Keskustan puoluekokous käytiin lauantaina Kouvolassa. Keskustan 15. puheenjohtajaksi valittiin kansanedustaja, elinkeinoministeri Katri Kulmuni Torniosta. Katrilta vapaaksi jääneelle varapuheenjohtajan paikalle valittiin kansanedustaja Petri Honkonen Saarijärveltä.

Olen aikaisemmissa blogikirjoituksissa kirjoittanut, miksi kannatin Katrin valintaa Keskustan puheenjohtajaksi ja pitkästä yhteisestä historiastamme Keskusta-liikkeen parissa. Luonnollisesti lauantainen puoluekokous oli minulle tunnetasolla hyvin voimakas kokemus. En helposti liikutu, mutta silmät eivät pysyneet kuivina, kun ääntenlaskun tulos julkaistiin. En muista juuri mitään Katrin kiitospuheesta. Tuntui uskomattomalta – kaikkien näiden vuosien jälkeen, nyt olemme tässä! Väistämättä mieleen tulivat myös monet haukut ja vähättelyt, joita vuosien varrella on osaksemme tulleet. Kaikki se kannatti kestää.

Voin vakuuttaa, ettei elämäni ole koskaan ollut erityisen helppoa. Se on ollut usein ankaraa taistelua, varhaisista vuosistani lähtien. Mutta lauantai, 7.9.2019, jäi muistoihini yhtenä elämäni suurista juhlahetkistä.

Itse asiassa en ollut edes muiden lappilaisten riveissä istumassa, kun vaalitulos saatiin, vaan kokoussalin takaosan nousevassa katsomossa. Vetäydyin sinne odottamaan ääntenlaskentaa ja kohtasin siellä sattumalta eteläpohjalaisen ystäväni, joka rauhoitteli jännittynyttä oloani ja vakuutti, että hyvin tässä käy. Kymmenet ystävät onnittelivat ja halasivat minua, ja minä onnittelin heitä, jotka olivat myös olleet mukana. Lämpimimmin onnittelin Peräpohjolan Keskustanaisten puheenjohtaja Tuija Palosaarta, joka on luultavasti kaikkein painavimman työn tehnyt näiden kuluneiden vuosien aikana, mutta yhtään vähemmän emme saa muistaa niitä lukuisia talkoolaisia, jotka ovat antaneet ajastaan ja energiastaan niin paljon yhteiselle asiallemme.

Olin mukana Katrin kampanjassa ja jos minusta oli jotain hyötyä, niin olen siitä tietysti hyvin kiitollinen ja ylpeäkin. Tosin, vaikka en ole mitenkään vaatimaton persoonallisuus, on myönnettävä, ettei roolini ole suinkaan ollut niin keskeinen kuin joissakin julkisissa arvioissa vaalien jälkeen on esitetty. Mutta kieltämättä puoluekokousta edeltäneet viikot kuluivat pitkälti kampanjan merkeissä ja kaikki omat työt oli pistettävä sivuun.

Se, mitä tässä nyt kirjoitan analyysinäni kuluneen viikonlopun ja sitä edeltäneen viikon tapahtumista, on joka tapauksessa ainoastaan minun yksityistä ajatteluani eikä edusta Katrin tai Katrin virallisen kampanjaorganisaation näkemyksiä.

Puoluekokouksen jälkeen

Ensinnäkin on pakko myöntää, että vaikka viikonlopun onnistuminen oli toki suuri juhla ja yksi hienoimpia päiviä elämässäni, niin pidempään asian juhlistamiseen ei kuitenkaan ole syytä. Kuten Katrikin on julkisesti useita kertoja todennut, Keskusta on koko historiansa suurimman kriisin kourissa. Vaikka kampanjatyö päättyikin onnistuneeseen vaalitulokseen, niin tosi työ tästä vasta alkaa. Kun itse Santeri Alkio pohti aikoinaan mahdollisuutta oman itsenäisen agraaripuolueen perustamiseksi, hän suhtautui asiaan aluksi hyvin nihkeästi ja sanoi, että edessä olisi ”ääretön työ”. Ja samanlainen ääretön työ meillä on edessämme nytkin.

Keskustan aate on kuitenkin ainutlaatuinen, suomalaisuudesta siinnyt. Ja niin kauan kuin tämä kansa ja kulttuuri ovat olemassa, niin edustamallemme asialle on kyllä tilausta. Mutta voimme menestyä vain rakentamalla lujasti omalta ideologiselta perustaltamme. Uskon ja toivon, että Katri tämän ymmärtää. Mutta yksin Katri ei tätä puoluetta pelasta. Siihen tarvitaan koko Keskustan väen voimakasta työtä.

