Kemijärvellä tunnetun persoonallisuuden, edesmenneen tuttavani Kaarlo Nurmikummun syntymästä tuli eilen kuluneeksi 80 vuotta. Kaarlon elämäntaival alkoi 5.5.1940 talvisodan evakkoperheen poikana Soppelan kansakoululta, missä kotinsa luovutettuun Sallaan menettänyt perhe oli evakossa. Kaarlon matka päättyi synnyinpitäjän sairaalassa 27.11.2016 vaikean sydäninfarktin murtamana. Siinä välillä hän ehti asua eri puolilla Suomea ja kahteen otteeseen myös Neuvostoliitossa, ja seikkailla mitä eriskummallisimmissa tapahtumissa.

Kaarlo oli entinen kunnallispoliitikko, kova kommunisti, joka ajautui työväenliikkeen pirstoutumisissa aina siihen vasempaan sirpaleeseen. Viimeiset vuosikymmenet hän oli mukana Kommunistisen Työväenpuolueen toiminnassa. Hän oli myös vakaumuksellinen marxilainen ateisti. Voisi siis kuvitella, että meillä ei voi olla mitään yhteistä. Minä kun olen konservatiivisesti orientoitunut maalaisliitto-keskustalainen ja hengelliseltä vakaumukseltani uskova kristitty. Olimme kuitenkin hyviä kavereita. Kaarlon viimeisenä kesänä toimitin hänen muistelmakirjansa, joka ehti painoon viikkoa ennen hänen kuolemaansa, ja olin myös kantamassa hänen arkkuaan. Jotkut sanoivat, että Janne se kantoi Kemijärven viimeisen kommunistin hautaan. Ja voin kuvitella, miten Kaarlo olisi siihen omalla huumorillaan vastannut: ”Älkää vielä porvarit ja muut kahden jalkarätin omistajat iloitko, ei sota yhtä miestä kaipaa ja se viimeinen taisto on vielä käymättä…”

Lainaan tässä blogissani Kaarlon muistoksi hänen kirjastaan tiivistetyn lainauksen, jossa hän muistelee aikojaan Moskovassa. (Kirja on tietääkseni myyty loppuun, mutta kun kirjastot avautuvat, niin ainakin Kemijärven kirjastosta sitä voi lainata.)

* * *

Opiskeltuani Sirola-opistossa vuoden, minulle alettiin esittää mahdollisuutta jatko-opintoihin ulkomailla. Opettajat sanoivat, että minun kannattaisi jatkaa opiskelua Itä-Saksassa eli DDR:ssä tai Neuvostoliitossa. Monet suomalaiset menivätkin DDR:ään opiskelemaan, mm. yksi pikkuserkuistani. Minun sydämeni sykki kuitenkin Moskovalle. Sanoin opettajille, että jos mahdollista, niin lähtisin sinne. Olin Moskovassa kolme vuotta, ensin 1967-68 Komsomol-koulussa ja 1971-73 Marxismi-leninismin instituutissa. Kävin muutaman kerran kotona lomalla, muutoin olin lähes koko ajan Moskovassa.

Vaikka kommunistinen liike oli jo hajallaan, niin pidän silti suurena hienona kokemuksena vuosiani Moskovan-kouluissa. Köyhä nuorukainen sai mahdollisuuden opiskeluun, jota en muuten olisi voinut nauttia. Enpä olisi pikkupoikana Sallassa uskonut, että kerran asun suurvallan pääkaupungissa neuvostovaltion kustannuksella! Opiskelu oli ilmaista. Asuimme opiskelijoina asuntolassa mielestäni ihan mukavasti. Rakennuksista osa oli vanhoja ja remontin tarpeessa, mutta kylmä ei ollut eikä nälkä! Minähän olin tottunut vaatimattomiin oloihin, niin en valittanut pikku puutteista. Ruokalassa tarjottiin hyvää ja monipuolista ruokaa. Opettelin heti venäjäksi pyytämään kaalikeittoa. Leipää sai syödä niin paljon kuin halusi.

Kaupungilla liikuimme usein metrolla, julkinen liikenne oli hyvin edullista. Kävin Bolshoi-teatterissa ja sirkuksissa sekä katsomassa nähtävyyksiä, kuten Leninin mausoleumia monta kertaa. Muistuttaahan se Leninin ruumis ja mausoleumi hänen elämäntyöstään. Toisaalta, en pidä liiallisesta henkilöpalvonnasta. Neuvostoliitossa oli ja Venäjällä on vieläkin paljon Leninin patsaita. Eivät oikeat kommunistit kannata henkilöpalvontaa, siinä on revisionismin henkeä, jos laitetaan joka kylään Leninin patsas, mutta eihän se Leninin vika ole!

