valtiopäivämies Iisakki Hoikka ja Kemijärven kirkkoherra Heikki Rosma, joiden molempien elämäkerrat olen aikanaan kirjoittanut.

On tietysti huikaisevaa ajatella saada olla mukana tällaista ketjua. Samalla tuntee kyllä paitsi raskaan vastuun, niin myös oman pienuutensa. Mikä minä syntinen ihmisparka, jonka uskonelämä eikä muukaan elämä juuri esikuvaksi kelpaa, olen menneiden aikojen suurten hengen jättiläisten jäljissä täällä kulkemaan. Mutta on kai vaan jaksettava luottaa näinä myrskyisinä aikoinakin siihen paavi Benedictuksen virkaanastujaispuheen ajatukseen, että Herra on aina kyennyt käyttämään puutteellisia työkaluja valtakuntansa työssä.