Keskustalaisessa perinteessä viitataan usein Johannes Virolaisen sanoihin: ”Kansanvalta on puhunut ja pulinat pois.” Nämä sanat hän lausui hävittyään vuonna 1980 Keskustan puoluekokouksessa puheenjohtajavaalin Paavo Väyryselle.

Sanoja on pidetty eräänlaisen miehekkään tappion symbolina. Että kun valinta on tehty, niin ei pidä märehtiä enää menneitä, vaan katse eteenpäin. Ja näinhän se oikein onkin.

Mutta kannattaa myös muistaa, että samaisessa puheenvuorossaan Johannes Virolainen kävi aika perusteellisesti läpi käytyä vaalia ja teki monenlaisia kriittisiä arvioita vastaehdokkaastaan ja tämän kampanjasta. Niinpä katson minullakin olevan oikeuden pohdiskella hieman, miten puoluekokouksen tulos syntyi

Monissa lehdissä on esitetty arvioita Keskustan puheenjohtajavaalin kulusta ja siitä, miksi äänestyksessä kävi niin kuin kävi. Osa arvioista on mielestäni osuvia ja osa vähän harhaan haipuneitakin.

Katri vs. Antti

Heti alkuun haluan sanoa, että minulla ei ole vaalikampanjan osalta mitään kielteistä sanottavaa Antti Kaikkosesta. Hän esiintyi paneeleissa herrasmiesmäisesti ja hoiti kampanjaa tyylikkäästi. Muutenkin hän on mielestäni aina ollut ystävällinen, kun olen hänet tavannut. Millään tässä kirjoittamallani en halua arvostella vähimmässäkään määrin Antti Kaikkosta, joka oli hyvä ehdokas Keskustan puheenjohtajaksi. Sitä paitsi jo puheenjohtajakisaan lähtemisellä palvelee demokratiaa ja antaa suuriarvoisen panoksen kansanliikkeemme hyväksi.

Kun puoluekokous oli ohi, kävin tervehtimässä Kaikkosen kampanjapäällikköä Hanna Markkasta, jonka olen oppinut tuntemaan täällä Rovaniemellä. Kysyin, että ”olemmehan edelleen ystäviä”, mihin hän vastasi myönteisesti, ja halasimme. Ja kun lähdin Kouvolasta kokouspaikalta Helsinkiin, niin sain kyydin Kaikkosen avustajana ministeriössä työskentelevältä ystävältäni. Elämä jatkuu, yhteistyötä voidaan tehdä ja ystäviä olla, vaikka joskus otetaan kovastikin yhteen.

Henkilövaalit nostavat tietysti helposti tunteet pintaan ja sisältävät monenlaisia latauksia. Usein innokkaat kannattajat voivat tehdä myös ylilyöntejä. Sellainen ei ole kuitenkaan ehdokkaan vika.

Pohjoinen vs. etelä?

Joissakin analyyseissa on puhuttu alueiden kostosta ja aluepolitiikan kunnianpalautuksesta. Kyllä siinä on vähän perääkin. Katri korosti aluepolitiikkaa ja desentralismin ideologiaa Keskusta-aatteen ytimenä huomattavasti enemmän kuin vastaehdokkaansa. Mutta tasapuolista aluekehitystä tarvitaan myös suurkaupunkien sisällä. Kyllä Helsingissäkin on sitä paitsi ihmisiä, joille monet ”maalaisliittolaiset” tavoitteet ovat tärkeitä – kuten se, että koko Suomea ei ahdeta asumaan muutamaan keskukseen, jossa infra menee tukkoon ja asumiskulut nousevat pilviin, tai että kaupunkien asukkaillekin on tarjolla hyvää, puhdasta, suomalaista ruokaa.

On siis oikein sanoa, että Katrin valinnan yksi syy oli se, että Keskustan kenttäväki haluaa vahvemman otteen aluepolitiikasta. Mutta on väärin väittää, että Katria kannatettiin vain maaseudulla ja pohjoisessa ja Anttia etelässä. Muutama päivä ennen puoluekokousta julkaistu gallup itse asiassa osoitti Katrin olevan pääkaupunkiseudulla suositumpi kuin vastaehdokkaansa. Ja Katrin julkisiin tukijoihin kuului itse asiassa mm. monia tunnettuja helsinkiläisiä keskustavaikuttajia.

Pidän muutenkin vähän epäreiluna sanoa, että Katri oli pohjoisen ja Antti etelän ehdokas. Molempien äänet menivät varmasti limittäin. Vaikka Katrin pitkäaikaisimmat ydintukijat ovatkin tietysti Lapista ja Peräpohjolasta – ovathan he olleet tukemassa Katria jo vuoden 2011 eduskuntavaaleissa – niin Katrilla oli tukijoita ympäri maata. Kuten varmasti Antillakin.