Opiskelin marxismi-leninismin teoriaa ja taktiikkaa ym. siihen kuuluvia opintoja, kuten filosofiaa ja kansantaloustiedettä. Myös psykologiasta annettiin luentoja. Venäjän kieli oli vaikeata, muissa aineissa pärjäsin loistavasti. Tentit tehtiin suomen kielellä ja kaikessa opetuksessa olivat tulkit mukana. Samoin seminaareissa puheemme tulkattiin venäjäksi. Otin innokkaasti osaa keskusteluihin.

Instituutista teimme myös opintomatkoja. Tämä oli mielestäni hyvä ja havainnollinen opetusmetodi. Emme istuneet vain koululuokissa, vaan opintoihin tuli vaihtelua pienten matkojen muodossa. Osa matkoista oli pidempiäkin, kuten Kirgisiaan tekemämme matka. Myös Leningradissa kävimme, samoin lähempänä maaseudulla. Nämä retket eivät olleet huvimatkoja, vaikka kyllähän virkistyskin on tärkeätä. Voitiin esimerkiksi vierailla kolhoosimaatilalla, jossa esiteltiin tilan toimintaa ja kerrottiin samalla kolhoosi-osuustoiminnan periaatteista. Paremminhan se silloin jäi mieleen kuin että olisimme vain luokkahuoneessa istuneet samaa asiaa opiskelemassa.

Internetissä vihjaillaan minulla olleen paljon naisseikkailuja Neuvostoliitossa. En minä mennyt sinne seksiopiskelijaksi, vaan opiskelemaan marxismi-leninismiä! Neuvostonaiset olivat kyllä tosi kauniita, sieviä, ja yhteen ihan oikeasti ihastuin ja rakastuinkin, vain yhteen. Hän jäi sinne, ja minä tulin Suomeen takaisin. Opiskelunkin aikana tarvitsee ihminen vastakkaisen sukupuolen tunne- yms. läheisyyttä.

Huomasin, että jotkut eivät tulleet oikeasti opiskelemaan marxismi-leninismiä, vaan lähinnä seikkailemaan ja hakemaan kokemuksia. En sellaisesta pitänyt, kouluunhan tullaan opiskelemaan. Joillakin oli päätavoite oppia venäjän kieltä. No hyvähän on venäjää oppia, mutta ei sekään ollut opiskelujemme päätarkoitus. Itse opiskelin kieltä vain pakollisen minimimäärän. Tietenkin olisi ollut hyvä oppia sitä enemmän, mutta kun olin pöllijätkänä tullut Moskovaan, niin ei se ollut helppoa opiskella vierasta kieltä vierailla aakkosilla. Myöhemmin olen opiskellut lisää venäjän kieltä.

Väsyin lopulta siihen osapuolijakoon, mikä suomalaisten opiskelijoiden keskuudessa vallitsi. Minut lähetettiin opiskelemaan, että voisin työskennellä puoluevirkailijana, mutta tiesin, että kommunistinen liike ei enää hyväksyisi minua Suomessa töihin, koska en kuulunut ”enemmistöläisiin” enkä halunnut lähteä mukaan osapuoliin.

Käydessäni joululomalla Kemijärvellä sain turpaani ja Moskovassa hoidatin nenääni sairaalassa. Opettajat alkoivat puhua, että jos jatkaisin opintojani vielä yhden vuoden. Siitäkös nämä ”enemmistöläiset” suomalaisopiskelijat suuttuivat, että tämä se makoilee sairaalassa ja saa vielä jatkaa täällä lisävuoden! Päätin palata pysyvästi Suomeen. Se ei ollut kuitenkaan yksinkertaista, sillä ei sieltä omin päin niin vain lähdetty. Suomesta tarvitsi kutsun, että pääsi pois ennen suunniteltua aikaa. Minulla oli paljon ruplia, mutta niitä ei saanut viedä maasta pois. Niinpä ostin viinaa rahoillani ja aloin ryypätä. Lopulta pääsin Suomeen, taakseni jäi Moskova, jonne en enää palannut. Yhden kerran olen käynyt sen jälkeen vielä Venäjällä lomamatkalla.

Oli minussakin syytä, etten saanut noista Moskovan-vuosista irti niin paljon kuin olisi ollut mahdollista. Viina oli halpaa ja kun kerrankin oli rahaa, niin käyttelin sitä reippaasti. Miten paljon pahaa se ”viinamato” onkaan elämässäni saanut aikaan! Haluan varoittaa kaikkia nuorukaisia, älkää ryhtykö juopottelemaan, niin saatte elää paljon rikkaamman elämän ja saatte enemmän aikaan! Pahimmat ryyppykauteni olivat kuitenkin vielä edessäpäin, ja jatkuivat aina vuoteen 1997 saakka, jolloin humanoidi-kokemuksen seurauksena tulin täysraittiiksi. Kerron siitä tuonnempana.