Itse asiassa Katrin tuki Lapista ei ollut mitenkään aukotonta. On tietysti mahtava asia Lapille, että saimme oman edustajamme Keskustan puheenjohtajaksi. Lappilainen jos kuka ymmärtää aluepolitiikan merkityksen ja yhteiskunnallisen keskittämisen turmiollisuuden. Mutta mainittakoon, että esim. Lapin toiset kansanedustajat eivät lähteneet julkisesti tukemaan Katria Keskustan puheenjohtajaksi, ja puoluekokouspaikalla monet rovaniemeläiset keskustalaiset kampanjoivat näkyvästi Antti Kaikkosen puolesta. (Entinen Lapin kansanedustaja, viime keväänä eduskunnasta pudonnut Eeva-Maria Maijala, kyllä tuki Katria ja kävi pitämässä puoluekokouksessa kannatuspuheenvuoronkin hänen puolestaan.)

Tietysti jokaisella on oikeus tukea sitä, kenet parhaaksi omista lähtökohdistaan tarkastellen katsoo. Mutta haluan tuoda ilmi, ettei mikään alue ollut 100 % vain toisen ehdokkaan takana.

Naiset vs. miehet

Molemmat puheenjohtajaehdokkaat saivat liudan nimekkäitä keskustapoliitikkoja tuekseen. Monet puolueemme pitkäaikaiset konkarit, aatteen syväkyntäjät, kuten entiset ministerit, Mauri Pekkarinen, Seppo Kääriäinen, Tapani Tölli, Sirkka-Liisa Anttila ja Tytti Isohookana-Asunmaa tulivat julkisesti Katrin tueksi. Tällä vanhemman kaartin nuorta naista kohtaan osoittamalla luottamuksella oli tietysti suuri merkitys.

Paljon enemmän julkisuutta ja huomiota sai kuitenkin muutama päivä ennen puoluekokousta julkisuuteen tuotu tunnettujen keskustalaisten naisvaikuttajien vetoomus Antti Kaikkosen valinnan puolesta. Ensin äitiyslomalle jäänyt ministeri Annika Saarikko ja hänen jälkeensä liuta Keskustan arvostettuja naisvaikuttajia, joukossa mm. Keskustanaisten entiset puheenjohtajat Anneli Jäätteenmäki ja Elsi Katainen, ilmoittautuivat näyttävästi Kaikkosen tukijoiksi.

Kyseiset tuenilmaukset herättivät voimakasta keskustelua ja sähköistivät puoluekokouksen tunnelmaa. Ehkä se oli hyväkin, olihan aiemmin sanottu, että puheenjohtajavaali on haalea ja väritön. Saamieni tietojen mukaan puoluekokouspaikan naistenvessassa nämä johtavien naisten kannanotot olivat suuren huomion ja ihmettelyn kohteena. Rohkenen arvioida, että tapa, jolla kannanotot toteutettiin eivät juurikaan auttaneet Kaikkosta, vaan lopulta pikemminkin pelasivat Katrin pussiin.

Ihmettelyä herätti, miksi johtavat keskustalaiset naistoimijat – vieläpä henkilöt, jotka ovat itse olleet puolueen naisjärjestöjen johtavilla paikoilla ja saaneet itse paljon tukea nimenomaan naisina – lähtevät tukemaan puolueen uudeksi puheenjohtajaksi taas miesehdokasta. Useinhan puhutaan siitä, että miehet verkostoituvat ja tukevat toisiaan, mutta naiset eivät verkostoidu, vaan tilaisuuden tullen kampittavat toisten naisten etenemistä urallaan.

Tietenkin naiset saavat tukea miehiä ja miehet naisia. Jokainen saa tukea ketä haluaa. Hölmöä olisikin tukea jotain henkilöä vain hänen sukupuolensa perusteella. Mutta silti olisi jokseenkin normaalielämälle vierasta kuvitella, etteikö tällainen herättäisi keskustelua. Maalaisliitto-Keskustalla on ennen Katria ollut 14 puheenjohtajaa, joista vain kaksi on ollut naisia ja joista kummankin puheenjohtajuus kesti vain vähän aikaa. (Kuluneiden 113 vuoden aikana Keskustalla on ollut naispuheenjohtaja vain reilut kolme vuotta.) Ja sitten kun tulee uskottava, varteenotettava naisehdokas, joka on vieläpä puolueen varapuheenjohtaja ja ministeri, niin puolueen johtavat naispoliitikot julkaisevat yhteisen kannanoton, jossa tuetaan miesehdokasta. – Korostan, ettei siinä ole mitään väärää, mutta on päivänselvää, että tällainen herättää keskustelua. Lisäksi pian monia Keskustan nuoria naisvaikuttajia lähti samoihin aikoihin Kaikkosen tueksi, mm. Keskustanuorten ja Keskustaopiskelijoiden puheenjohtajat.

Etenkin nuorten keskustalaisnaisten poliittisen vaikuttamisverkoston eli Kerttu-verkoston perustaneen, puolueen entisen varapuheenjohtaja Annika Saarikon kannanotto herätti paljon keskustelua. Annikan asema Keskustan kentällä on hyvin arvostettu. Minäkin olen kahdesti tukenut häntä Keskustan varapuheenjohtajaksi (monista kielloista huolimatta). Vaikka olen monista asioista Annikan kanssa eri mieltä, niin arvostan hänen määrätietoista ja pitkäjänteistä työtään Keskustan eteen. Kun puolue kärsi kovan vaalitappion vuonna 2011, Annika lähti kiertämään Keskustan kentälle, kohtasi ihmisten palautteen, haukut, moitteet, itkut ja ahdistukset. Tällöin hänen ja Keskustan kentän välille syntyi ainutlaatuinen side. Puheenjohtajavaalissa hän olisi ollut vahvoilla. Mutta kun hän ei lähtenyt ehdokkaaksi, niin olisiko hänen kannattanut lähteä tässä asemassaan puuttumaan puheenjohtajavaaliin?

Joka tapauksessa olen kiitollinen hyvästä yhteistyöstä Annikan kanssa ja toivon hänelle jatkossakin kaikkea hyvää ja voimia työssä Keskusta-liikkeen hyväksi.

Oli ajoittain hämmentävää seurata sitä ajatustenvaihtoa, mikä näiden johtavien keskustalaisten naisten kannanoton jälkeen seurasi. Sosiaalinen media täyttyi aggressiivisista purkauksista siitä, kuinka näitä naisten ulostuloja ei saisi mitenkään arvostella. Oltiin järkyttyneitä ja loukkaantuneita. Nykyään toki loukkaantumisesta on tullut yksi mielipidevaikuttamisen keino. Kun argumentit loppuvat, niin keskustelija kertoo mielipahastaan, minkä jälkeen vastakkaisten mielipiteiden esittäjät näyttäytyvät ilkeinä ihmisinä.

Keskustelevassa kansanliikkeessä on kuitenkin kaikilla mielipiteen vapaus. Myös vapaus arvioida toisten mielipiteitä kaikkinensa. Siinäkin tapauksessa, että kaverille tulee paha mieli. Koska tämä ei ole kaverikerho, tämä on kansanliike.

Kenttä vs. eliitti?

On sanottu, että Katrin valinta oli Keskustan kentän ”kunnianpalautus”. Että hän ei ollut puolueen keskeisimpien vallankäyttäjien suosikki, mutta nimenomaan tavallinen jäsenistö halusi nostaa hänet valtaan, koska hänet mielletään nimenomaan kenttäväen äänen käyttäjäksi. Eikä kyse ole vain mielikuvista. Onhan Katri mm. puolustanut kenttäväen oikeutta valita puoluesihteeri jatkossakin, kun melkein koko muu puoluejohto halusi viedä puoluekokousedustajilta tämän oikeuden.

Mutta tietenkään asia ei ole näin yksinkertainen. Saihan Katrikin tukea eräiltä kansanedustajilta, joiden voi katsoa kuuluvan puolueen ”eliittiin”, ja epäilemättä moni teltoilla vuosikymmeniä kahvia keittänyt rivijäsen-keskustamummo äänesti Kaikkosta.

Silti uskallan arvioida, että Katri ei ollut Keskustassa eniten valtaa käyttäneiden piirien suosikki puheenjohtajaksi. Jos valinta olisi tehty siten, että äänioikeutettuja olisivat olleet esim. Keskustan kansanedustajat, ministereiden erityisavustajat ja puoluetoimiston työntekijät, niin siitä äänikasasta Kaikkonen olisi varmasti koonnut selkeästi suuremman potin. Tämäkin on merkityksellistä, kun äänestystulosta tarkastellaan.

Tulos oli ennen kaikkea ääni muutoksen puolesta. En sano, etteikö Kaikkonen olisi myös edustanut muutosta edellisiin vuosiin nähden. Mutta siinä, mitkä voimat asettautuivat Katrin taakse ja ketkä Kaikkosen taakse, on kuitenkin jotain pääteltävissä.

Jotkut sanovat, ettei saa puhua puolue-eliitistä tai tehdä yleensäkään mitään jakolinjoja puolueen rakennetta tarkasteltaessa. Etenkin Keskustan palkkatyöntekijöiden joukosta kuulee silloin tällöin tällaisia arvioita.

Sellaiset ihmiset, jotka sanovat, että keskustalaisia ei saa jakaa eri ryhmiin, eivät kuitenkaan ymmärrä tämän liikkeen perimmäisestä olemuksesta yhtään mitään. Tunnettu on Maalaisliiton historiassa tehty ideologinen nelikenttäjako: alkiolaiset, kalliolaiset, sunilalaiset ja pykäläläiset. Kun Keskustalla on leveä kärki ja avoin keskustelu mahdollinen, niin silloin me olemme menestyneet.

Mutta nämä erilaiset jaotukset eivät ole muuttumattomia, vaan pikemminkin suuntauksia, jotka elävät ja liikkuvat – ja sama henkilö voi ammentaa useista eri traditioista itselleen. Siksi esim. julkisuudessa mieluusti esitetty jako Keskustan konservatiiveihin ja liberaaleihin on keinotekoinen ja liian yksinkertaistava. Keskustassa ei ole pohjimmiltaan kyse konservatiivisuudesta tai liberalismista, ja sama henkilö voi sitä paitsi joissakin arvokysymyksissä olla enemmän konservatiivi ja joissakin toisissa taas enemmän liberaali.

Arvostan puolueemme työntekijöiden ja korkeimpien vastuunkantajien tekemää työtä suuresti. Mutta puheenjohtajavaalin viesti velvoittaa mielestäni meitä kaikkia pohtimaan, onko puolueen ydinväki liiaksi omassa kuplassaan ja katoaako kosketus perinteisten äänestäjiemme arkeen. Ja kun kannatus on pudonnut kautta maan, niin tuskin voi väittää, että arvioni olisi täysin perätöntä. Kansanliikkeessä kuitenkaan ei ole kyse pohjaltaan sen työntekijöiden ja johtavien avustajien mielipiteistä puolueen suunnasta, niin korvaamattoman tärkeitä ihmisiä kuin he meille ovatkin.

Kentän ei tarvitse nauttia puoluejohdon luottamusta, vaan puoluejohdon on nautittava kentän luottamusta.

Lopuksi

Uuden puheenjohtajan linjapuheessaan 12.9.2019 Keskustan puoluetoimistolta Katri toi esiin monia hyviä keskustalaisia tavoitteita. Niiden kirkastaminen on aa ja oo luottamuksen palauttamisessa. Puolueen sisäisestä keskustelukulttuurista hän linjasi: ”Tässä liikkeessä saa olla myös eri mieltä.” – Ja sellaista linjausta on puolueen johdosta todella jo pitkään odotettu!

Luulen, että tämä lämmitti, jopa liikutti, monien meidän mieltämme, meidän, jotka olemme koettaneet tuoda esiin meille niin rakkaan kansanliikkeen toiminnan epäkohtia ja äänestäjien horjunutta luottamusta jo ennen vaaleja, ja joita on leimattu huonommiksi keskustalaisiksi sen takia, ettemme ole voineet hyväksyä kaikkea sitä muutosta, mitä tässä puolueessa on koettu.

Keskusta ei ole tuntunut aina kodilta. Katrin puheen jälkeen se jälleen tuntui siltä.

Se, että kannatuksemme on koko sotienjälkeisen historiamme huonoimmalla tasolla ei nimittäin ole sattumaa. Paljossa olemme onnistuneet ja vaikeana aikana vastuun kantaminen ei ole helppoa. Mutta virheitäkin on tehty, ja niistä on voitava puhua ja ottaa opiksi.

Keskustan nousu ja selviäminen ei ole itsestäänselvyys. Uskon, että Katri Kulmunin johdolla puolueemme on kuitenkin menossa takaisin vaalivoittojen tielle ja kantamaan vahvemmin vastuuta isänmaamme asioista, kuten se on tehnyt jo yli sadan vuoden ajan – jos vain löydämme yhteisen sävelen Keskusta-aatteesta nousevien peruskysymyksien pohjalta.

Se, miten erilaisia ihmisiä Katrin kampanja yhdisti yhteisten tavoitteiden taakse ympäri maata, on joka tapauksessa toivoa antavaa.

Puoluekokouspuheessaan Katri lainasi isänmaan virren sanoja:

”Toivoa rohkaisemalla kukkivat roudan maat.”